sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kaikkien aikojen parhaat suomalaiset iskelmät

Nyt on käynnissä äänestys siitä, mitkä ovat kunkin EU-maan parhaat laulut. Kevyestä musiikista on kysymys, ja laulut jaetaan kuuteen eri ryhmään. Osallistun tietenkin äänestykseen, mutta sen pohjaksi tein ensin parhaiden iskelmien listan ilman mitään ryhmäjakoja. Tässä kymmenen parasta suomalaista iskelmää (aakkosjärjestyksessä), mutta kuitenkin niin, että otin mukaan vain yhden kappaleen/säveltäjä, jotta mukaan pääsi muitakin kuin Toivo Kärjen ja Unto Monosen iskelmiä:

Etkö uskalla mua rakastaa (Erik Lindström)
Haaveita tanssilavan luona (Toivo Kärki)
Niittykukkaset (Matti Siitonen)
Punatukkaiselle tytölleni (Olavi Virta)
Rakkaus on lumivalkoinen (Jussi Hakulinen)
Ruusu joka vuodesta (Erkki Friman)
Satumaa (Unto Mononen)
Täysikuu (Henry Aaltonen)
Viimeisestä illasta (Kaj Chydenius)
Vähemmän kiirettä, enemmän aikaa (Reino Markkula)

Kun alkuun pääsin, lavensin listaa niin, että sain 50 täyteen ja kelpuutin mukaan myös käännösiskelmiä, ja tässä seuraavat 40:


Akselin ja Elinan häävalssi (Heikki Aaltoila)
Albatrossi (Juha Vainio)
André (Kari Litmanen)
Autiotalo (Pertti Neumann)
Delfiinipoika (Hugo Friedhofer)
Enkelin silmin (Matti Puurtinen)
Ensi kerran – Come Prima (Enzo Paola)
Eva (Benedict Silberman)
Hopeinen kuu (Gualtiero Malgoni)
Hymyilit silmin kirkkain (Esa Pakarinen)
Isoisän olkihattu (Tapio Rautavaara)
Jurmalan taikaa (Larissa Kvint)
Keskiyön aikaan (Mike Chapman)
Kuin pieni kaarnavenho (Reijo Määttä)
Kurjet (Frenkel Jan Abramovitsh)
Kuulut mulle vain (Price Chilton)
Lago Maggiore (Benny De Weille)
Minä rakastan sua (Teppo Ruohonen)
Missä muruseni on (Jenni Vartiainen)
Monika Monika Monika (Olavi Karu)
Moskovan valot (Tihon Hrennikov)
Olisitko Hän? (Jarmo Simola)
Paratiisi (Rauli Somerjoki)
Portugalin huhtikuu (Raul Ferrao)
Punaiset lehdet (Pentti Viherluoto)
Päivänsäde ja menninkäinen (Reino Helismaa)
Rakkauden aamu (Camillo Blanes)
Rakkauden ruletti (Erkki Hällström)
R - a - k - a - s (Jukka Kuoppamäki)
Romanssi (Nils-Eric Fougstedt)
Ruusuja hopeamaljassa (Hannes Konno)
Saarenmaan valssi (Raimond Valgre)
Sata kelloa (Romolo Grano)
Sinä iltana tähdet (Jukka Koivisto)
Taulu (Raimond Pauls)
Tsingis Khan (Ralph Siegel)
Tule luoksein iltarusko (Rauli Nordberg)
Valoa ikkunassa (Eino Hurme)
Vie meidät rakkauteen (Leo Leandros)
Volare (Domenico Modugno)

Koska tällainen lista on pelkästään henkilökohtainen, siihen vaikuttavat monien laulun kohdalla se, että ne liittyvät joihinkin oman elämän tapahtumiin, esimerkiksi niihin kaikkein romanttisimpiin.

Tanskalaisen toimittajan Jeppe Marslingin alulle panemassa äänestyksessä on tehty jaottelu rakkauslauluihin, luontoon ja vuodenaikoihin, vapauteen ja rauhaan, perinne- ja kansanlauluihin, uskonnollisiin lauluihin ja lastenlauluihin. Suomessa äänestystä ovat järjestämässä Suomen laulajain ja soittajain liitto (Sulasol) sekä neljä musiikkialan oppilaitosta. Tulokset julkistetaan Eurooppa-päivänä 9.5.
kari.naskinen@gmail.com

perjantai 15. joulukuuta 2017

Tannerin johdolla kohti eurooppalaista modernisaatiota

Kuva on Vähäväkisten osuusliikkeestä Turussa, jossa Väinö Tanner toimi kaupanhoitajana 1903-05. Kun Suomen osuustukkukauppa (OTK) perustettiin, toimi Tanner sen ensimmäisenä toimitusjohtajana 1917-18. Tällä viikolla järjestettiin Edistysmielisen osuuskauppaliikkeen 100-vuotisjuhla Helsingissä. Siellä oli yhtenä esiintyjänä muusikko Jussi Raittinen, jonka isä Paavo Raittinen oli E-liikkeen keskusjärjestön Kulutusosuuskuntien keskusliiton (KK) johtokunnan jäsen yli 30 vuotta.

Nyt kuitenkin enemmän E-liikkeestä yleensä ja Tannerista, joka taas on ajankohtainen Lasse Lehtisen uuden Tanner-kirjan ansiosta. Lehtisen mielestä Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten 50 vuoden merkittävin yksittäinen vaikuttaja politiikassa ja taloudessa. Paavo Haavikon mukaan maailmansotien välinen aika oli Suomessa peräti ”Tannerin tasavalta”.

Juhlapuheen tilaisuuteen oli valmistanut Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma, joka yllättävän sairauden takia ei kuitenkaan päässyt esittämään sitä, mutta juhlavieraat saivat puheen painettuna. Siinä Kuisma toteaa, että vaatimattomista oloista lähtenyt Väinö Tanner pääsi toteuttamaan liikemiesvaistojaan osuusliikkeessä ja juuri tästä liikelinnakkeestaan nousemaan valtiollisen ja taloudellisen vallan ylimpiin sisäpiireihin. Osuusliikkeen menestyksekäs kasvu tuki Tannerin asemaa myös valtiollisen suurteollisuuden harmaana taustavaikuttajana.

Tannerin seuraajat OTK:n toimitusjohtajina olivat Julius Alanen 1918-52 ja Uuno Takki (1952-66), joka jo Lahden kaupunginjohtajan viran jätettyään toimi OTK:n hallinnollisena johtajana 1942-52.

”Alanen ja Takki olivat Tannerin tavoin suuren luokkaretken osanottajia ja aikaansaannoksia. Vilkas säätykierto ja eliittien avautuminen alaspäin, tulokkaille, on yleensäkin dynaamisen kehityksen perusedellytyksiä. Osuusliikkeet olivatkin keskeinen osa eurooppalaista modernisaatiota: kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan syntyä, demokratian läpimurtoa ja sopeutumista globaalin kapitalismin markkina-aallokkoon”, kirjoittaa Kuisma.

KILPAILU KIRISTYI JA
ÄÄNENPAINOT KOVENIVAT

Kaikki eivät tietenkään hyvällä katsoneet uutta tulokasta markkinakapitalismin aallokossa. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamies Axel Solitander, josta 1930 tuli P.E. Svinhufvudin hallituksen ammattiministeri kauppa- ja teollisuusministeriöön. Solitanderin taustavoimana jyskytti 90 prosenttia Suomen viennistä. Solitanderin mielestä osuustoiminta oli ”holhottua joukkotoimintaa”, joka rapautti markkinaehtoista talousdynamiikkaa.

Solitander korosti, että pienen maan on pysyttävä vapaan kapitalistisen järjestelmän pohjalla ja torjuttava valtion holhoamaa kollektivismia. Kuisman mukaan tällainen kritiikki kertoo siitä, millaisessa poliittisessa toimintaympäristössä osuusliike on kaiken aikaa toiminut.

Osuustoiminta ei ollut vain vasemmistolaista bisnestä. Suomessa toimi myös porvarillis-maalaisliittolainen pellervolaisuus. Molempien sisälle mahtui monia sävyjä: E-liikkeeseen syvää punaista ja maltillisen porvarillista keltaista, pellervolaisuus oli sinivalkoista, kansallispankkilais-vanhasuomalaista porvarillisuutta.

Kuisman mukaan molempien pääsuuntien perusideat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. OTK:n ja Elannon suurmies Väinö Tanner puhui osuusliikkeestä sosialismina siinä missä Pellervo-seuran perustajaisä Hannes Gebhard puhui kolmannesta tiestä. Kuisma: ”Herrat taisivat tarkoittaa samaa.”

Gebhard selitti kolmatta tietä niin, että ”se on vähäväkisten, suurten pääomain omistajien rajattomasta kilpailusta kärsivien rauhallinen pyrkiminen omin voimin, mutta yhdistyneinä, parantamaan asemaansa. Pellervolaisesta yhdistelmästä kohosivat 1900-luvun alussa Valio, osuuspankit, SOK ja vähän myöhemmin Metsäliitto.

Pellervolainen ryhmä oli alkujaan Suomalaisen puolueen aikaansaannos. Sen aktivistit olivat perustamassa myös Kansallis-osake-pankkia 1889 ja Pellervo-seuraa 1899. Vahvimman paikan pellervolaisen ryhmän sisarliikkeenä otti myöhemmin Maalaisliitto, joka 1907 irtautui Suomalaisesta puolueesta ja veti mukanaan emopuolueensa enimmät talonpoikaiset kannattajat.

KOP ja PUNAPÄÄOMA

Molemmat osuustoiminnalliset leirit tunsivat luontaista vetoa afäärifennomaanien finanssilinnakkeeseen KOP:iin. Se oli siivittänyt nousuun suomenkielisen keskiluokan, kun taas raha-aatelin Yhdyspankki oli sidoksissa sekä mieleltään että kieleltään toista maata. Kuisma kirjoittaa:

”OTK:n yhteys Kansallispankkiin oli sekä vanha että kestävä. Sen oli sinetöinyt pankin pääjohtajan J.K. Paasikiven ja Tannerin kädenpuristus kevään 1918 verisissä jälkitunnelmissa. Tämä molemmissa leireissä kiistelty yhteys oli merkitykseltään arkista pankkisuhdetta tuhatkertaisesti merkittävämpi poliittis-valtiollisena vertauskuvana. Se viittoili kansallisen yhteistyön ja rauhanomaisen rakentamisen mahdollisuuksiin, ja juuri siksi tästä epäpyhästä rahaliitosta pidettiin kiinni vaikeinakin aikoina.”

Punapääoman suuruuden loppu tuli kuitenkin eteen, eikä KOP enää pystynyt sitä pelastamaan. KOP tuki OTK:n korvanneen EKA-yhtymän tervehdyttämistä 1980-90-luvuilla kaikin keinoin, mutta aivan loppuun se ei mennyt:

”Kun liikalastissa ja uppoamisvaarassa uineesta KOP:sta oli tyhjennettävä lastia, pankin sisäpiirin jäsenet kipusivat kuin luonnonlain voimalla pelastettavien jonossa aatteellis-yhteiskunnallisesti kaukaisempien ohi. KOP:n linja muovattiin ristiriitaisten taloudellisten ja poliittisten paineiden alla.”

Syksyllä 1993 hakeutui 30 000 työntekijän EKA-yhtymä yrityssaneeraukseen. Vakuutusyhtiö Kansan vuoro tuli pian tämän jälkeen ja Rakennusliike Haka teki konkurssin keväällä 1994. Tällä viikolla juhlittiin sataa E-vuotta, ja jäljellä ovat nyt kauppaliike Tradeka, ravintolayhtiö Restel ja puolittain myös helsinkiläinen alueosuuskauppasooloilija Elanto.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 12. joulukuuta 2017

Florence Pugh on shakespearelainen pahis

Tämän vuoden ensi-iltaelokuvissa on ollut kaksi vaikuttavaa naisroolia: Jackie Kennedyä esittää Jackie-elokuvassa Natalie Portman ja nyt tekee Florence Pugh hurjan roolin Lady Macbethissa. Florence Pugh on ainakin Suomessa ollut tuntematon näyttelijä ennen tätä, mutta nyt jyrähtää. Vaikka elokuva ei perustu Shakespearen Macbethiin, on elokuvan päähenkilö Katherine samalla tavalla kädet veressä – eikä tunnu missään, koska Katherine on pahan ruumiillistuma.

Elokuva perustuu Nikolai Leskovin 100-sivuiseen romaaniin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Fjodor ja Mihail Dostojevskin Pietarissa ilmestyneessä Epoha-lehdessä vuonna 1865. Niin vetävä ja tiivis on tämän pienoisromaanin tarina, että nyt siitä on tehty jo viisi elokuvaa. Lisäksi Dmitri Shostakovitsh sävelsi sen oopperaksi 1934, Suomen kansallisoopperan ohjelmistossa se oli kevätkaudella 2017.

Lady Macbeth on William Oldroydin ensimmäinen pitkä elokuva. Tapahtumat on siirretty Venäjältä jonnekin Englannin syrjäiselle maaseudulle, jossa Katherine naitetaan maakauppojen yhteydessä kartanonomistajan pojalle Alexanderille. Leskovin romaania en ole lukenut, mutta Shostakovitshin oopperasta se monin paikoin poikkeaa. Joka tapauksessa eletään 1800-luvun jälkipuoliskoa ja asiat menevät päin mäntyä. Alexander ei jostakin syystä pysty makaamaan nuoren vaimonsa kanssa, mutta pitää kovaa komentoa. Kun mies sitten lähtee pitkälle työmatkalle, Katherine käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa piehtaroida komean tallirengin kanssa. Sotkuhan siitä syntyy, eikä sotkua saada selvitetyksi ilman murhia.

Kertomus on jämäkkä ja Florence Pugh istuu siihen kuin kuolettava nuija päähän. On intohimoa, vääryydenkostamista ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea tätä pitää hallinnassaan Florence Pugh mestarillisesti.

Yhtä häjyä akkaa en ollut elokuvissa pitkään aikaan nähnyt. Tämän kihlakunnan Lady Macbeth on niin kovan luokan kylmäverinen tekijä, että hänen ei tarvitse edes juonitella, vaan kaiken pahuuden hän pystyy viemään läpi tuosta vain. Kärsiä saavat heikommat. Oopperan lopussa Katerina heittäytyy jokeen ja ilmeisesti hukkuu, elokuvan loppu on arvoituksellisempi.

Maininnan ansaitsee myös kuvaaja Ari Wegner, joka on luonut Lady Macbethin kuvamaailmasta kuin kuvataideteoksen. Asetelmat ovat sellaisia, että kuvista puuttuvat vain maalausten kullatut kehykset. Ristiriita tapahtumille on valtava, mutta samalla nämä rauhalliset asetelmat kuvaavat hienosti sitä rauhallista kylmyyttä, mitä Katherine edustaa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. joulukuuta 2017

Tv-kritiikki loppunut

Lehdissä arvostellaan kirjoja, näytelmiä, konsertteja, elokuvia ja kuvataiteita, mutta ei enää varsinaisesti televisio-ohjelmia. Lehtien pienet ennakkojutut ohjelmista voidaan luokitella lähinnä ohjelmien markkinoinniksi. Jälkikäteisarvosteluja ei harrasteta. Helsingin Sanomistakin tv-kritiikki loppui, kun Jukka Kajava kuoli 2005.

Enää ei ilmesty edes televisioon erikoistuneita lehtiä, kun Katso-lehti kymmenkunta vuotta sitten muuttui jonkinlaiseksi ”juorulehdeksi”. Kauan aikaa sitten, kun radiokin oli vielä uusi vehje, ilmestyi ensin Radiokuuntelija-lehti 1930-luvulta alkaen muuttuen myöhemmin Radiokuuntelija-tv:ksi ja sen jälkeen tuli Antenni-lehti. Katso-lehti alkoi ilmestyä 1960-luvun alussa ja teki itselleen tunnettuutta jakamalla vuosittain Telvis-palkinnot lukijoiden parhaiksi äänestämille tv-esiintyjille (eniten palkintoja saivat alkuun Teija Sopanen ja Heikki Kahila).

Kun televisio oli 1960-luvulla saavuttanut melkein joka kodin, oli tv-arvostelu normaalia aineistoa sanomalehdissä. Niin tärkeäksi tiedotus- ja viihdevälineeksi televisio koettiin, että esimerkiksi kirjallisen korkeakulttuurin Parnasso-lehti antoi tv-arvosteluille säännöllisesti paljon tilaa, arvostelijoina olivat Heikki Peltonen, Pekka Suhonen, Max Rand ja Hannu Taanila. He käsittelivät yksittäisten ohjelmien lisäksi laajempia kokonaisuuksia, jolloin arviointeja tehtiin esimerkiksi koko viikon ohjelmatarjonnasta. Lisäksi Erno Paasilinna
lähestyi aihetta Yleisradion koko ohjelmapolitiikkaa peraten.

Oman kritiikkivaiheensa muodosti Eino S. Revon johtajakausi Yleisradiossa. Silloin haukuttiin kaikki, ja varsinkin porvarillinen lehdistö pani ”Reporadiota” halvalla. Runsaasti aineksia tähän ajojahtiin saatiin Reino Paasilinnan yhteiskunnallisista dokumenttiohjelmista, ja teatteriohjelmistosta siksi, että teatteripäällikkönä oli vasemmistolainen Timo Berghom.

Pahin oli joka tapauksessa Repo. Hänet oli 1965 valittu Ylen pääjohtajaksi Keskustapuolueen miehenä. Kuka kukin on kirjassa Repo ilmoitti olevansa sitoutumaton liberaali, mutta poliittinen kritiikki sijoitti hänet pian selvästi vasemmistolaiseksi. Tähän vaikutti sekin, että Repoa jäi kovimman painostuksen aikana puolustamaan vain SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset.

Repojahdin kärjessä olivat Kokoomuksen Uusi Suomi ja Aamulehti, ja kovimpina kriitikoina kirjoittivat lehtiin Georg C. Ehrnrooth, Paavo Hiltunen, Kauko Kare, Eeles Landström ja Reino ”Palle” Palmroth.

Niin vaikeaksi tilanne koettiin myös SDP:ssä ja kepussa, että miestä piti vaihtaa vaalitappioiden pelossa. Revon tilalle Ylen pääjohtajaksi valittiin 1970 puoluesihteeri Erkki Raatikainen, joka pystyi selvästi hiljentämään kritiikkiä, vaikka Juha ”Watt” Vainiokin lauloi, ettei ”välitä kuulla yhtään uutista Raatikaisen tuutista”.

Nykyisin tilanne on rauhallinen. Tv-kanavia on niin paljon, että kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Erilaisista tuuteista tulee hyvää ja huonoa, hyvinkin erinomaista, mutta myös puhdasta roskaa. Julkista kritiikkiä ei kuitenkaan ole. Tämä on yllättävää, koska televisio on joka tapauksessa se tiedotusväline, joka mediana tavoittaa suurimman osan suomalaisista. Lukuarvoa tv-arvosteluilla varmasti olisi.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. joulukuuta 2017

Suomi työntää rollaattoria

Kuvassa eivät ole suo, Jussi ja kuokka, vaan vesivoimalatyömaa, Vilho ja leka. Vilho on päähenkilö Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyönäytelmässä Merkkipäivä. Kun on juuri nähnyt Lahden teatterin massiivisen Täällä Pohjantähden alla, on Taija Helmisen kirjoittama näytelmä kuin jatkoa sille. Se kertoo hyvinvointi-Suomen kasvutarinaa tavallisten ihmisten näkökulmasta, alkaen sodanjälkeisistä nousun vuosista ja päättyen Vilhon hautajaisiin terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkään kestäneen jakson jälkeen.

Näytelmä perustuu Vilhon roolin näyttelevän Taisto Reimaluodon tekemiin haastatteluihin. Runkona on hänen isänsä tarina, joka alkaa kuin ne monet tarinat silloin aikoinaan: muutetaan Kainuusta Helsingin laitamille, päästään hyvin töihin, ostetaan osakeasunto, autokin on, sitten tehdään omakotitalo ja sen jälkeen vielä kesämökkikin. Vaimo on sairaanhoitaja. Kaikki kuitenkin romahtaa, kun alkavat Vilhon sairaudet, sairauseläkkeellä 26 vuotta. Lopussa näytelmä on kuin dramatisoitua esitystä psykohistorioitsija Juha Siltalan kirjoista Suomalainen ahdistus (1992) ja Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin kilpailuun (2004).

Ennen kuolemaansa Vilho tapaa terveyskeskuksessa vielä Suomen, joka liikkuu rollaattorin kanssa.

”Sinäkin oot hyväkuntosen näkönen”, sanoo Vilho.

”Ei kuule eipä tässä hurraata huudella särkee niin saatanasti”, vastaa merkkipäiväänsä juuri viettänyt Suomi.

Kun näytelmän käsiohjelmaan on painettu koko näytelmä, voin lainata myös Vilhon vaimon pitkää monologia, jossa hän välikommenttina sanoo kaikille edistyskiimassa oleville Thaimaan-matkustajille, bemareita kirittäville konsulteille, keskikaupungin urheilijaneidoille ja poliittiseen verenkiertoon imeytetyille, että nyt saa riittää:

”Minä oon koko ikäni soutanut, aamusta iltaan, palkkatöissä, seurakunnassa, perheessä, kylillä ja kaupungilla. Koko elämäni olen uskonut siihen, että lopussa kiitos seisoo. Ja seisooko se kiitos siellä, mitä? No mitä luulette? Ei se siellä seiso! Ei!”

Äiti sanoo, että hän ja hänenkaltaisensa ovat joutuneet ulos kuvasta, reunojen ulkopuolelle. ”Ne kuvan reunat tulee vielä saamarin tutuiksi jokaiselle juhlaviirinheiluttajalle. Kun niitä kuvan ulkopuolella olevia ihmisiä tulee tarpeeksi, voitte olla varmoja, että se syrjään siirrettyjen paikka näkyy ja kuuluu! Siellä kuulkaa torvet soi!”

Kuvavertaus kuuluu näytelmään, sillä perheen poika katselee vanhoja valokuvia sen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Albumit täynnä merkkipäiviä, aivan kuin kaikki olisi ennen ollut yhtä juhlaa. Kuvat kertovat hyvinvointivaltion nousukaudesta, mutta lopulta myös siitä laskukaudesta, joka koskee osaa suomalaisista. Näytelmä on siis leimallisesti poliittinen, jollaiseksi se muuttuu varsinkin väliajan jälkeen. Loppuosa näytelmästä on lyhyt, Suomi työntää sinivalkoisessa verkkaripuserossaan rollaattoria ja kaik on mänt, Tai se on mennyt niiltä, jotka siellä reunojen ulkopuolella ovat.

Taisto Reimaluoto, Patriikka Pohjanheimo ja Aleksi Lavaste vievät Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamaa näytelmää taitavasti eteenpäin. Katsojan on mukava olla perheen kanssa ennen väliaikaa, huumoria on mukana, kunnes väliajan jälkeen tunnelma vaihtuu syrjäytymisen ja osattomuuden lohduttomuuteen. Pohjantähden alla ei enää ole hyvä olla, kansa on taas jakautunut. Ei tietenkään yhtä rajusti kuin sata vuotta sitten, mutta äidin sanoin joka tapauksessa ”nyt on kyllä paskat talkoot. Eihän tämän näin pitänyt mennä, että vahvimmalle ja vahvimman mukaan rakennetaan.”

HUUTAVAN
ÄÄNI KORVESSA


Taisto Reimaluoto on tehnyt paljon yhteistyötä Kristian Smedsin kanssa, siksi lainaan tähän yhtä repliikkiä Smedsin näytelmästä Huutavan ääni korvessa (Kajaani 2001), jossa niin ikään ajetaan rollaattorilla:

”Ketkä sitten muodostavat sen köyhälistön? Kaikki me, jotka olemme jo ajat sitten pudonneet tämän yhteiskunnan ulkopuolelle, kaikki me joista kukaan ei välitä, joiden yli kävellään, joita kartetaan ja vihataan, kaikki me jotka tämä fiksujen ja rikkaiden terrori on jo itse asiassa tappanut, kaikki asunnottomat pummit, metsien miehet, alkoholistit ja nistit, huorat, asosiaaliset tapaukset, henkisesti häiriintyneet, kaikki ne kaduille irti lasketut avohoitopotilaat veitset taskuissa…”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. joulukuuta 2017

Joulumaa, jonninjoutava naisten elokuva

Viime vuosina on lätisty siitä, etteivät naiset ole päässeet riittävästi tekemään elokuvia. On ollutkin 2000-luvullakin sellaisia vuosia, ettei Suomessa ole valmistunut yhtään naisen ohjaamaa elokuvaa. Tilanne on kuitenkin jo selvästi muuttunut, tänä vuonna teattereihin tulevista 32 elokuvasta on naisten ohjaamia 13. Yksi näistä on Inari Niemen Joulumaa, jonka on kuvannut Sari Aaltonen, ja tekijöiden nimilista on muutenkin naisvoittoinen.

Elokuva kertoo kolmesta naisesta ja kolmesta miehestä, joiden ihmissuhteissa ei kaikki ole kunnossa. Tätä tyypillistä jorinointia, josta ei pääse puusta pitkään. Kai elokuvasta pitäisi jotakin naisnäkökulmaa löytää, mutta eipä tarttunut. Hyvät näyttelijät näyttelevät hyvin, mutta Inari Niemen käsikirjoitus ei ole lähtenyt lentoon.

Kahdessa asiassa tämäkin naiselokuva on samanlainen kuin miesten nykyisin tekemät elokuvat: ilmakuvia on otettu niillä kauko-ohjattavilla lentohänkkyröillä ja tietenkin ”naidaan” niin että petivaatteet pöllyävät. Mitätöntä.

Elokuvan nimi on Joulumaa, jotta se vetäisi katsojia tullessaan teattereihin näin joulun alla. Mikään varsinainen jouluelokuva se ei silti ole, aivan samaan sisältöön olisi päästy missä muussa ajankohdassa tahansa.

Sellaistakin on jo ehdotettu, että elokuvien tekemiseen pitäisi saada sukupuolikiintiöt. Ruotsissa tietenkin tähän on kiinnostuneena tartuttu, mutta lakia ei luultavasti vielä ole säädetty.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 7. joulukuuta 2017

Urheilutaide on vaikea laji

Lahdessa on kuluneena syksynä paljastettu kaksi urheilijapatsasta, urheilukeskukseen mäkihyppääjää ja jäähallin edustalle jääkiekkoilijaa kuvaava patsas. Urheiluväki on ollut tyytyväinen, taideväki vähemmän. Itsenäisen Suomen historiaan suuret urheilumenestykset kuuluvat oleellisena osana, joten urheilijapatsaita on tehty runsaasti. Näkökulmista riippuen on onnistuneita ja epäonnistuneita.

On vaikea laji. Asiantuntijoita on paljon. Taidegalleriassa näkee taideteoksen 500 kuvataiteesta kiinnostunutta ihmistä, mutta ulkona olevan patsaan arvostelee jokainen ohikulkija.

Tuli asia mieleen, kun Lahdessa avattiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen (1933 - 2006) näyttely. Pelkosen julkisia töitä Lahdessa ovat Siiri Rantasen hiihtäjäpatsas (1998) ja urheilukeskuksen pääkatsomon päädyssä oleva reliefi (1984), jonka aiheina ovat mäkihyppy, hiihto, yleisurheilu ja jalkapalloilu. Ovat tämän lajin parhaimmistoa.

Hiihtäjät ja juoksijat ovat Suomen urheilijapatsaissa enemmistönä. Hiihtäjäpatsaita on ainakin Anjalankoskella (Heikki Hasu; hyppää myös, koska oli yhdistetyn kilpailija), Haminassa (Sulo Nurmela), Valkeakoskella (Veikko Hakulinen), Pellossa (Eero Mäntyranta), Pyhäsalmella (Helena Takalo) ja Lahdessa toinenkin, joka ei kuitenkaan kuvaa ketään nimettyä urheilijaa. Juoksijoita on ikuistettuina Kuopiossa (Hannes Kolehmainen), Peräseinäjoella (Ville Ritola), Vehmaalla (Albin Stenroos), Kouvolassa (Ilmari Salminen), Keravalla (Volmari Iso-Hollo), Helsingissä (Paavo Nurmi, Lasse Viren), Turussa (Paavo Nurmi), Myrskylässä (Lasse Viren) ja Tampereella (3000 metrin estejuoksu). Lisäksi Rekolassa on Taisto Mäen muistolaatta.

Pesäpallopatsaita on Haminassa, Kouvolassa, Helsingissä, Jyväskylässä, Vimpelissä ja Loimaalla. Lahti on voittanut toiseksi eniten mestaruuksia, mutta patsasta ei ole. Sellainen kuitenkin saataisiin, jos Koulupuistossa olevalle Lumisota-patsaalle annettaisiin uusi nimi.

Harvinaisempaan lajivalikoimaan kuuluvat nyrkkeilijä Gunnar Bärlundin patsas Helsingissä, saman lajin Pentti Hämäläisen patsas Kotkassa, jalkapalloilija Jari Litmasen patsas Lahdessa, moottoripyöräilijä Jarno Saarisen patsas Turussa ja jääkiekkoilija Erkki Laineen patsas Lahdessa. Painija Verner Weckman on saanut muistomerkin Loviisaan.

TOIVO PELKONEN

Urheilukaupunki Lahden urheiluaiheisista veistoksista parhaat ovat Toivo Pelkosen kaksi työtä ja helsinkiläisen Viktor Janssonin Hiihtäjä-veistos (1938). Pelkosen veistoksia on nyt esillä Keskustalon valokäytävällä (Aleksanterinkatu 12). Samassa näyttelyssä on veistoksia hänen oppilaanaan olleelta Reijo Hutulta ja edelleen Hutun oppilaana olleelta Matti Vesaselta. Näyttelyn nimi onkin Jatkumo, ja se on avoinna 17.12. asti. Tämän jutun kuvassa on Pelkosen Portailla-veistos (1995).

Toivo Pelkonen oli kotoisin menetetystä Karjalasta Räisälän pitäjän Siirlahden kylästä, johon taidemesenaatti Juho Lallukka avasi ensimmäisen kauppansa 1878. Evakkomatka vei Pelkoset Eurajoelle, jossa kansakoulunopettaja kiinnitti huomionsa Toivon piirtäjänlahjoihin ja antoi ymmärtää, että pojassa olisi ainesta kuvataiteilijaksi. Niinpä Toivo Pelkonen lähti Helsinkiin, jossa pääsi Taideteollisen oppilaitoksen iltakouluun 16-vuotiaana ja myöhemmin Taideakatemiaan. Kurssimuotoista opiskelua hän jatkoi Ruotsissa, Puolassa, Unkarissa ja Yhdysvalloissa, jossa hän perheineen asui Chicagossa 1978-81.

USA:ssa Pelkonen sai ison tilaustyön katoliselta kirkolta Illinoisissa, ja tämän työn tuloksena syntyi kahdeksan pyhimyksen veistossarja. Pelkonen voitti myös kansainvälisen kutsukilpailun Vietnamin sodan muistomerkin tekemisestä.

Pelkosen töitä on nyt mm. Kansallismuseossa, Ateneumissa, Amos Anderssonin taidemuseossa, Urho Kekkosen museossa, Ruotsin kuninkaallisessa rahakammiossa, Lahden historiallisessa museossa sekä presidenttien Mauno Koiviston, Ronald Reaganin ja Jimmy Carterin kokoelmissa. Rahakammio viittaa siihen, että Pelkonen oli myös Suomen tunnetuimpia mitalitaiteilijoita. Esimerkiksi yleisurheilun MM-kisojen juhlarahan 1983 hän muotoili yhdessä Pertti Mäkisen kanssa.

Toivo Pelkosen viimeiseksi merkittäväksi työksi jäi kenraali A.F. Airon patsas, joka paljastettiin Heinolan Maaherranpuistossa 2003.

kari.naskinen@gmail.com