tiistai 17. lokakuuta 2017

Suomalaisia epäjumalia

Muinaisilla hämäläisillä ja karjalaisilla oli molemmilla 12 epäjumalaa. Mikael Agricola luetteli ne 1551 julkaistussa Dauidin Psalttarissa, joka on Agricolan tekemä käännös Vanhan testamentin psalmikokoelmasta. Kirjan runomuotoisessa alkupuheessa Agricola luettelee nämä muinaiset epäjumalat. Kaksitoista epäjumalaa kummallekin heimolle tuli kreikkalaisten ja roomalaisten esikuvan perusteella. Kaikki luetellutt eivät olleet varsinaisesti epäjumalia, vaan mukana oli myös erilaisia uskomusolentoja, kuten haltioita ja vainajaolentoja.

Kielitieteilijä Osmo Ikolan (1918 – 2016) nykyaikaistetun tekstimuodon mukaan hämäläisten jumalat olivat seuraavat:

Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monia villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Karjalaisten epäjumalat:

Ronkoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui sekä piika että akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi, mahtavasti Ukko pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja uuden sadon. Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsän väestä soi voiton, veden emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsästä, Hittavainen toi jänikset pensaasta.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. lokakuuta 2017

”Lue netistä”

Television uutislähetyksissä neuvotaan nykyisin lukemaan esille otettavista asioista lisää tv-yhtiön verkkosivuilta. Sanomalehdet eivät tee edes näin. Ne vain jättävät uutisointinsa vajaaksi.

Kotikaupunkini Etelä-Suomen Sanomissa on yleistynyt sellainen tapa, että esimerkiksi joistakin kilpailuista kerrotaan jotakin, mutta ei kuitenkaan tuloksia. Kun ystävyyskaupunkien Lahden ja Västeråsin joukkueet kohtasivat keilahallissa, oli lehdessä kuva kilpailijoista, mutta ei sanaakaan siitä, kumpi voitti.

Tämän päivän lehdessä on kuva autoilijoille järjestetystä perinteisestä Leijona-ajosta, mutta ei taaskaan minkäänlaisia tuloksia. Kyllä meitä lukijoita kiinnostaisi nimenomaan tällaisia paikallisia asioita paikallisesta lehdestä lukea – keitähän tuttuja mahtaisi tuloslistan kärjessä olla. Näitä visailuajoja on järjestetty vuodesta 1970 lähtien, ja ennen vanhaan tulokset olivat aina maanantain lehdessä.

Kun pienenä poikana tulin toiseksi polkupyöräilijöiden liikennekilpailussa ja nimi oli seuraavan päivän lehdessä, siitä varmaan alkoi kiinnostukseni liikenneasioihin.

Kahden yön takaiset tulokset Amerikan jääkiekkosarjasta kuitenkin ovat lehdissä aina, vaikka juuri ne ovat sitä aineistoa, minkä siitä lajista kiinnostuneet kyllä lukevat netistä heti tuoreeltaan. Luullaanko siellä, että joku odottaa puolitoista vuorokautta lukeakseen lehdestä otteluiden tulokset?

Ei ihme, että lehtien levikit pienenevät. ESS:n painetun lehden levikki on viidessä vuodessa pudonnut 53 000:sta 43 000:een, Helsingin Sanomien 338 000:sta 250 000:een jne.

Västerås on jokseenkin samansuuruinen kaupunki kuin Lahti, Västerås Tidningin levikki on 79 000.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Televisioviihdettä elokuvissa

Kun elokuva näytetään televisiossa, se on vain tv-ohjelmaa. Lumiukko-rikoselokuva esitetään teattereissa, mutta siitä voi sanoa, että se on kuitenkin vain keskinkertaista jännäriviihdettä, jollaista televisiosta tulee nykyisin aivan riittämiin.

Tämä amerikkalainen elokuva perustuu norjalaisen Jo Nesbön romaaniin ja on kuvattu Norjassa. Eksoottiset talvikuvat ovat hyviä, mutta juoni on sitä samaa soopaa, mitä tv-sarjat ovat täynnä, ja lopussa tietenkin väkivaltainen toimintaratkaisu. Uusi kidutus- ja murhalaitekin esitellään.

Ohjaaja on ruotsalainen Tomas Alfredson, joka ei ole saanut jutusta irti mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa. Odottaa olisi voinut parempaa, sillä hänen edellinen elokuvansa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) tavoitti hienosti alkuperäisaiheen, John le Carrén romaanin.

Lumiukossa kertautuvat kaikki tutut kliseet. Päähenkilöpoliisikin on taas juoppo, millä ilmeisesti näihin nykyisiin elokuviin haetaan jotakin ”särmää”. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta kun ei vedä, niin ei vedä. Tulee muutaman vuoden päästä television joltakin pikkukanavalta myöhään illalla.

Jouluaattona joulurauhan julistamisen jälkeen tulee televisiosta onneksi taas se oikea Lumiukko.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. lokakuuta 2017

Erikoinen 100-vuotisjuhlanäytelmä

Amerikkalaisen John Irvingin Kaikki isäni hotellit on Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) yli 20-vuotisessa historiassa hieman poikkeuksellinen näytelmä. Aivan tavallinen puhenäytelmä ilman huutamista tai modernia teatteri-ilmaisua. Toinen erikoisuus on, että teatteri on nimennyt sen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlanäytelmäkseen.

Vanhan Jukon taiteellinen johtaja ja näytelmän ohjannut Linda Wallgren perustelee valintaa koukeroisesti. Ei puhu pakolaisista eikä maahanmuutosta, mutta tarkoittaa näitä asioita. Hänen mielestään mielikuva Suomesta ja suomalaisuudesta on liian kapea ja rajoittava, kansakunnan muotokuvasta puuttuu paloja.

Näitä puuttuvia paloja näytelmä tuo esille. En olisi tällaisen Suomi 100 -näytelmän jujusta älynnyt mitään, ellei Linda Wallgren olisi sitä rautalangasta vääntänyt.

Irvingin romaanin (1981) henkilöt ovat kuin hassunkurisen korttipelin hahmoja. Isä on pilvilinnoja tavoitteleva romantikko, yksi pojista on mallinukkea rakastava homo, toinen poika ja tämän sisko harrastavat sukurutsausta ja menestysromaanin kirjoittava pienempi sisko tekee itsemurhan. Tavallisempia tapauksia ovat äiti ja pienin poika, mutta he kuolevatkin lento-onnettomuudessa. Lisäksi perheeseen kuuluvat vanha karhu ja piereskelevä koira, joka pitää tappaa hajun takia. Kun tarina etenee, joukkoon liittyy lisäksi nuori nainen, joka pitää itseään rumana ja on alkanut piiloutua karhun nahkoihin.

Lisäksi näyttämön poikki kulkee välillä valkopukuinen mies, josta en ymmärrä mitään. Selitystä ei anneta, enkä 500-sivuisesta kirjastakaan enää paljon mitään muista. Koska näytelmässä puhutaan Siegmund Freudista, niin voisikohan valkopukuinen mies olla Freudin haamu. Joka tapauksessa isän yksi hotelleista on Freudin kotikaupungissa Wienissä.

Linda Wallgren selittää ohjelmalehtisessä monisanaisen filosofisesti, miten maailma on pelottava paikka. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, kuten poliitikotkin nykyisin sanovat. Terrorismin kanssakin joudutaan tekemisiin, mutta siitäkin selvitään. Koiran nimi näytelmässä on Suru, ja suru onkin hyvä asia, koska suru todistaa, että olemme välittäneet.

Jukolaisten näytteleminen on taas erinomaista tasoa. Seuraavaksi jään odottamaan Niskavuorta, johon minulla olisi roolijakokin valmis: Loviisa Maria Nissi, Juhani Jarkko Mikkola, Aarne Jussi-Pekka Parviainen, Heta Minja Koski, Ilona Ilona Pukkila, pehtoori Markus Karekallas, Simolan isäntä Simo Saukkola.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. lokakuuta 2017

Suruaika ohi Pohjantähden alla

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokonaistaideteos. Sen ilmiasu ei perustu vain puhuttavaan tekstiin, vaan oleellinen osa on myös näyttelijöiden liikkuminen tarkan koreografian mukaan. Välillä tämän näytelmän ensimmäinen osa vaikuttaa peräti modernin tanssin teokselta. Myös musiikkia on paljon. Toisen osan ensi-ilta on 15.11.2017.

Näytelmän uusiksi panneet nuorenpolven tekijät ovat lähteneet siitä, että kansallinen suruaika on nyt ohi. Historia muistetaan, mutta enää ei tehdä samanlaista surutyötä kuin Väinö Linnan romaanitrilogian ilmestyessä 1959-62. Tuon surutyön jääminen vuoden 1918 jälkeen jäi myöhäiseksi, koska tilanteet Suomessa olivat heti tuoreeltaan edelleen liian vaikeita. Valkoista valtioterroria oli vaikea lähteä tuoreeltaan perkaamaan, ja yhtä hankalalta tuntui analysoida niitä syitä ja seurauksia, joita liittyi punaisten kapinallisten tekoihin.

Sitten tultiinkin jo Lapuanliikkeen ja 1930-luvun oikeistodiktatuurin vuosiin ja lopulta kahteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin Linnan romaanit, ennen kuin kansalaissodan ja sitä edeltäneiden vuosien kurjat tapahtumat vasta voitiin ottaa kunnolla laajempaan käsittelyyn. Suomen kannalta oli ehkä hyvä, että kansalaissodan kaikkia asioita ei ehdittykään heti setviä, sillä jos olisi, ei talvisotaan olisi ollut yhtä helppoa saada yhtenäistä kansaa taistelemaan.

Surutyön alku yritettiin tietenkin valkoisten puolella mitätöidä sekä kirjallisuusarvostelijoiden että historioitsijoiden toimesta. Maalaisliittolainen kulttuurivaikuttaja Jouko Tyyri kirjoitti suhtautuvansa kirjan ensimmäiseen osaan vastahakoisesti, koska Linna ei päässyt tavoitteeseensa ja koska henkilöiden kuvaus ei ollut kiinnostavaa. Kun kirjallisuuslehti Parnasso vuonna 1960 kysyi 15 kirjallisuusekspertiltä, mitkä olivat 1950-luvun parhaat suomalaiset romaanit, Täällä Pohjantähden alla mainitsi vain Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Nils-Börje Stormbom.

Historioitsijat puolestaan sanoivat, että Linnan ei pitäisi ollenkaan tulla heidän osaamansa historiankirjoituksen puolelle.

KAIKKI IHMISET
OVAT SAMANLAISIA

Näytelmän ensimmäinen kuva on viitteellisesti lavastettu iso näyttämö, jolla on noin 20 tuolia. Tuoleilla on vaatteita. Näyttämölle alkaa kävellä ihmisiä alusvaatteisillaan. Kukin menee oman tuolinsa luo ja alkaa pukeutua.

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti ja ohjaaja Juha Malmivaara halunnevat tällä alkuasetelmalla sanoa, että kaikki me ihmiset olemme periaatteessa samanlaisia ja samanarvoisia. Kuitenkin vain periaatteessa, sillä paljon merkitsee se, millaiseen perheeseen sattuu syntymään. Niin kuin nykyisinkin.

Sitten alkavat tapahtumat Pentinkulmallakin ja kahtia jakautunut kansa ottaa ja joutuu ottamaan paikkansa. Torpparit, kirkkoherra, muurari, paroni, köyhät, rikkaat, punaiset, valkoiset.

Näytelmän ensimmäinen repliikki ei ole Linnan lähes raamatulliselta vaikuttava ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, vaan kolme miestä esittää mielipiteitään. Vuorosanat varmaankin ovat Linnan tekstiä, mutta katsoja ei vielä tunne, keitä puhujat ovat. Alku on muutenkin hakemista, oli ainakin minulla. Ensimmäinen tunti vaikutti siltä kuin Täällä Pohjantähden alla olisi nyt jonkinlainen show.

Vasta väliajan jälkeen näytelmä saa itsestään kunnolla kiinni. Ari-Pekka Lahti sanoo käsiohjelmassa, että Linnan ”teos antaa mahdollisuuden emotionaaliselle reissulle menneiden sukupolvien kanssa”. Näin ei kuitenkaan täysin käy, en saanut siitä nimenomaan sellaisia tunnetta koskettavia tarttumakohtia, jotka olisivat sykähdyttäneet niin kuin oli käynyt tätä ennen neljässä eri teatterissa näkemieni Pohjantähtien kanssa. Hassulta tuntui, että 1918 teloitetun punikin pojanpoikana katsoin näytelmää nyt kuin mitä tahansa näytelmää ilman minkäänlaista tunnelatausta – viha pysyy, mutta suruaika minullakin ohi?

TILA ON
KOHTAAMISPAIKKA

Koreografian suunnitellut tanssitaiteen maisteri Panu Varstala kirjoittaa käsiohjelmassa tilallisesta pinnasta kohtaamispaikkana, aineellisesta maisemasta ja historioiden muodostelmasta. Tällaisista asioista on siis kysymys, kun Pohjantähden väki liikkuu ja heiluu. Välillä vain on koomista, kun joku henkilöistä repliikin sanottuaan lähtee kävelemään kuin kenguru. Mitään symboliikkaa en tästä koikkelehtimisesta tavoittanut.

Näytelmän selväksi päähenkilöksi on nostettu Koskelan torppariperheen vanhin poika Akseli. Hän ei ole vielä syntynytkään näytelmän alussa, mutta istuu jo valmiiksi aikuiseksi puettuna näyttämön etuosassa. On siinä hiljaa niin pitkään kuin nuorukaisvaihe myöhemmin koittaa.

Akselia näyttelee Tapani Kalliomäki. Komea suoritus roolissa, jonka painoarvo näytelmän toisessa osassa tulee olemaan vielä suurempi. Kalliomäen maneeriton näytteleminen korottaa hänet viimeistään nyt siihen Lahden teatterin suurimpien näyttelijöiden joukkoon, jossa tätä ennen ovat mm. Ola Johansson ja Pekka Räty.

Toinen vahva näyttelijä on Jarkko Lahti, joka tätä ennen tunnetaan lähinnä nyrkkeilijä Olli Mäen roolistaan elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Lahti on Lahdessa vierailijana ja esittää kolmea roolia jämerän vakuuttavasti: kirkkoherran poikaa Ilmari Salpakaria, Laurilan perheen häädöstä vastaavaa upseeria ja punapäällikkö Hellbergiä. Ilmari Salpakarin osuus fasistisena valkoisena jää pieneksi, mutta rooli saanee lisää tilaa seuraavassa osassa.

Kummallinen kohtaus on sian kuolema. Hiski Grönstrand röhkii ja kuolee. Täysin turha. Toinen eläin on suolla huutava kurki, jota esittää Paavo Kääriäinen, ja tämä toimii. Vasta kotona käsiohjelmasta luin, että Kääriäinen esitti myös hevosta, oli mennyt ohi silmien.

Näytelmän jälkeen oli joidenkin kanssa puhetta siitä, että tällainen versio näytelmästä on vaikeaselkoinen sellaisella katsojalle, joka ei Linnan teoksia tunne. Niin on, mutta jos suomalainen ei Pohjantähteä tunne, hän ei ole vielä valmis ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kieli huononee ja saa hyväksyntää

Helsingissä järjestetään ylihuomenna torstaina keskustelutilaisuus, jossa kysytään, miten suomen kieli pärjää muuttuvassa maailmassa. Jo puoli vuosisataa sitten runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti yhdessä lehtijutussaan, että ”äidinkielen puhtaana pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia. Oikeakielisyysaate on epädemokraattinen.” (Parnasso 7/1960) Yllättävä mielipide alan mieheltä, ja jos Saarikoski vielä eläisi, hän olisi nykytilanteeseen varmasti tyytyväinen.

Saarikoski piti vain hyvänä sitä, että esimerkiksi possessiivisuffiksi (omistusliite) oli kielenkäytöstä jo häviämässä. Enää ei ollut väliä, vaikka sanoi minä tulen mielellään, vaikka oikeampi muoto olisi minä tulen mielelläni. Verbin monikon ensimmäinen persoonakin sai mennä: me menemme -> me mennään. Eikä Saarikoski pitänyt tarpeellisena istuutua-sanaa – minä istun tähän.

Kielen muuttuessa sanat lyhenevät ja jopa yhdistyvät, Saarikoski otti esimerkin: en minä tiedä -> emmä tie.

Kielitoimistokin on viime aikoina antanut joitakin hyväksyntöjään kielen huononemiselle. Kun esimerkiksi pitäisi sanoa kello alkaa olla kaksi, niin Kielitoimisto hyväksyy nyt myös muodon kello alkaa olemaan kaksi.

Saarikosken mielestä kielen pitäminen kansallisena ilman ulkopuolisia vaikutteita oli vanhanaikaista ja naurettavaa. Oli kansalliskiihkoilua käyttää samasta asiasta erikielisiä sanoja, esimerkiksi Fernsprecher (puhelin saksaksi), simi (puhelin islanniksi) ja puhelin.

”Kehitystä” onkin tapahtunut. Entinen aviopuoliso on suomeksikin nykyisin eksä, jonka pohjana on latinan kielen prepositio ja etuliite ex. Tavarataloissa tai pysäköintihalleissa poistumistie on exit ja lääkärit käyttävät kuolemasta termiä exitus.

Kun lähetän jostakin asiasta tekstiviestin, saan monta kertaa lyhyen vastauksen: ok. Tällä amerikkalaisella lyhenteellä on pitkä historia, mutta yksinkertaisesti se tarkoittaa okei. Oma vastaukseni noissa tilanteissa on suomalaisittain selvä pyy.
Asema on nyt assa, seminaari on semma, haastattelu on haastis ja tiedotustilaisuus on tiekkari (isolla alkukirjaimella Tiedonantaja).

Television urheiluselostajat ja varsinkin heidän asiantuntija-avustajansa ovat luku sinänsä. Heidän kielensä on usein surkuhupaisaa kuunneltavaa. He puhuvat kuin nuoret kaduilla, esimerkiksi relatiivipronomininkäyttö on aivan hukassa: nämä ovat ne pelaajat, ketä on ehdolla maajoukkueeseen. Sitten kun maajoukkue pelaa, on hyvä keli, kun tarkoitetaan säätä. Hyvä ralliajaja pystyy koviin suorituksiin soralla kautta asvaltilla eli nykyisin kautta-viiva (/) on puhekielessäkin korvaamassa ja-sanan.

Erikoinen ilmiö on myös se, että muotisanoilla korvataan tukku muita sanoja. Nykyisin on paljon tilanteita, jotka ovat haasteellisia – ennen oli tarkempia ilmaisuja: huono, ongelmallinen, suuritöinen, vaikea jne. Televisiossa ja radiossa haastateltavia pyydetään avaamaan jotakin asiaa, tämä sana korvaa kertomisen, kuvailemisen, perustelemisen, selittämisen, täsmentämisen jne.

Huonontuvaa kieltä siirtyy nykyisin myös painettuun sanaan. Sairausloma on nykyisin saikku, jolla joku voi vaikka elvistellä. Jyväskylässä Sokoksen tavaratalostakin tuli osuuskaupan tekemällä nimenmuutoksella Sokkari.

Pentti Saarikoski: ”Tulevaisuudessa robotit saattavat suomen kielen lehtorit, kirjailijat ja kansallisrunoilijat työttömiksi. Mikä näköala!”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kadonnutta kaupunkia etsimässä



















Turun kirjamessuilla julkistettiin tänään Vuoden kotiseututeos. Kotiseutuliitto palkitsi parhaana tietokirjailija, fil. tri Jussi Jäppisen Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista taloista. Kotiseutuliitto oli antanut valinnan tekemisen historioitsija Teemu Keskisarjalle, joka sanoi Jäppisen herättäneen eloon kadonneen, tuhotun kaupungin. - ”Rakennusvainajiin ja niiden asukkaisiin kiintyy sellainenkin lukija, jolla ei ole mitään kytköstä Jyväskylään”, sanoi Keskisarja.

Koska minulla ei heti tähän hätään ole käytettävissäni Jäppisen kirjaa, käytän omia vanhoja kuviani 1960-luvulta.

kari.naskinen@gmail.com