sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Televisio loppuu?


Olimme kaksi kuukautta ”evakossa” putkiremontin takia. Koska siellä oli kovin pieni televisio ja siinä huono äänikin, katsoin haluamani tv-ohjelmat iPadilta. Sieltä ne melkein kaikki näkyivät, vain kaksi elokuvaa katsoin niiltä pieniltä kanavilta, joiden ohjelmia ei mistään muualta näe. Tämä tv-lähetystekniikan muutos tulee
ehkä lopulta johtamaan siihen, että Yleisradion entisen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin ennuste television kuolemasta toteutuu. Tämän ennustuksensa hän sanoi Ylen johtajana 2000-luvun alussa ollessaan ja rohkeasti jopa niin, että ns. lineaarinen televisio jää historiaan ennen vuotta 2020.


Jo Jungnerin aikana lineaarinen eli suoraviivainen tv-ohjelmatoiminta alkoi muuttua, kun Ylen sisältöjä alettiin viedä
myös internettiin. Ensin tuli Yle Elävä arkisto 2006 ja sitten Yle Areena 2007. Nykyisin on vastaavat nettipalvelut myös MTV:llä ja tärkemmillä maksukanavilla. Tämä on saanut aikaan sen, että tavallista televisiota ei enää välttämättä tarvita, koska ohjelmat pystyy katsomaan kännykällä, tabletilla ja läppärillä. Toisaalta onhan itse tv-vastaanotin aina oltava, koska sen kautta myös katsotaan netin kautta tulevia suoratoistolähetyksiä ja dvd-elokuvia.

Katsomiskokemukset ovat tietenkin erilaiset. Kun tällä viikolla palasimme evakosta, katsoin heti ensimmäisenä päivänä ison television ruudulta kaksi dvd-elokuvaa, sillä vajetta oli syntynyt.

Siellä evakossa ollessamme luin sopivasti jutun Helsingin Sanomista, jossa sanottiin, että perinteinen tv-ala on kriisissä: ”Muutos on tapahtunut, koska
ihmiset tietävät realiteetit. Suomessa on hurja määrä tv-kanavia: neljän ison lisäksi iso joukko pienempiä ja niiden päälle vielä kanavien suoratoistopalvelut. Kaikkien kannattavuus on vähintäänkin kyseenalainen. Lisäksi suoratoistopalveluiden kansainvälinen kamppailu on kuumentunut äärimmilleen – Viaplay, Netflix, HBO Max, Disney+, Amazon Prime.” (HS 11.2.2024)

Jungnerin ennustus ei tästä huolimatta toteudu vielä tälläkään vuosikymmenellä, mutta muutosta kyllä tapahtuu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana kasvoi striimien ja videopalveluiden katseluaika 10 prosentista 29 prosenttiin, kun tilastoitiin se katselu, jossa kohteina olivat nimenomaan alunpitäen televisiosta tulleet ohjelmat. Alle 40-vuotiaiden kohdalla muutos oli vielä paljon hurjempi.

Ei ihme, että kriisi on päällä. MTV on aloittanut yt-neuvottelut ja Orpon - Purran hallitus haluaa karsia Ylen budjettia ainakin sadalla miljoonalla eurolla, ja isompana haaveena on Yleisradion toiminnan ideologinen yksityistäminen. Näin ollaan lähellä sitä, että tavanomainen tv-toiminta alkaa Suomessa viettää hautajaisiaan 70-vuotisen olemassaolonsa jälkeen. Reporadion aikana tehtiin eduskuntakysely siitä, onko Ylessä liikaa kommunisteja ja onko ohjelmapolitiikka pelkkää sosialismiin ajamista, nyt ajatellaan, että lakkautetaan koko puulaaki, niin ei tarvitse turhia kysellä.

Säännölliset tv-lähetykset alkoivat Suomessa Tes-Tv:n toimesta 1955 pääkaupunkiseudulla, taustallaan Radioinsinööriseura ja Tekniikan edistämissäätiö. Noihin aikoihin tätä näköradioharrastusta oli muutenkin, esimerkiksi Uuden ooppera- ja konserttitalon kannatusyhdistys teetti 50 tuntia tv-ohjelmaa, jota esitettiin Stockmannin
eri kerroksiin asennetuissa tv-vastaanottomissa. Lähetykset kuvattiin tavaratalon näyttelyhallissa, jossa tietenkin Kansallisoopperan taiteilijat esiintyivät. Lisäksi näytettiin elokuvia. Teknisessä puolessa oli apuna Teknillisen korkeakoulun televisiokerho. Tämä tapahtui 1955-56.

Vastaavanlaisia sisäisiä tv-lähetyksiä toteutettiin muuallakin. Me asuimme 50-luvulla Jyväskylässä Are Oy:n henkilökunnan talossa. Are-nimi tuli sanoista auto, radio ja elektroniikka, joten osaamista oli muutenkin kuin isona Ford-piirimyyjänä. Niinpä Aren radio-osastolta vedettiin piuhat Aren baariin, jossa yhteen nurkkan pannusta telkkarista tuli aamusta iltaan amerikkalaisia lyhytelokuvia, mm.
Mack Sennetin kuuluisia poliisifarsseja nimellä Keystone Kops. Eli koulusta suoraan Aren baariin, seurauksena kaksi luokallejäämistä lyseossa. Yleisradio käynnisti tv-lähetyksensä 1958, mutta Jyväskylän korkeudelle ne ehtivät vasta 1960.

Tämän juttuni otsikko on joka tapauksessa liioittelua.
Kysymysmerkin voi ottaa pois ja vaihtaa otsikoksi, että Televisio ei lopu. Englannissa kokeiltiin 2016, kun nuorille tarkoitettu kanava BBC Threen lakkautettiin ja korvattiin netin suoratoistokanavalla. Kanavan katselijoista 60-70 prosenttia katosi ja ohjelmiston katseluminuutit vähenivät 89 prosenttia. Kokeilu päättyi ja palattiin lineraaliseen tv-kanavaan.

Yle on meillä joka tapauksessa lujassa asemassa. Vaikka nettiklikkausten kärjessä ovat Iltalehti ja Ilta-Sanomat, n
iin heti kolmantena on Yle. Lisäksi tässä on ymmärrettävä, että ip-lehdistä klikkaillaan pääasiassa julkkis- ja muita höpöjuttuja, kun taas Ylestä haetaan asiajuttuja.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Einstein löysi Jumalan?


Aika ei ole yksiselitteinen asia.
Einsteinin suhteellisuusteoriassa tämä todistetaan. Aika ei kulu sillä tavoin tasaisesti, että on kaikille yhteinen ja yleinen aika. Niki Liukkonen puolestaa esittää viimeiseksi jääneessä romaanissaan, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Voiko siis tulkita, että ajan olemuksen selvittäessään Einstein löysi Jumalan?

Vierastila-romaani on tutunomaista kerrontaa, jos on Liukkosen aiempia isoja romaaneja lukenut. Liukkonen teki itsemurhan 4.7.2023 ja kirja ilmestyi 18.9.2023. Tämä on kirjoista kaikkein synkin, sillä osittaisena autofiktiona toimiva kertomus sisältää pohdintaa myös itsemurhan mahdollisuudesta. Sisällön tähän osaan ei kuitenkaan kannata jumittua, koska Liukkonen teki taas tekstinsä tieteellis-absurdiin tyyliin, jonka koukeroissa on runsaasti pähkäiltävää.


Liukkosen edellinen romaani
Elämä: Esipuhe (WSOY, 2021) on eräänlainen kuvaus maanpäällisestä elämästä ja esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa. Vierastilan kannalta on hyvä, että Liukkosen kustannustoimittajana taas toiminut WSOY:n Samuli Knuuti kirjoittaa romaanin jälkisanoissa, mitä Liukkonen oli selittänyt kirjan nimen tarkoittavan: Vierastila on puhelimen toiminto, jonka voi laittaa päälle, jos lainaa kännykkäänsä toiselle. Puhelimella voi soittaa, mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi. Se myös osuvasti kuvastaa tunnetta siitä, että on jotenkin väärässä paikassa, poissa sijoiltaan, itsensä vieressä. Knuutin jälkisanojen otsikko: "Vierastila, viimeinenhuone."

Vaikka romaanin juonet eivät koko ajan etene yhtään mihinkään, on Liukkosen teksti vetävää luettavaa. Lause- ja virkerakenteet ovat paitsi nautittavaa, välillä myös hankalasti miellettäviä.
Tapasin Liukkosen kerran luentotilaisuudessa kirjastossa – tai ehkä se oli juttutuokio –, jossa hän sanoi hiovansa yhtäkin virkettä joskus päiväkausia. Kirjoitusprosessi oli siksi hidas. Tämän tietäen voi hyvin kuvitella, millaista hienosäätöä ja isompaakin hänen virkkeensä ovat vaatineet:

- ”Yleensä turistit Cancúnissa olivat aikuisia, pareja tai yksinäisiä elostelijoita, jotka laahustivat aneemisen värittöminä ja velttoina kuin sulavat jäätelötikut.”
- ”Hän tunsi palavaa myötätuntoa tuota luurankomaisen laihaa ja heitteillejätetyn hillerin oloista hahmoa kohtaan.”
- ”Solk
otukseni oli täynnä loogisia ja byrokraattisia ja moraalisia aukkoja, niin suuria että lihava sika olisi voinut vaappua niiden läpi reppu selässä.”

Suomen kielen uudissanasto
a ei Liukkonen kaikilta osin hyväksynyt: mikroagressiot, misogyynit, etuoikeus, voimaannuttaminen, kehopositiivisuus, sortava patriarkaatti, potilaiden kutsuminen asiakkaiksi jne. Toisaalta hän itse käytti vaikeita sivistyssanoja, joista ei saa tolkkua ilman sanakirjoja. Hankalaa on myös aivan tavallisen puhumisen muodostaminen esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä, kun ei saa olla ihan tossukka, mutta ei myöskään liian omaperäinen. Outo ja erilainen voi vähän olla, mutta on oltava tarkkana, ettei toinen luule skitsoksi.

Vierastila kertoo suomalaisista ihmisistä, vaikka välillä Meksikossa käydäänkin. Romaani on yksilötason psykologinen kehityskertomus, jossa kehitys menee milloin mihinkin suuntaan. Yhteiskunnallista tai poliittista näkökulmaa ei juurikaan ole, koska yksilön selviytyminen tässä vieraassa tilassa riippuu vain hänestä itsestään. Tai ainakaan kertoja Tel Albert eikä kertomisen pääkohde Ren Dawn vaadi yhteiskunnalta mitään, ei hallitukselta eikä ay-liikkeeltä.

Tel on siis kirjailija ja Ren on mitään keksimätön keksijä, joka on kiinnostunut ääniraudan a-nuotin he
rtsitaajuudesta, saippuasta, uraanista, omenista, varjoista, hajuvesistä, olfaktorisesta historiasta ja Marilyn Monroesta. Molemmat ovat vaikeita tapauksia, osittain neroja, mutta osittain niitä skitsoja ja Ren juoppokin. Matemaattinen ajattelu näkyy vaikkapa siinä, että katukiveyksellä kävellessä pitää sovittaa askeleet niin, että jalka osuu aina kahden katulaatan liitoskohtaan. Tämä on tuttua. Kun aikoinaan kävelin kouluun, piti jokaista reunakiveä kohti ottaa normaalilla kävelyrytmillä kaksi askelta. Jos tuli kolme, oli velkaa yhden. Velan sai pois tavallista lyhyemmän rotvallikiven kohdalla. Jos koulun portilla oli velkaa 10 askelta, piti kotimatka tehdä toista reittiä, josko sitä kautta saisi velan kuitattua.

Ren käy terapiassa, ja olen minäkin käynyt 4-5 kertaa psykiatrilla, ja viimeksi osui kohdalle pätevä lääkäri. Kerroin hänelle, että kun oikein vituttaa, otan votkaa ja kyllä se siitä taas helpottaa. Tähän psykiatri, että ota vaan, ei siitä mitään haittaa ole, jos se kerran auttaa.
Tel sanoo saaneensa diagnoosiksi epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön, mutta ihmiset eivät ymmärrä mitään, eivät esimerkiksi hänen vetäytyneisyydestään ja ajoittaisesta mykkyydestään. Onni onnettomuudessa oli, että pystyi kirjoittamaan, koska se antoi periksi houkutukselle vajota omaan hiljaiseen avaruuteen, mykkyyteen. Tässä Tel on ilmeisen sama kuin Miki Liukkonen, mutta Tel-hahmoonkin hän lisäsi kuviteltuja ominaisuuksia itseään huvittamaan ja lukijoita sumuttamaan.

Nämä ovat kovia asioita ja voivat kohdata millaisen ihmisen tahansa ja erilaisista syistä. Tänään ilmestyneessä Vauhdin Maailmassa 3/2024 kertoo viisinkertainen enduromoottoripyöräilyn maailmanmestari Samuli Aro, että hänen aivonsa eivät kestäneet kilpailu-uran jälkeistä tylsää arkea. Lopulta hän pelkäsi itsetuhoisia ajatuksiaan niin, ettei uskaltanut poistua kodistaan. Hoito ja lääkitys auttoivat.

Liukkosen kirjan lopussa on luettelo lainauksista, jotka sinänsä eivät erotu tekstistä mitenkään, eikä yllätä, että lainattujen joukossa ovat mm. Thomas Pynchon ja Ludwig Wittgenstein sekä elokuvamaailmasta Jean-Luc Godard, Parasite, Dark ja Succession, mutta se yllättää, ettei ole David Foster Wallacea.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Traviata-ympyrä sulkeutui


Näin ensimmäisen kerran oopperaesityksen 1969 Tampereen Teatterissa, johon Giuseppe Verdin La Traviatan oli valmistanut Tampereen oopperayhdistys. Oli niin erinomainen kokemus, että menin katsomaan heti perään toisenkin kerran. Eilen tämä historiaympyrän kaari umpeutui Tampere-talossa, jossa oopperayhdistys taas esitti Traviatan, jonka olen tämän ympyrän sisällä nyt nähnyt yksitoista kertaa. Eikä ihme, että tämä ooppera vetosi 55 vuotta sitten, sillä se on niitä teoksia, jotka nimenomaan sopivat ensikokemukseksi sellaisille ihmisille, joilla ehkä on jonkinlaisia ennakkoluuloja oopperaa kohtaan. Muita samankaltaisia ovat Bizet´n Carmen, Mozartin sadunomainen Taikahuilu, Verdin komeasti mahtipontinen Aida, muutamat Puccinin teokset sekä lyhyemmät Leoncavallon Pajazzo ja Mascagnin Cavalleria Rusticana. Sen sijaan ensikertalaista ei kannata houkutella Wagnerin pitkiin oopperoihin, eikä myöskään vuoden kuluttua Tampereelle Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin.

Olen muutamia sukulaisia ja tuttavia saanut ensikäynneille oopperaan. Tyttärilleni ja vävypojilleni annoin kerran joululahjaksi liput Savonlinnaan seuraavan kesän Aidaan. Muuten olivat tyytyväisiä, mutta toinen vävypoika nukahti Olavinlinnassa, koska oli juuri tehnyt 24 tunnin vuorotyöjakson ja ajanut sitten kolme tuntia Savonlinnaan. Yhdellä asiakasmatkalla (= korruptiomatkalla) vein asiakkaat Budapestissa katsomaan Carmenin; onnistui hyvin, koska musiikki oli tuttua, yhdessä kohtaa vieressäni istunut asiakas tunnistikin melodian ja kuiskasi, että tämähän on siitä tv-mainoksesta (en muista, minkä mainoksen sanoi).

Tampereen La Traviata on taas korkealaatuinen. Tampereella ei ole tapana modernisoida tai mitenkään muutenkaan väännellä vanhoja oopperoita uusiin vinkkeleihin. Joku nuori ohjaaja jossain muualla voisi sijoittaa tarinan tapahtumat nykypäivän ilotaloon, koska päähenkilö Violetta Valéry on kurtisaani. Suomessa tämän ammatin harjoittajasta, jos hän on erikoistunut yläluokan herrojen palvelemiseen, käytetään kaikkein lähimpänä prostituoidun antiikinkreikkalaista nimitystä olevaa hetairaa, joka siis tarkoittaa huoraa. Nykyisin sanotaan eliittihuora.

Tampereella Violetta on nyt Marjukka Tepponen, ja kun paremmuuspisteitä annetaan, niin toisen loistoroolin laulaa Violettan rakastajan Alfredo Germontin isä Arttu Kataja. Silloin edellisellä kerralla nämä roolin esittivät Ritva Auvinen ja Heikki Nurminen. Alfredo Germont oli silloin Heikki Siukola, nyt italialainen Paolo Fanale, Giuseppen pienessä roolissa oli silloin Ilkka Bäckman, nyt Taavi Niermimaa. Kapellimestarina oli 1969 Kari Tikka, nyt italialainen Giancarlo Andretta.

Tampere-talossa esitykset ovat järjestään hienoja. Koko ylöspano on upea ja monipuolinen, Tampereen iso kaupunginorkesteri soittaa täydellisen viihdyttävästi ja oopperayhdistyksen yhtä iso kuoro toimii suurissa juhlakohtauksissa myös hyvin ohjattuina näyttelijöinä. Ohjaaja on ollut Samuel Harjanne, joka tätä ennen tunnettiin värikkäiden musikaalien ohjaajana, ja onnistuu nytkin ensiluokkaisesti.

KAMELIANAINEN

Oopperan pohjana on Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (1848). Kirjailijalla itselläänkin oli suhde ”Violettaan”, jonka oli nähnyt Pariisin Palais Royalessa ja siellä nuoret olivat ”katsoneet toisiaan syvälle silmiin”. Traviatassa puhutaan enemmän rahasta, ja kun kirjailijan suhde Violettan esikuvana olleeseen Marie Duplessisiin katkesi tämän avioiduttua erään paronin kanssa, lähetti Dumas kirjeen Marielle ja huokaili: ”Rakas Marie – en ole kyllin rikas rakastaakseni Teitä sillä tavoin kuin haluaisin enkä kyllin köyhä rakastaakseni Teitä sillä tavalla kuin Te haluaisitte. Unohtakaa Te nimi, joka on Teille jokseenkin yhdentekevä, ja minä unohdan onnen, joka ei ole minulle mahdollinen.” Myöhemmin Dumas antoi Marielle lähettämänsä erokirjeen (kopio?) näyttelijä Sarah Bernhardtille ihailunosoituksena tämän suurenmoisesta tulkinnasta Kamelianainen-näytelmässä.

Marie Duplessis oli jonkinlaisessa rakkaus- tai asiakassuhteessa myös Franz Lisztiin. Marie kuoli 23-vuotiaana tuberkuloosiin Pariisissa 1847. Velkojat tulivat pian hänen asuntoonsa ja suuri osa sen irtaimistosta huutokaupattiin (kuvassa Marie Edouard Viénot´n maalauksessa). ”La Traviatan” eli langenneen naisen hautajaisia seurasivat sadat ihmiset. Hautapaikka oli ensin jossain sivummalla, mutta myöhemmin hauta siirrettiin Montmartren kirkkomaalle, jossa lepää monta tutumpaakin, kuten Hector Berlioz, Joseph Kosma, Jacques Offenbach, Jean Seberg ja Emile Zola.

Oopperassa nämä synkemmät puolet kurtisaanin elämästä eivät ole näin paljon esillä. Miesseikkailut naimisiinmenoineen ovat mukana ja kuolemakin tulee, mutta sekin esitetään hienovaraisena riutumisena, eikä Violetta yski eikä räi tuperkkeliaan, vaan laulaa kauniista aidosta rakkaudestaan Alfredoon.

Tampere-talo ei tällä kertaa ollut parhaimmillaan. Narikalle jonottaminen kesti melkein varttitunnin, kun samanaikaisesti talossa olivat alkamassa jokin messutapahtuma ja JHL:n iso kokous. Kun vielä vessat on muutettu miesten ja naisten yhteiskäyttöön, jonot sielläkin ovat pitkät, koska naisilla siihen hommaan tuhraantuu aina enemmän aikaa, eikä miehille voi näissä yhteisvessoissa järjestää pikapisuaareja. Esityksen jälkeen pois ja auton luo parkkihallin neljänteen kerrokseen, jossa selvisi, että maksulaite on vain ensimmäisessä kerroksessa. Sinne takaisin ja uudestaan ja neljänteen kerrokseen. Huonosti opastettu, varmaankin Sanna Marinin syy.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Vittorio De Sica ja Gina Lollobrigida


Vaikka me täällä Italian ulkopuolella muistamme
Vittorio De Sican parhaiten hienojen elokuvien ohjaajana, niin Italiassa hän oli suuren yleisön mielissä enemmän näyttelijä, suuri suosikki jo 1920-luvulta alkaen. De Sica näytteli peräti 164 elokuvassa. Kun nyt katsoin Leipää, rakkautta ja unelmia (1953), en yhtään ihmettele hänen suosiotaan. Varmaankin hän oli commedia dell´arten kärkihahmoja, kuten tämäkin elokuva todistaa. Aivan toiselle lohkolle hän siirtyi ohjaajana, kun syntyivät sellaiset yhteiskunnallisesti voimakkaasti kantaa ottaneet Polkupyörävaras (1948), Milanon ihme (1951), Umberto D (1952) ja Finzi Continin puutarha (1970), yhteensä 36 elokuvaa. (Vastaavanlaiselta olisi vaikuttanut, jos Tauno Palo olisi siirtynyt ohjaajaksi ja tehnyt Täällä Pohjantähden alla ja Kahdeksan surmanluotia.)

Mutta kun katsomassani elokuvassa on mukaa myös
Gina Lollobrigida, kysymys on nimenomaan rakkaudesta ja sirkushuveista. De Sica esittää jo ohimoilta hieman harmaantunutta Maresciallo Carotenutoa, joka tulee 700 asukkaan Sagliena-kylään komennukselle puolisotilaallisen karabinieerikasarmin ”marsalkaksi”. Niin komea ja hurmaava hän on, että kirkkokuoron naisetkin sekoavat laulussaan marsalkan tullessa kirkkoon. Sen sijaan Gina Lollobrigida ei ole tosissaan kiinnostunut hurmurista, vaikka hänen kanssaan kujeileekin.

Gina näyttelee hyvin. Kaunis tyttö, joka tietää haluttavuutensa – kuten uransa myöhemmissäkin vaiheissa. Esson baarissa asia oli selvä: kun äijät ennen arvioivat myyjätärtä, sanottiin jos oli aihetta, että hyvät lollot likalla.

Tässä elokuvassa Carotenuto sujauttaa tytölle 5000 liiran setelinkin, jotta tämä voisi ostaa uuden koltun, mutta väärinkäsitysten takia seteli joutuu tytön äidille, joka julistaa koko kylälle, että ihme on tapahtunut: Pyhä Antonius on kuullut hänen rukouksensa ja auttanut rouvaa talousvaikeuksissa. Eikä
charmantti Carotenuto saa tyttöä, mutta kuten tällaisissa kertomuksissa aina lopulta käy, kaikki kääntyy hyväksi ja hän saa kainaloonsa kätilö Annarellan. Lollobrigidan näyttelemä paljasjalkainen Bersagliera puolestaan saa tavoittelemansa karabinieeri Stellutin.

Elokuvassa Gina, oikealta etunimeltään Luigia, oli 25-vuotias. Tuolloin hän ei vielä ollut sellainen pin up -kaunotar, jollaisena hänet parhaiten tunnettiin, vaan sellainen söpöläinen, josta kaikki normaalit miehet unta näkivät. Jo 1947 Gina oli ollut kolmas Miss Italia -kilpailussa, josta kaksi parasta napattiin niin ikään elokuvamaailmaan. Ennen tätä
Luigi Comencinin ohjaamaa elokuvaa hän oli ollut jo yli 20 elokuvassa, mutta juuri tämä rooli oli hänen läpimurtonsa kansainväliseenkin tähteyteen. Kahdessa kohtauksessa hän myös laulaa, ja tiedossa on, että nuorempana hän otti laulutunteja ja ammattihaave oli edetä oopperalaulajaksi La Scalaan. Leoncavallon Pajatso-oopperasta tehtyä elokuvaa (1948) pitemmälle hän ei kuitenkaan tällä alueella päässyt, mutta siinäkin hänelle antoi Neddan roolissa äänen joku oikea oopperasopraano. Nedda on Canion vaimo ja elokuvassa Canion roolin esittää legendaariseen asemaan noussut baritoni Tito Gobbi.

Tiedä häntä, mutta Cinecittassa ja Hollywoodissa Gina Lollobrigida taisi tehdä kovemman uran kuin olisi tehnyt oopperataloissa. Gina kuoli runsas vuosi sitten 95-vuotiaana ja julkisten arvioiden mukaan hänen nettovarallisuutensa oli tuolloin noin 200 miljoonaa euroa. Marraskuussa 2023 hänen entinen avustajansa
Andrea Piazzolla (36) tuomittiin Roomassa 8 miljoonan euron kavaltamisesta Ginalta. Italian lehdistössä Piazzollaa kutsutaan Ginan ”lelupojaksi”.

Elokuvassa
Maailman kaunein nainen (1955) Gina Lollobrigida oli sitä, mitä todellisessakin elämässä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Päijäthämäläinen viisikko Heinolassa


Syksyllä 2023 oli iso taideuutinen, kun taiteenkerääjä Markku Villikka (66) lahjoitti lähes 1500 taideteoksen kokoelmansa Kouvolan kaupungille, Poikilo-taidemuseolle. Nyt tuosta kokoelmasta on vielä tämän viikon esillä 37 teosta Heinolan taidemuseossa. Erinomainen pikakatsaus viiden päijäthämäläisen taiteilijan tuotantoon: Mauno Hartman, Reino Hietanen, Jorma Kardén, Matti Koskela, Olavi Lanu. Täydennyksenä on lisäksi Lallukan taiteilijakodissa asuvan Antti Ojalan maalaama muotokuva toisesta nykytöölöläisestä Markku Villikasta (kuva tässä alla).

Lahden seudulla Villikka muistetaan Hollolan kunnan kaavoitusjohtajana. Lahjoituksensa Villikka kuitenkin teki Kouvolalle, sillä hänen äitinsä suku on kotoisin Sippolasta, joka nykyisin kuuluu Kouvolan kaupunkiin. Vuonna 1987 perustettu Poikilo on Kymenlaakson ainoa taidemuseo, jonka Poikilo-nimi tulee iittiläisen taiteilijan Pekka Nissisen poikilo-veistossarjoista, joita hän teki Kymijoesta löytämistään uppotukkien pätkistä. Nissinen maalasi poikilonsa kirkkailla väreillä ja otti niiden nimen kreikan kielen poikilos-sanasta, joka tarkoittaa värikästä, kirjavaa, haluttua asiaa ja vaihtoa. Nissinen tulkitsi lisää: poikilot edustavat onnellista vaihtokauppaa, rakkautta ja iloa.


Mikähän yhteensattuma tämä on: Iitissä meni moottorirata mönkään, mutta Poikilo-museo voi entistä paremmin, ja Villikan lahjoituksen tilantarpeen takia Poikilo-museo ottaa käyttöönsä Kouvolatalossa pienoissähköautoratana olleen tilan.


Aivan kaikkia teoksia Villikka ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi lahjoittanut pois, vaan jätti kotiinsa 30 teosta. Poikilon Villikka-kokoelmassa on teoksia 355 taiteilijalta, maalauksia, grafiikkaa, veistoksia ja valokuvia. Eniten on suomalaista taidetta, yhteensä 1150 teosta. Lisäksi sopimuksessa on maininta, että Villikka kartuttaa kokoelmaa tulevina vuosinakin.

Villikka aloitti taidekeräilynsä varsinaisesti 80-luvun lopulla, mutta suurimman osan hankinnoistaan hän on tehnyt viimeiste 15 vuoden aikana.

Heinolassa nyt esillä olevalla viisikolla oli keskeinen merkitys Lahden nousussa kuvataiteen merkittäväksi keskukseksi 1970-80-luvuilla. Näyttelyn teosesittelyssä mainitaan erityisesti Hartmanin, Hietasen, Kardénin, Koskelan ja Lanun yhteisnäyttely Lahden taidemuseossa 1985, minkä lisäksi he olivat muutenkin usein yhdessä eri näyttelyissä.
Enää Lahtea ei tunneta samanlaisena taiteilijakeskittymänä, minkä tosiasian vahvistamiseksi 2016 lopetettiin Lahden taideinstituutti, jossa opetusta antoivat myös Hartman, Hietanen ja Lanu.

Viisikon paluu -näyttelyssä Hartmanin töitä edustavat veistokset ja maalaukset vuosilta 1968 - 2004, Hietaselta on esillä maalauksia 1974 - 2001, Kardénilta on esinesommitelmia ja pieni maalaus puolisostaan Kerttu-Kaarina Suosalmesta, Koskelalta maalauksia ja grafiikkaa 1980-luvulta 2000-luvun alkuun, Lanulta on mukana öljyvärimaalaus Maisema ikkunasta (1950) ja kolme serigrafiaa (1970).

Mielenkiintoista olisi, jos näyttelyyn olisi saatu myös Villikan omia teoksia, koska taidetta hän teki itsekin nuorena. Ei ole, mutta hän on mukana 11 minuuttia kestävällä videolla, jossa kertoo keräilyharrastuksestaan. Tähän täydennykseksi voi todeta, että Markku Villikan toinen suuri harrastus on ooppera, varsinkin
Richard Wagnerin suurteokset. Aikoinaan hän kävi oopperamaailmaa ristiinrastiin Metropolitania ja Sydneytä myöten, mutta nyttemmin liikuntakyvyn huononnuttua hänet näkee yhä useammin kotinurkilla Kansallisoopperassa, kun on tehtävä vertailuja eri ohjausten ja laulajamiehitysten kesken.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Todiste videotaiteesta


Kauppakeskus Trion (Lahti) takaosassa Hansassa Vapaudenkadun toisella puolella on tyhjässä liiketilassa nähtävissä kuvataiteilija
Sami Leutolan ja tanssitaiteilija Meri-Tuuli Risbergin videotriptyykki Clue, johon vielä kaksi kertaa liittyy konkreettinen tanssillinen esitys (8.3. klo 18 ja 9.3. klo 14). Vaikka filmihulluna katson vuodessa yli 400 pitkää elokuvaa ja päälle tv-sarjaelokuvien jaksoja yli 300, on videotaide kuitenkin aivan jotain muuta. Jos tämän Cluen suomentaa johtolangaksi tai todisteeksi, niin tästä on sopiva aloittaa tutkimusmatka siihen audiovisuaaliseen rajatilaan, jossa yhdistyvät liikkuva kuva, ääni ja kuvataide modernistisella tavalla. Cluen sisällöstä en juonellista/tarinallista tolkkua saanut, mutta kokeellisena kokonaisuutena se kiinnitti huomion tiivisti. Kerronta muistutti enemmän veistoksellisuutta kuin elokuvallisuutta. Teoksen toteuttamista on tukenut valtiollinen Taiteen edistämiskeskus.


Parempi onkin perustella näkemäänsä Leutolan ja Risbergin omin sanoin: ”Teos kysyy, mitä ovat kollektiivisten toimiemme seuraukset, edistyksen ja säilymisen epävarma tasapaino. Se katsoo ihmisen olemassaolon monimutkaisuuteen ja kokee tapoja. Hämärtyvätkö rajat luonnollisen ja keinotekoisen välillä? Vieraannummeko? Teos haastaa meidät kohtaamaan näkymiä ja houkuttelee kuvittelemaan tulevaisuutta.”

Cluen alaotsikko on ”Unohdettujen unelmien fragmentteja”. Kysymys on luultavasti oman aikamme muutostiloista, joihin vaikuttavat rajun huolestuttavasti ilmastonmuutos ja luontokato sekä tekoälyn moninaiset käyttömahdollisuudet. Ihmistä tarvittaisiin muuhunkin kuin syömiseen ja muuhun oman elämänsä ylläpidon kannalta tärkeisiin toimiin, mutta entä jos tekoäly ja robotit pannaan hoitamaan maapallon ja ihmiskunnan loppuprosessi seuraavien sukupolvien ajaksi ja helpottamiseksi. Jotain tämäntapaista sain irti teoksesta, kun jälkikäteen kotona olin myös lukenut Cluen tekijöiden selontekoa netistä.

Sami Leutola opiskeli kuvanveistoa 2000-06 Lahden taideinstituutissa, joka häpeällisesti lakkautettiin 2016. Meri-Tuuli Risberg (kuvassa) työskentelee aktiivisesti nykytanssin esilletuomiseksi, on kiinnostunut yhdistämään tanssiin muita taiteenaloja ja tutkii työssään kehon ja liikkeen ilmaisumuotoja erilaisia visuaalisia lähtökohtia hyödyntäen.

Videotaide syntyi, kun keksittiin tv-kuvan tallentamista varten videonauha. Kai se jotain 60-lukua oli ja valmistajina alan isot nimet Sony, Panasonic ja JVC. Mukaan tarvittiin tietenkin tavallisille kuluttajille myytävät videonauhurit. Tietyllä tavalla videotaide oli kuitenkin alkanut jo elokuvafilmille toteutettuna, kun puhutaan tämän taidealan kuvallisesta muodosta. Meille tutuin esimerkki ovat kuvataiteilijan ja elokuvantekijän
Eino Ruutsalon (1936 - 2001) lyhyet piirroselokuvat jo 60-luvun alussa, jolloin hän teki ikään kuin abstrakteja maalauksia suoraan filmille. Yhden tällaisen elokuvan osti Ateneum kokoelmiinsa 2001.

Varsinaisia videonauhalle tehtyjä taideteoksia alettiin Yhdysvalloissa, Etelä-Koreassa ja Länsi-Saksassa tehdä 60-luvun alkupuoliskolla. Suomessa tunnetuin tämän alan taiteilija on
Eija-Liisa Ahtila, joka on myös kuvataiteen akateemikko. Hänen teoksiaan on nähty mm. Kiasmassa ja joitain myös televisiossa. Ne ovat yhtä erikoisia ja moniselitteisiä kuin Leutolan ja Risbergin Clue, mutta niistäkin pääsee jyvälle, kun edes vähän saa viitteitä (clue) tulkintoihin.

PERFORMANSSI, MEDIATAIDE,
GENERATIIVINEN TAIDE


Lahdessa nyt nähtävä ja koettava
Clue on myös sillä tavalla tyypillinen lajinsa edustaja, että se ei ole vain valkokankaalle tai tv-ruudulle välitettävää kuvaa, vaan on suorassa ja samanaikaisessa yhteydessä muiden taidelajien kanssa, tässä tapauksessa nykytanssin. Tulee mieleen, että tällainen kokonaisuus onkin luonteeltaan kuin performanssi. On jo alettu videotaiteen sijasta käyttää myös termiä mediataide. Tällainen kokonaisuus voi pitää sisällään digitaalista videota, ”vanhanaikaista” filmiä, dvd:tä, cd-romeja, tietokonetaidetta, grafiikkaa, animaatiota ja virtuaalitodellisuutta.

Eikä kehitykselle ja muutokselle ole loppua. Esiin on ilmaantunut jo seuraava vaihe generatiivinen taide, joka hyödyntää ”generoivaa” tekoälyä. Kovasti väitetään, ettei tekoäly mitään pysty itsenäisesti luomaan, mutta digitaalisessa taiteessa tapahtuu jo niin, että tekoäly ei toimi pelkästään annettujen määreiden mukaan, vaan luo oman älynsä sisällä olevan aineiston pohjalta aivan uudenlaista sisältöä. Ainakaan me maallikot emme osaa erotella, mikä on tekoälyn ja mikä oikean taiteilijan luomusta. Eikä hajuakaan siitä, mikä on tilanne kymmenen vuoden päästä.

Clue on esillä tämän viikon lauantaihin asti. Sitä pääsee kokemaan lähellä sitä kauppakeskuksen sisääntulo-ovea, joka on Kauppakadun Kirkkokadun kulmassa.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Vielä on neljä vuodenaikaa


KOM-teatterin uutuusnäytelmä Putoavat linnut alkaa avioparin loikoillessa työpäivän jälkeen sängyllä ja miehen selatessa kaukosäätimellä tv-tarjontaa. Yhdellä kanavalla puhutaan ilmastokriisistä ja näytelmän taustamusiikkina soi Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Mitähän vuodenajoille on käymässä, kun Helsingissäkin lämpötila on jo 42 astetta. Kannattaa vaihtaa kanavaa. Näytelmän edetessä alkaa lintuja pudota kuolleina maahan. Ilkeä juttu, mutta ei nyt mennä niihin, viedään ne roskikseen huomenna.

Skotlantilaisen Zinnie Harrisin näytelmä ei kuitenkaan ole teatteriluento ilmastonmuutoksesta, vaikka asia on näkyvästi ja kuuluvasti esillä. Eikä suoraan sanota mitään, toisin kuin oikeassa elämässä, jossa suoraa ei enää olekaan. Totuudenjälkeisen ajan uuden ajan totuuksiksi julistetaan sellaistakin, että koronapandemia on jonkin salaliiton keksintöä ja että holokaustikin oli vain viihteellinen kauhukertomus ilman todellisuuspohjaa.

Ohjelmalehtiseen on otettu yksi avainrepliikki, jossa avioparin tytär muistelee kouluaikoja, kun yhdellä tunnilla oppilaiden tehtäväksi oli annettu Hamletin tarinan muuttaminen toisenlaiseksi niin, että hyvät tyypit ovatkin pahoi tyyppei ja pahat tyypit hyvii tyyppei: ”Tarinan voi muuttaa kokonaan vaihtamalla sen näkökulman tai kertomalla se toisin, tai lisäämällä tai jättämällä siitä pois asioita. Niin voi muuttaa kaiken.”

Taivaalta putoavat linnut ovat konkretiaa. Maailmanloppua enteilevää tuttua kuvastoa: Lars von Trierin Melancholiassa (2011) ja vielä rajumpaan muotoon muunnettuna Paul Thomas Andersonin Magnoliassa (1999), jossa lintujen sijasta putosi maahan sammakoita. Näissä kummassakaan elokuvassa putoavat eläimet eivät viitanneet ilmastokriisiin, mutta Harrisin näytelmässä kyllä.

Näytelmä on kuitenkin tragikomedia, siis hauskakin. Varsinaisen shown panevat heti aluksi pystyyn avioparia näyttelee oikeakin aviopari Vilma Melasniemi - Juho Milonoff. Liisa on löytänyt Kristianin tietsikalta kolme vuotta vanhan sähköpostin, jonka perusteella Kristian käryää uskottomuudesta. Liisa on päättänyt, että nyt asia keskustellaan kunnolla, eikä sellaista keskustelua pysty toteuttamaan kuin väkipakolla. Liisa on lukinnut makuuhuoneen oven ja pitää nyt miestään vankina. Koska Kristian on asianajaja, hän vetoaa heti ihmisen itsemäärämisoikeuteen ja muihin juridisiin seikkoihin, joiden perusteella näin ei saa tehdä, eikä mikään laki myöskään mahdollista sitä, että toisen ihmisen olisi pakko suostua keskusteluun. Aivan superhieno vuoropuhelukohtaus, joka kestää yli puoli tuntia.

Keskustelussa tai väittelyssä tai paasaamisessa tulevat esille seksiin pakottaminen ilman vapaaehtoista suostumusta, säälipanon moraali ja kaikkea tällaista. Valkoisten valheiden turvinkin voi seksiin mennä; jos on luvannut viedä roskapussin ennen sänkyynmenoa, niin lupaus on pidettävä, koska muuten kysymyksessä on petos. Toisaalta selväksi tulee, että ilman valkoisia valheita ei elämää voi elää. Isona asiana näytelmässä olevat valheet eivät kuitenkaan ole valkoisia, vaan enemmänkin mustia, ja on isoja organisaatioita, jotka tätä totuudenjälkeistä aikaa pyörittävät. Voi olla, että ensi vuonna Valkoista taloakin pitää kutsua jollain toisella värillä. Maailmanloppu ei silti ole aivan lähellä, mutta moraalinen rappio on jo päällä.

Talon isäntä tulee todennäköisesti olemaan noin 80-vuotias, eikä hän vuodenaikojen muuttumisesta tai loppumisesta viis veisaa. Hän vain muuttaa totuutta vaihtamalla nakökulman sekä lisäämällä tai jättämällä pois asioita. Näytelmässäkin vain nuoret ovat huolissaan. Tytär Kati (Ella Mettänen) on kuollut varis kädessään ja on sekaisin, hänen entinen, neljä vuotta vanhempi opettajansa (Paavo Kääriäinen) on myös ongelmissa maailmansa kanssa ja on ruvennut ryyppäämään. Ehkä he seuraavana vuonna menevät protestoimaan ja ottamaan vaikka poliisin pippurisumutteet naamalleen, sillä ennuste on, että Helsingin päivälämpötila on nousemassa yli 50 asteen.

Näytelmään liittyen on teatteri tehnyt koulujen opettajia varten materiaalipaketin, johon on koottu oppilaille annettavia tehtäviä Putoavat linnut -näytelmän käsittelyn tueksi. Mukana on sekä toiminnallisia tehtäviä että keskustelu- ja kirjoitustehtäviä. Materiaalipaketti keskittyy erityisesti toden ja epätoden kysymyksiin sekä arvojen ja toivon tematiikkaan.

kari.naskinen@gmail.com