maanantai 25. syyskuuta 2017

Koulutus on paras tapa vähentää eriarvoisuutta

Hallitus on tehnyt isoja leikkauksia koulutusmäärärahoihin. Vaikka Juha Sipilän hallituksen ratkaisut eivät vielä näy OECD:n tilastoissa, pitäisi näihin kansainvälisiin vertailuihin kiinnittää huomiota, sillä tilanne Suomessa on jo pitemmän aikaa huonontunut. Kymmenen vuotta sitten 25-34-vuotiaista suomalaisista oli 41 prosenttia korkeakoulutettuja, mutta nyt enää 38 prosenttia. Keskitason yläpuolella ollaan edelleen, mutta suunta on joka tapauksessa aleneva. OECD-maissa korkeakoulutettujen osuus on kymmenessä vuodessa noussut 32:sta 43 prosenttiin.

Myös ammatillisen ja ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus on Suomessa pudonnut 52:sta 49 prosenttiin.

Suomi on saavuttanut Pisa-tutkimuksissakin (73 maata) hyviä tuloksia, mutta nämäkään asemat eivät säily, jos koulutuksesta säästetään.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Suomi 100 -seminaarissa ensi kuussa käsitellään nimenomaan koulutusta, joka on itsenäisen Suomen tärkein omaisuus – inhimillinen pääoma. Eikä kysymys ole vain vientiteollisuuden pärjäämisestä tai muusta kansantalouden kannalta isosta asiasta, vaan yhteiskunnan oikeanlaisesta kehittymisestä.

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty on pitkiin aikasarjoihin perustuvassa tutkimuksessaan voinut todeta, että ”koulutusinvestoinnit ovat paras tapa vähentää työelämän eriarvoisuutta, parantaa työvoiman keskimääräistä tuottavuutta ja edistää talouskasvua”. (Pääoma 2000-luvulla, Into 2016)

Tuloerojen kaventamisessa on koulutuksella ensiarvoinen merkitys. Piketty tulee kansainvälisissä vertailuissaan siihen tulokseen, että Skandinavian maiden muita pienemmät palkkatuloerot aiheutuvat pitkälti tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästä.

Eriarvoisuus on periytyvää, mutta hyvä koulutusjärjestelmä torjuu tätä perintöä, koska koulutus edistää sosiaalista liikkuvuutta. Tämä toimii parhaiten Pohjoismaissa, joissa lukioon ja yliopistoon pääsemistä eivät säätele vanhempien tulot.

Kun Sipilän hallitus keväällä 2015 alkoi kuvailla tulevaa toimintaansa, oli pääministerin käsissä jossakin lehtikuvassa A4-kokoinen mainoslappu koulutuslupauksesta. Siinä oli teksti ”koulutuksesta ei leikata”. Myöhemmin ohjelmansa esitellessään hallitus kuitenkin ilmoitti, että koulutukseen kohdistuvat leikkaukset tulevat olemaan 541 miljoonaa euroa.

Koulutuksen ja tuloerojen korrelaatio on selvä, mutta hallitukselle ei tuloerojen kasvu ole oleellinen asia, kuten viimeksi on päästy näkemään vuoden 2018 talousarvioesityksestä. Ajatus on ilmeisesti se, että tuloerot ovat hyvästä, sillä ne panevat köyhät ponnistelemaan enemmän päästäkseen seuraavalle oksalle.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 22. syyskuuta 2017

Ikitiestä ei tullut Jussi Ketolan tavoittelema kolmas tie

Jussi Ketola on Antti Tuurin romaanitrilogian päähenkilö, jonka kohtaloita seurataan viimeisen osan pohjalta tehdyssä elokuvassa Ikitie. Ketola on pasifisti, joka oli 1907 muuttanut Kauhavalta Amerikkaan, mutta oli epäonnekseen palannut Suomeen ennen vuoden 1918 kovien tapahtumien alkamista. Kevättalvella 1918 suojeluskunnan porukat pakottivat hänet junaan, jonka määränpää oli Tampere. Siellä hänet pantiin keräämään ruumiita. Kolmannessa romaanissa eletään vuotta 1931 ja taas Ketolaa viedään.

Kansalaissodan jäljiltä Suomen kansa oli kahtia jakautunut, mutta Ketola etsi kolmatta tietä. Vuoden 1930 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli 66, äänistä meni porvaripuolueille 64 % ja sosialistisille puolueille 36 %. Ketola ei luultavasti äänestänyt. Lapuanliikkeen miehet eivät ymmärtäneet Ketolan pasifistista kolmannen tien linjaa, vaan kävivät hakemassa hänet yöllä muilutuskyytiinsä. Ensin pahoinpitely Lapualla ja sitten mustan auton nokka kohti itärajaa.

Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja, toisia vain naapurikuntiin, mutta pahimpia Suomen ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeelle asti. Muilutusten kohteiksi joutuivat mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila ja lopulta entinen presidentti K.J. Ståhlberg, vaikka hänestä nyt ei kommunistia saanut millään.

Romaanitrilogian kirjat ovat Taivaanraapijat (2005), Kylmien kyytimies (2007) ja Ikitie (2011). Antti-Jussi Annilan ohjaama elokuva kuvaa sitä, mitä Ketolalle tapahtuu, kun muiluttajat ovat rajavyöhykkeellä ampumassa hänet, mutta pääsee karkuun ja joutuu Neuvostoliiton puolelle. Rajavyöhykkeelle oli mustan kyyditys-Fordin päästänyt ystävällisesti suomalainen rajavartija.

Ketola päätyy Petroskoin lähelle kolhoosiin, jossa Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD antaa hänelle uuden nimen. Kontrollia pitää koko ajan sotilastiedustelujärjestön GRU:n edustaja.

Kolhoosin muut asukkaat ovat Itä-Karjalaan saapuneita siirtolaisia Pohjois-Amerikasta. Kaikkiaan sieltä tuli arviolta 10 000 ihmistä, joista iso osa Karjalan tasavaltaan. Heidän kolhoosejaan oli ainakin Aunuksessa, Petroskoin lähellä ja Uhtuassa. Nämä ihmiset olivat tulleet auttamaan Neuvostoliittoa uuden ihanneyhteiskunnan rakentamisessa.

Tilanne on karmea. GRU pitää Ketolaa vakoojana, ja nyt hänestä yritetään tehdä kaksoisvakooja, joka raportoisi GRU:lle siitä, mitä kolhoosin väki puhuu ja ajattelee. Ketola ei suostu, ei allekirjoita mitään proopuskoita, eikä alistu muutenkaan minkäänlaiseen yhteistyöhön, ei kuoleman uhallakaan.

Stalinilainen paratiisi osoittautuu helvetiksi. Amerikassa oltuaan Ketola oli jonkin verran perehtynyt kirjailija-lehtimies Matti Kurikan teosofis-sosialistisiin kirjoihin, mutta todellisuus kolhoosissa ei vastannut niistä saatua kuvaa. Ainoan pienen lohdun Ketolalle tuo avioliitto, mihin hän lopulta lankeaa, kun Suomesta tulee valheellinen tieto, että hänen perheensä Kauhavalla on kuollut. Mikään ei silti muuta kokonaiskuvaa.

Josif Stalinin puhdistusten alkaessa kolhoosillekin tihkuu tietoja, että jossakin kolhoosissa on ihmisiä ammuttu, ja hätä vain kasvaa. Ketola on ollut kolhoosissa jo 6-7 vuotta, Suomessa sentään Lapuanliike on lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut, joten paluuta Suomeen pitää ruveta tavalla tai toisella yrittämään.

En ole nähnyt Annilan aikaisempia elokuvia, mutta Virossa kuvattu Ikitie on jämäkkää työtä. Ei mitään konstailua, vaan suoraa kerrontaa. Erinomaista on myös Rauno Ronkaisen kameranjälki, joka noudattaa perinteistä elokuvakerrontaa ilman ylimääräisiä tekotaiteellisia kommervenkkejä. Tuttu kuvaaja ennestään, Jussi-palkinnotkin Pahasta maasta (2005) ja Käskystä (2008).

Tommi Korpela Ketolan roolissa on vakuuttava. Ei taistele omantuntonsa kanssa, vaan pyrkii edelleen sille kolmannelle tielle tuli mitä tuli. Hänen uutena vaimonaan on television tanskalaisista sarjaelokuvista tuttu Side Babett Knudsen (mm. Vallan linnakkeen Brigitte Nyborg). Hänkin on luonnollisesti ymmällään ihanneyhteiskunnan paljastamista rumista kasvoista, mutta hän yrittää vain sopeutua.

Kolmas päähenkilö on GRU:n suomalaisperäistä Kallosta esittävä Hannu-Pekka Björklund, joka saa rooliinsa taitavasti sitä kaksinaamaista mulkkua, jota tässä pelissä tarvitaan.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 21. syyskuuta 2017

Agitaatiota, propagandaa

Dokumenttielokuva Lauluja utopiasta on Peter von Baghin viimeiseksi jäänyt elokuva. Jäi hieman keskenkin hänen kuoltuaan syksyllä 2014, mutta paljon dokumentteja ohjannut ja tuottanut Jouko Aaltonen hioi loppuun elokuvan Agit-Propista, joka on suomalaisen poliittisen laululiikkeen johtava kokoonpano. Laulajien haastattelut von Bagh ehti tehdä kesällä 2014. Hänen elokuvakseen tämä on sikäli harvinainen, että hän itsekin näkyy kuvissa, koska toimi muutamissa Agit-Propin konserteissa juontajana, viimeisen kerran vappuna 2014 Kulttuuritalossa Helsingissä.

Elokuva tuo esille paitsi yhtyeen esittämiä lauluja myös sitä poliittista historiaa, jonka kulussa Agit-Prop oli mukana. Esimerkiksi osallistuminen poliittisen laulun festivaaleille Itä-Berliinissä 1971 oli erikoinen tapahtuma: kun Agit-Prop yhdessä koko Suomen delegaation kanssa marssi täydelle stadionille, alkoi yleisö laulaa Kaj Chydeniuksen voimakasta laulua Kenen jouko
issa seisot (sanat Aulikki Oksanen) – suomeksi. Laulu oli jo aikaisemmin tullut tutuksi ja suosituksi voimalauluksi DDR:ssä. Elokuvassa onkin ennennäkemätöntä filmimateriaalia myös DDR:n arkistoista.

Ikävämpi muisto jäi Chilestä
, jossa Agit-Prop esiintyi kesällä 1973. Suorana televisioitu konsertti oli Santiago de Chilen stadionilla oli suurmenestys, mutta seuraavana päivänä suomalaiset heräsivät hotellissa kiväärien paukkeeseen. Kapinakenraaleiden panssarit olivat kaduilla, ja tässä vallankaappauksen esinäytöksessä kuoli 22 ihmistä. Agit-Prop vieraili ja lauloi myös Salvador Allenden 65-vuotisjuhlilla, mutta sitten 11.9. tuli uutinen, että Allende oli tehnyt itsemurhan CIA:n ahdistamana.

Elokuvassa näitä ja muita tapahtumia muistelevat Agit-Propin laulajat Monna Kamu, Sinikka Sokka, Pekka Aarnio ja Martti Launis
sekä Kaj Chydenius ja kvartetin ”viides jäsenEero Ojanen,
sovittaja, säestäjä ja säveltäjä

Lisäksi konserttitaltioinneista näkyy, että aluksi Sinikka Sokan tilalla kvartetissa lauloivat Kiti Neuvonen ja Anu Saari sekä Sinikka Sokan opiskelujen takia pitämän tauon aikana Liisa Tavi.

Varsinaisesti Agit-Prop oli alun perin Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton ohjelmatoimintaa johtamaan perustettu osasto 1970. Yhtyeen huippukausi oli tietenkin 1970-luku, jolloin vasemmistolainen Suomi oli voimakas. Sitten seurasi pitkä hiljaisempi kausi, kun moni halusi unohtaa sekä vasemmistopolitiikan että poliittisen laulun. Agit-Prop ei kuitenkaan lopettanut esiintymisiään, mutta vuosituhannen vaihteessa tahti taas tiivistyi – lauluille utopiasta alkoi olla taas tilausta.

Agit-Propin uuden näkyvämmän tulemisen aikana se on esiintynyt mm. Työväenmusiikkitapahtumassa Valkeakoskella, Provinssirockissa Seinäjoella ja Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla. Vuonna 2006 Jouko Aaltonen teki dokumenttielokuvan Kenen joukoissa seisot ja Agit-Prop oli mukana; elokuva sai parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon.

Agit-Propin laulut tekevät edelleen voimakkaan vaikutuksen. Peter von Bagh sanoi, että Agit-Prop ei ole pelkkä nostalginen jäänne niiltä ajoilta, jolloin ”sosialismi” oli painokas sana: ”Se on, ja oli silloin joskus, toiveiden ja pelkojen sähkökenttää. Agit-Prop on yhtä kuin uskaltamisen sankarinäytelmä, jännittynyt, kiihtynyt olotila paremman elämän puolesta, tosiseikka idealismin ikuisesta nuoruudesta.”

Elokuvateattereissa elokuva viipyy aina vain muutaman esityksen ajan, mutta tulee se jossakin vaiheessa televisiostakin, koska Yleisradio on ollut elokuvan osarahoittajana.


Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Vallankumousjohtaja heinäsuovassa

Kuvassa on jäljitelmä sellaisesta heinäsuovasta, jossa Vladimir Iljitsh Lenin majaili parin viikon ajan piileskelymatkoillaan sata vuotta sitten. Tämä tapahtui heinä-elokuun vaihteessa 1917 ja paikka oli Siestarjoki aivan lähellä Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan rajaa. Nyt Siestarjoella (ven. Sestroretsk) on yksi monista Lenin-museoista: Lenin´s Shalash Museum; nimessä oleva shalash (шалаш) tarkoittaa suojaa, kotaa.

Siestarjoki kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812-64, mutta Leninin siellä ollessa se siis oli jo osa Venäjää. Tämä muutos oli tehty, kun isoa asetehdasta ympäröinyt 14 neliökilometrin laajuinen alue oli liitetty Pietarin kuvernementtiin.

Lenin oli saanut turvapaikan Siestarjoen asetehtaan työläiseltä Nikolai Jemeljanovilta. Ensin Lenin asui Jemeljanovin vajan vintillä, josta sitten siirtyi Roslivajärven syrjäiselle niitylle tehtyyn heinämajaan. Samassa paikassa piilotteli toinen tärkeä bolsevikki Grigori Zinovjev, josta myöhemmin 1919 tuli Kommunistisen Internationaalin (Komintern) ensimmäinen puheenjohtaja. Leninin kuoleman aikoihin Zinovjev muodosti vallankumouksen johtotroikan yhdessä Josif Stalinin ja Lev Kamenevin kanssa. Kamenevin patsas on Lenin-museon pihassa Viipurissa.

Pelkästään heinäsuovassa Lenin ja Zinovjev eivät pysytelleet, vaan olivat päivisin mukana heinätöissä. Seikkailu jatkui, kun Leninin piti päästä matkustamaan Helsinkiin. Kun oltiin vain 35 kilometrin päässä Petrogradin keskustasta, tilanne oli herkkä. Miten pääsisi tarkoin vartioituihin juniin?

Avuksi saatiin veturinkuljettaja Huugo Jalava sekä bolsevikkitoverit Eino Rahja ja Aleksanteri Schottmann. Jalava oli veturinkuljettajana huvila-alueelle kulkevassa junassa numero 71, joka lähti myöhään illalla Petrogradista Raivolaan. Rahja ja Schottmann menivät ensimmäiseen vaunuun, mutta eivät vielä Pietarissa, vaan Udelnajan asemalta, pistoolit taskuissaan. Lenin livahti nopeasti Jalavan kanssa sovitusti veturiin asemalaiturin päässä.

Kaikki sujui suunnitellusti. Upseerikokelaat tarkastivat matkustajien paperit, mutta ei veturimiehiltä. Varmuuden vuoksi Jalava kuitenkin irrotti veturin vaunuista ja ajoi vesitornin luo täyttämään veturin vesisäiliötä. Vasta toisen merkkisoiton jälkeen Jalava peruutti takaisin ja kiinnitti sen vaunuihin. Kello oli kaksi puolenyön jälkeen.

Jalavan lisäksi veturissa oli jo normaali lämmittäjä, joka pani puita tenderiin (polttoainevaunu). Lenin sanoi tälle, että polttele sinä piippuasi, niin hän jatkaa tätä hommaa. Eikä yllätyksiä tapahtunut, vaan Lenin pääsi veturinlämmittäjän ominaisuudessa Terijoelle, jossa hyppäsi pois veturista.

Seuraavan kerran Jalava tapasi Leninin samoissa merkeissä lokakuussa. Silloin Lenin oli tulossa Rahjan kanssa Viipurista kohti Petrogradia, ja Raivolan asemalla puolenyön aikaan Lenin nousi taas veturiin. Rahja meni matkustajavaunuun. Udelnajan asemalla Lenin ja Rahja poistuivat ja kävelivät loppumatkan Petrogradiin. Siellä he menivät Serdobolskaja ulitsa 1/92:een, jossa asui Leninin vaimon Nadezhda Krupskajan kanssa työskennellyt Margerita Fofanova.

Vielä kerran Jalava kohtasi Leninin, kun bolsevikkipuolueen johtajia piti kokoustaan Jalavan kotona Petrogradissa. Siitä ei sitten ollut enää monta päivää lokakuun vallankumouksen alkuun. Huugo Jalava kuoli 1950 on haudattu Petroskoin hautuumaalle.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 19. syyskuuta 2017

Veroparatiisit murentavat demokratiaa ja hyvinvointia

Yliopistonkäyminen hyödyttää, vaikka parikin tuntia silloin tällöin. Käydessäni viimeksi yhtä luentoa kuuntelemassa löysin Porthanian ala-aulasta Attacin vihkosen veroparatiiseista, joita maailmassa on nykyisin noin 70. Nämä veroparatiisivaltiot ja -alueet houkuttelevat suuryritysten, sijoittajien ja rikollisten rahoja räätälöimällä lainsäädäntönsä palvelemaan veronkierron tarpeita.

Yritystoiminnan maailmanlaajuisia vaikutuksia tutkivan Finnwatch-kansalaisjärjestön tutkimuksen mukaan suomalaisillakin yrityksillä on yli 400 tytäryhtiötä veroparatiiseissa. Suomessa esimerkiksi Nordea on mainostanut Luxemburgissa sijaitsevia eläkerahastojaan vedoten mm. veronmaksun hyödyttömyyteen. Suuryrityksille verojenvälttelypalveluita tarjoavat suuret kansainväliset kirjanpitoyhtiöt, joista erityisesti KPMG laajoihin skandaaleihin. KPMG toimii Suomessakin

Suomessa rahanpesulainsäädäntö on tiukempi kuin monissa muissa maissa, mutta ei aukoton. Suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeenomistajat pystyvät lainsäädännön porsaanreikien vuoksi halutessaan salaamaan henkilöllisyytensä viranomaisilta. Näin helpottuvat sisäpiirikaupat, rahanpesu ja muu rikollinen toiminta.

Yksityishenkilötkin voivat käyttää veroparatiiseja joko verojen välttelyyn tai niiden kiertämiseen. Lain harmaalla alueella liikkuva verojen välttely ei välttämättä ole rangaistavaa, mutta ongelmallista se on demokratian ja valtioiden rahoituksen näkökulmasta.

Yksikään valtio ei tulisi toimeen ilman veroja. Niitä maksetaan palkoista, erilaisista voitoista, kulutustavaroista ja omaisuuden tuotosta. Veroille on tyypillistä, että niiden tuoton käyttötarkoitusta ei ole ennalta määrätty. Tämä erottaa verot tiettyyn palveluun tai tuotteeseen sidotuista maksuista. Perusterveydenhuollon, poliisin tai oikeusistuimien toimintaa ei voitaisi turvata pelkillä maksuilla, siksi tarvitaan verotusta. Verotuksen tason ja toteutustavan määrittelyt kuuluvat merkittävimpiin päätöksiin, joita parlamentit demokraattisissa valtioissa tekevät. Demokratian toteutumisen kannalta on oleellista, että verojen käytöstä päätetään kansan tahtoa kunnioittaen.

Verotuksen ja demokratian välinen yhteys on kuitenkin veroparatiisien takia murtunut, koska kansainvälinen veronkierto ja verojen välttely ovat lisääntyvät merkittävästi. Tämä on osaltaan lisännyt valtioidenvälinen verokilpailua siitä, mikä maa verottaa vähiten.


Veroparatiisit
kärjistävät tuloeroja maiden sisällä ja niiden välillä, kun suuryritykset, rikkaat yksityishenkilöt ja kansainvälinen rikollisuus hyödyntävät niitä verojen ja säätelyn kiertämisessä. Samalla mahdollisuudet kätkeä riskisijoituksia salaisuuslakien taakse kasvavat.

Ongelmaan voitaisiin puuttua esimerkiksi määräämällä sanktioita pankkisalaisuusmaihin siirrettäville varoille ja velvoittamalla yrityksiä raportoimaan maakohtaisesti tulonsa ja menonsa. Suomessa mahdollisuuksia nimettömään sijoittamiseen on kuitenkin laajennettu samaan aikaan, kun monet Euroopan maat ovat ryhtyneet vastustamaan veroparatiiseja.

Suomessa tilastot ovat puutteellisia, mutta verotuloja on voinut jäädä saamatta 1990-luvun lopusta lähtien vuosittain jopa satoja miljoonia euroja pelkästään osakkeiden anonyymin omistuksen sallineen käytännön vuoksi.

Yritystietoja keräävän Dun & Bradstreetin mukaan suomalaisista suuryhtiöistä ovat tytäryhtiöitä veroparatiiseihin perustaneet ainakin Kemira, Kone, Metsä-Botnia, Nautor, Nokia, Outokumpu, Stora Enso ja Wärtsilä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 18. syyskuuta 2017

Suomi ja Lenin sata vuotta sitten

Suomen suuriruhtinaskunta oli V.I. Leninille tärkeä paikka sata vuotta sitten. Täällä hän piilotteli moneen otteeseen valmistellessaan Venäjän vallankumousta. Samalla tähän kaikkeen liittyivät Suomen itsenäistymispyrkimykset, joille Lenin oli antanut tukensa jo kymmenen vuotta aikaisemmin sillä varauksella, että bolsevikkien tavoittelema vallankumous onnistuu.

Joulukuussa 1905 Lenin oli paikalla bolsevikkien puolueryhmittymän kokouksessa Tampereella, ja marraskuussa 1906 Tampereella pidettiin Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen konferenssi, jossa Lenin ensimmäisen kerran tapasi Josif Stalinin. Tuolloin Lenin sanoi, että kansojen itsemääräämisoikeuteen perustuen Suomen kuuluu saada itsenäisyys, jos suomalaiset sitä haluavat.

Tästä eteenpäinkin Suomi tuli Leninille tutuksi, hänen oleskelupaikkojaan olivat mm. Viipuri useaan kertaan 1906-17, Kuokkala 1907, Helsinki 1906, 1907 ja 1917, Lahti 1917, Kivennavan Jalkala 1917 ja Terijoki 1917. Viime viikolla kävin asiantuntijaoppaiden mukana Leninin jalanjäljissä Viipurissa, jossa hän asui tai piilotteli viidessä eri vaiheessa. Kuvassa on Melnikov Aleksandrovin Lenin Viipurissa -maalaus (1980).

Vuonna 1906 Lenin asui vaimonsa Nadezhda Krupskajan kanssa pari viikkoa hotelli Belvederessä Karjalankadun ja Salakkalahdenkadun kulmassa. Silloin he olivat Viipurissa lehtiasioissa, sillä ruotsalaisen Alfred Ekströmin kirjapainossa painettiin kahta bolsevikkien lehteä, joita salakuljetettiin Venäjälle. Tämä loppui 1908, kun Terijoella takavarikoitiin 10 000 Venäjälle menossa olevaa lehteä. Ekström sai 5,5 vuoden vankilatuomion. Lehtien painaminen siirrettiin Geneveen ja Pariisiin.

Syys-lokakuussa 1917 Lenin asui kolmisen viikkoa Viipurin Talikkalassa, jonne hän oli tullut Helsingistä. Siellä hänet majoitti muurari Tuomas Haikosen omakotitaloon tämän tytär Lyyli Latukka, jonka mies oli Juho Latukka (seuraavana vuonna Viipurin punakaartin päällikkö). Nyt talossa toimii Lenin-museo (Rubeshnaja ulitsa 15), jossa juuri on avattu Lenin ja Suomi -aiheinen erikoisnäyttely.

Lenin sai olla talossa rauhassa, etsijöitä ei ilmaantunut. Pääasiassa hän kirjoitti siellä aamusta iltaan, ja Leninin teoksissa on noin sata sivua niitä Talikkalassa kirjoitettuja tekstejä.

Viipurissa Leninin merkitystä Suomen itsenäistymisen kannalta arvostettiin Neuvostoliitossa niin suuresti, että Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1957 paljastettiin iso Leninin patsas Punaisenlähteentorilla.

Suomen asiaa Lenin oli pitänyt esillä jatkuvasti. Kesällä 1917 Lenin sai Pravda-lehteenkin kirjoituksensa, jossa hän käsitteli Suomea itsenäistymisen näkökulmasta. Jo paljon aikaisemmin hän oli kirjoittanut asiasta monta kertaa bolsevikkien Iskra-lehdessä, jonka toimituskuntaan Lenin kuului 1900-03.

Läheskään kaikki bolsevikit eivät olleet Leninin kanssa samaa mieltä. Kun Saksan kommunistisen puolueen perustaja Rosa Luxemburg tapasi Leninin 1907 Karjalankannaksella, hänkin oli sillä kannalla, että Suomi kannattaa pitää osana Venäjää ja kommunistista vallankumousta.

Lenin kuitenkin piti päänsä ja lopulta 31.12.1917 hänen johtamansa kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Tämän asiakirjan allekirjoittivat Lenin, Stalin ja Lev Trotski.

Mikään vastikkeeton lahja tämä ei silti ollut. Lenin ja kumppanit luottivat siihen, että suomalaiset sosiaalidemokraatit jatkaisivat Venäjän malliin ja tekisivät itse sosialistisen vallankumouksen, jolloin Venäjän ja Suomen side pysyisi ideologisesti kiinteänä. Tällaisen ajattelun voi tunnistaa Leninin lähettämästä kirjeestä Otto Wille Kuusiselle, Kullervo Mannerille, Yrjö Sirolalle, Edvard Valppaalle ja K.H. Wiikille. Siinä Lenin kehotti ”vallankumouksellisen siiven kärjessä olevia tovereita” ”Suomen sosialistiseen uudelleenjärjestelyyn”.

Vielä kerran Lenin kävi Suomessa, kun hän oli 6.-10.1.1918 Halilan tuberkuloosiparantolassa Uudellakirkolla Karjalankannaksella. Parantolan komea rakennus on edelleen tuberkuloosisairaalana nimellä Sanatori Sosnovyi Bor.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Bolsevikkien pyhä oli tiede

Kun tsaarinvallan aikainen Venäjän imperiumi helmikuussa 1917 tuli tiensä päähän, iskulauseiksi nousivat vapaus, rauha ja maan jakaminen talonpojille. Vähemmistökansat kamppailivat oikeuksistaan toiveenaan tasavertaisten kansojen liitto. Naiset osoittivat mieltään vaatien tasa-arvoa ja äänioikeutta. Kokeellinen avantgardetaide nousi kukoistukseen. Uskonto ja ateismi törmäsivät ennenkuulumattomalla tavalla.

Aleksanteri-instituutin johtaja, sosiologian professori Markku Kivinen käsitteli bolsevikkien moraalisia ja emotionaalisia hahmotuksia luennollaan eilen Helsingin yliopistolla. Hän lähti ranskalaisen sosiologin Emile Durkheimin (1858 - 1917) siitä ajattelusta, mikä kulloinkin on yhteisön määrittelemän pyhän ja maallisen ero – eikä kysymys ole mistään uskonnollisesta ajattelusta. Kokonaisuudessaan tämä asia liittyykin enemmän sosiologian alaan. Kivisen pääteos on Sosiologia ja Venäjä (1998), joka on ilmestynyt myös venäjäksi ja englanniksi.

”Yhteisö määrittää oman pyhänsä, eikä yksilö voi tähän vaikuttaa. Yhteisön määrittämät pyhät toimivat yhteisöä ylläpitävinä rajoina, joiden avulla se pyrkii luomaan itselleen identiteetin. Bolsevikkien luoma yhteisö perustui pyhän ja epäpyhän jyrkkään kahtiajakoon. Venäjällä kysymys oli kulttuurisesta syvärakenteesta, joka vallankumouksessa muutettiin. Ortodoksinen traditio heitettiin pois ja aloitettiin aivan uudenlainen projekti”, sanoi Kivinen.

Tämän Neuvostoliiton suuren projektin tulokset olivat sekä tavoitteiden mukaisia että ei-toivottuja. Hankkeen tahattomilla tuloksilla oli myös rakenteellisia vaikutuksia sekä arkielämään että poliittisiin oloihin. Monissa tapauksissa maa ei edennytkään takapajuisuudesta kohti edistystä, vaan päätyi kaaokseen. Tällaisissa tapauksissa todellisuus karkasi ulos jyrkästi kahtia jaetusta maailmankuvasta. Muodostui iso joukko institutionalisoituja tabuja, negatiivista pyhää, jota ei saanut käsitellä. Tämä johti bolsevikkien virallisen pyhän asteittaiseen rapautumiseen ja kollektiivisuutta tavoitteleva yhteiskunta päätyi voimakkaaseen yksityistymiseen. Todelliseksi pyhäksi koettiin vain oma lähipiiri.

Mihail Gorbatshovin perestroikan pyrkimyksenä oli palata alkuperäiseen projektiin ja päästä eroon tabuista, mutta siinä epäonnistuttiin. Vasta uuden Venäjän kunnolla päästyä vauhtiin alkoi myös vanha Venäjä tehdä paluuta. Nyt ollaan vihdoin siinä tilanteessa, että tsaarit on rehabilitoitu, ja tuoreimpien galluppien mukaan 86 prosenttia venäläisistä sanoo olevansa ortodokseja.

TIEDE JA EDISTYS

Kivinen luetteli bolsevikkien pyhät:

1. aspekti oli tiede. Koska tieteen katsottiin olevan kiistatonta totuutta, sen oli oltava myös uuden valtion ydin. Tämä sinänsä ei ollut yllättävää, sillä tällaista ajattelua oli 1800-luvulla ollut laajasti muuallakin Euroopassa. Bolsevikit lähestyivät kaikkea tieteen kautta, filosofiakin oli tiedettä, samoin tietenkin marxismi-leninismi.

Tilanne muuttui kuitenkin ongelmalliseksi aina silloin, kun jotkin asiat menivät pieleen. Miten voi mennä, kun perustana oli kuitenkin tiede? Noissa tilanteissa otettiin mallia vanhan Venäjän uskonnollisesta keksinnöstä, demonisoinnista. Bolsevismissa demoneja olivat vaaralliset ihmiset, sabotoijat ja muut, milloin trotskilaiset vastustajat, milloin mitkäkin. Demonit eliminoitiin.

2. aspekti oli edistys. Takapajuisuutta pyrittiin poistamaan, lukutaitoa lisäämään. Helpommin sanottu kuin tehty, ja kun kaaos jatkui, siitä ei saanut puhua.

3. aspekti oli tuotantovoimien kehitys, jossa paljolti onnistuttiinkin. Teollistaminen alkoi voimakkaasti, ja esimerkiksi teräksentuotannossa Neuvostoliitto ohitti USA:n. Suunnitelmatalous toimi tietyllä tavalla hyvinkin, mutta se ei ottanut riittävän hyvin huomioon ihmisiä. Tuotannon tulokset eivät olleet niitä, joita kansa eniten tarvitsi, ja ihmisten henkilökohtainen köyhyys jatkui. Mutta kun yhdistetään tiede, edistys ja tuotantovoimien kehitys, niin a vot, symboliksi voi nostaa Juri Gagarinin.

4. aspekti oli kaupungistuminen. Bolsevikkien kannatus oli pienimmilläänmaaseudulla, joten maalaisista piti tehdä kaupunkilaisia. Luonnollista se oli muutenkin, koska kaupunki oli edistyksellisempi kuin maaseutu.

5. aspekti oli nomenklatuura, valtaapitävän eliitin joukko, joka nautti etuoikeutettua asemaa. Siihen kuuluivat puoluejohto, politbyroon jäsenet ja tärkeimmät virkamiehet. Leonid Brezhnevin kaudella 1960- ja 1980-luvuilla nomenklatuuraan kuului jo kolme miljoonaa ihmistä. Tämäkin oli niin pyhä asia, että siitä ei saanut puhua.

6. aspekti oli kommunistinen puolue.

Valt. tri Markku Kivinen on perusteellisesti tutkinut Durkheimia, joka kirjoitti tunnetuimmassa kirjassaan 1912, että uskonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonto on uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä, jossa kaikki uskovat yhdistyvät yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi. Tämä yhteisö on kirkko, mutta Venäjällä siirryttiin vallankumouksen jälkeen siihen, että kirkon korvasi bolsevismi. Kirkko tai bolsevismi, molemmissa ovat pyhät ja maalliset.

Bolsevikkien Neuvostoliitto syntyi yhteiskunnallisesta sekasorrosta ja julman kansalaissodan kovettamana. Vanhan hajoaminen ja sitä seurannut kaaos synnyttivät maallisella puolella keinottelua ja rikollisuutta, mihin uudet vallanpitäjät vastasivat kovin ottein punaisella terrorilla. Uusi valtio syntyi kivuliaassa ja pitkässä prosessissa.

Luentosarja Studia Humaniora jatkuu vielä kolmella luennolla marras-joulukuussa. Luennot järjestävät Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan nykykielten laitos ja Aleksanteri-instituutti.

kari.naskinen@gmail.com