tiistai 25. huhtikuuta 2017

Sähköautolla 40 vuotta sitten

Vihreän politiikan unelma on, että kaikki autot kulkisivat sähköllä. Jos näin kävisi Suomessa, olisi heti alettava rakentaa uutta ydinvoimalaa nyt rakenteilla olevien lisäksi.

Sähköauto on vanha keksintö, vanhempi kuin bensa- ja dieselautot.
Ne olivat ensimmäisiä käyttöön otettuja autoja, mutta akkujen vähäinen kapasiteetti ja varsinkin Henry Fordin aloittama liukuhihnatuotanto 1900-luvun alussa pani stopin sähköautoille. Myöhemmin on yrityksiä sähköautoilla tehty paljonkin, mutta vasta 2000-luvulla asiassa on päästy kunnolla eteenpäin.

Ensimmäinen oma kokemukseni sähköautosta oli, kun pääsin Lahden Messuilla 1977 ajamaan englantilaisen asetehtaan Enfieldin tekemällä autolla (kuvassa). Kaksi sellaista oli Suomeen tuonut Imatran Voima. Alkuperäiset akut olivat osoittautuneet huonoiksi, joten tilalle oli pantu suomalaisia akkuja (9 isoa akkua, yhteensä 410 kg). Yhdellä latauksella auto kulki noin 80 km, huippunopeus 60 km/t.

Alumiinikorinen, kokoonsa nähden painava auto (975 kg) oli ulkomitoiltaan kuin mopoauto, alle kolme metriä pitkä, eikä siihen mahtunut kuin kaksi ihmistä. Ajokokemus ei hääppönen ollut, muistan oikein hyvin: epämukavin kulkuneuvoa, millä koskaan olen ajanut, enkä huolisi sitä omaan käyttööni ilmaiseksikaan.

Näitä Enfield 8000 -autoja valmistettiin 1973-77 hieman toistasataa, mutta menestys ei tietenkään ollut hyvä. Seuraavina vuosikymmeninä joitakin sähköautoja tehtiin eri puolilla maailmaa, ja 1990-luvulla Kaliforniassa pyrittiin lainsäädännölläkin lisäämään niiden käyttöä, mutta lainmuutos peruttiin autonvalmistajien vaatimuksesta.

Euroopassakin oli aktiivisuutta. Esimerkiksi
Audi muunsi 1980-luvun lopulla yhdeksän Audi 100 -mallia hybridiautoiksi. Niinkin moderneja olivat Audilla, että panivat katolle aurinkopaneelit, jotka latasivat osaltaan auton nikkeli-kadmium-akkuja. 


Tällä hetkellä tilanne on jo toinen. Auto- ja öljyteollisuus ovat antautuneet, ja kaikki merkittävimmät autotehtaat tekevät parhaansa saadakseen osansa kasvavista sähköautomarkkinoista. Eivätkä autot ole Enfieldin tavoin epämukavia ajettavia.

Joissakin maissa sähköautot ovat jo vallanneet kunnolla jalansijaa. Erikoista on, että edelläkävijä on öljymaa Norja, jossa on jo yli 100 000 sähköautoa (Suomessa alle tuhat). Norjassa sähköautonhankintaa on kuitenkin edistetty suurin verohelpotuksin.
Iso muutos autokannassa tapahtui vuosina 2011-15, minä aikana sähköautojen osuus kaikista henkilöautoista Norjassa nousi 1,4 prosentista 17 prosenttiin.
Sekin on ymmärrettävä, että Norjassa asuu nykyisin rikasta väkeä, sillä veropolitiikasta huolimatta sähköautot ovat kalliita. Suomessa hintatasot ovat sellaisia, että jos bensa-auto maksaa 30 000 euroa, niin vastaavankokoinen sähköauto 40 000 euroa.

En ole vuoden 1977 jälkeen ajanut täyssähköautolla, enkä sellaista osta. Televisiosta sentään katsoin kaksi kertaa sähköformuloiden kilpailuja, mutta siihen jäi. Autot näyttivät kilpa-autoilta, mutta kun vauhti pääsuoralla oli alle 200 km/t, eikä moottorista kuulunut minkäänlaista ääntä, niin lopetin.

Äskettäin luin jutun, jossa joku rouva kertoi lähteneensä sähköautollaan Tampereelta Helsinkiin teatteriin. Koska autolla ei päässyt yhdellä latauksella noin pitkää matkaa, oli jossakin Hämeenlinnan tienoilla pidettävä tunnin lataustauko.

Kun on bensaa suonissa, ei sähköauto tule kysymykseen. Ehkä se silti sopii esimerkiksi kimppakyytiläisten yhteisomistusajoneuvoksi.

Sekin asia on vielä arvuuteltavana, miten sähköautot pärjäävät vaihtoautomarkkinoilla. Sähköautot ovat nimittäin sen verran outoja vekottimia, että ainakin käytettynä sellaisen ostaminen on riskipeliä. Imagosyistä jotkut ihmiset silti sähköautoja varmaan ostavat, mutta löysää rahaa pitää silloin olla.

VUONNA 2020 MYYNTI-
OSUUS 10 PROSENTTIA


Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan henkilöautojen merkittävä sähköistyminen yhdistettynä vähähiiliseen sähkön tuotantoon on välttämätöntä liikenteen päästöjen vähentämiseksi pitkällä aikavälillä.

IEA ennustaa, että vuonna 2020 verkosta ladattavien autojen myyntiosuus olisi maailmassa kuitenkin vasta 10 prosentin luokkaa. Tämä merkitsisi, että sähköautojen osuus ajoneuvokannasta vuonna 2020 olisi joitakin prosentteja. Sähkön osuus ajoneuvokannassa kasvaisi merkittävämmäksi IEN:n mukaan vasta vuoden 2030 jälkeen.

EU:n tulevaisuusskenaarioissa henkilöautokannasta ladattavia tai akkukäyttöisiä sähköautoja on vuonna 2050 noin 8 %. Dieselautojen osuus on 30 %, bensiinikäyttöisten 18 % ja hybridien 36 %. Autojen energiankulutuksesta nestemäisten polttoaineiden osuus vuonna 2050 on 90 %. Tästä dieselin osuus on 52 %, bensiinin 29 % ja biopolttoaineiden 9 %.

IEA:n mukaan täyssähköautojen suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat akkutekniikan puutteista johtuva lyhyt toimintamatka (100-150 km ja lyhenee vielä kylmissä olosuhteissa), autojen korkea hinta sekä latausinfrastruktuurin puute.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Autoviha purkautuu taas

Yksityisautoliikenteen vihaajat perustivat 1960-luvun lopulla oman yhdistyksen Enemmistö ry:n, joka neuvoi jalankulkijoita pitämään aina vasara taskussa ja kolhimaan sillä autoja, jos ne tunkevat eteen suojatiellä. Nykyisin tätä protestiliikettä vastaa punavihreä pölhöpopulismi, jonka tavoitteena on lopettaa autoliikenne kaupunkien keskusteoista kokonaan.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 23.4. juttu siitä, että Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ehdottaa autoliikenteen rajoittamista tai kokonaan poistamista monelta keskikaupungin kadulta. Saman päivän Keskisuomalaisessa Jyväskylän entinen kaupungininsinööri Osmo Rosti arvosteli kauppakeskusrakentamista Jyväskylän laita-alueille.

Tässä on 1 + 1. Kun autoilua vaikeutetaan keskustoissa, hakeutuvat ihmiset autoineen kauempana oleville markettialueille, joista parkkipaikkoja löytyy, eikä tarvitse edes mittariin panna rahaa.

Osa poliittisesta vasemmistosta on lähtenyt tähän vihreiden kelkkaan. Se osa, mikä luulee, että vasemmistolaisuutta on autoilun vastustaminen, koska köyhillä ei ole varaa omaan autoon. Tätäkin aihetta sivuttiin sunnuntain Hesarissa, jossa käsiteltiin poliitikkojen julkikuvaa sosiaalisessa mediassa: voiko Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne syödä katkarapuja, koska köyhät eivät voi?

Entä pitääkö minun seuraavalla kerralla äänestää porvareita, koska minulla on oma auto? Paitsi jos vaihdan sen kalliiseen sähköautoon, niin sitten vihreitä?

EI KENENKÄÄN ETU

Meillä Lahdessa rakennettiin yli 20 miljoona euroa maksanut parkkihalli torin alle, jotta kaupungin ydinkeskusta vilkastuisi. Ei ole vilkastunut. Päinvastoin tyhjiä liiketiloja tulee koko ajan lisää. Turha sinne parkkikellariin on ajaa, kun kaupungin keskustassa ei kuitenkaan enää ole muita kuin baareja ja kuihtuva torikauppa.
Sama kehitys tulee lähivuosina jatkumaan, kun keskustan autoliikennettä on uusilla katujärjestelyillä vaikeutettu. Tämä ei ole kenenkään etu.

Helsingissä 25 vuotta liiketoimintojen ja organisaatioiden kehittäjänä toiminut Minna Isoaho ihmettelee, että j
ollakin taholla on saatu idea kivoista bulevardeista ja autottomasta keskustasta, mutta ei kanneta vastuuta hankkeiden käytännön seurauksista:

Kenen etu voi olla esimerkiksi se, että Lahdenväylää pitkin keskustaan töihin tuleva perheenisä/-äiti viettää jatkossa tunnin nykyistä pidempään työmatkoilla ja lasten päivähoitoaika pitenee vastaavasti? Tai kenen etu on se, että asuntoja jätetään rakentamatta keskustaan, vaikka se on juuri se paikka, jossa ihmiset haluavat asua ja jonne rakentajat haluavat niitä ra
kentaa?” (Uusi Suomi 28.12.2016)

Näin kuitenkin nyt tunnutaan toimivan. Henki on sama kuin 50 vuotta sitten Enemmistö ry:llä, jonka mukaan ”autojen ahdistamat joukot, jalankulkijat, polkupyöräilijät on saatava nousemaan sortajiaan vastaan. Ahdistakaa heitä hullujen koirien tavoin.”

Enemmistö ry. toimii edelleen ja sen tavoiteohjelmaa näyttää myös kaupunkisuunnitteluvirasto lukeneen. Yhdistyksen nimi tarkoittaa, että se edustaa enemmistöä suomalaisista. Ei vain pidä paikkaansa. Suomessa on kotitalouksia 2,6 miljoonaa ja liikennekäytössä olevia henkilöautoja 2,6 miljoonaa. Tämä ei tietenkään tarkoita auto per perhe, mutta enemmistön autoperheet joka tapauksessa muodostavat.

Enemmistö ry:n kirjassa Alas auton pakkovalta (Tammi, 1969) yhdistyksen puheenjohtaja, filosofian maisteri Asko Salokorpi kirjoitti, että Enemmistö ry. ei tule suorittamaan liikennevalistusta eikä jakamaan heijastimia. Arkkitehti Leif Sundström sanoi samassa kirjassa suoraan, että yhdistyksen perimmäisenä tarkoituksena ei ole liikenneolojen parantaminen, vaan sosialistinen vallankumous:

”Liikkuminen ei ole irrallinen ilmiö. Se on tekemisissä koko yhteiskuntajärjestelmän kanssa. Tämä merkitsee sitä, että syvemmälle ulottuvia muutoksia on turha odottaa, ellei itse järjestelmässä ensin saada aikaan rakenteellisia muutoksia.”

Helsingin ja Jyväskylän vihreät eivät luultavasti pyri vanhanaikaiseen vallankumoukseen, mutta paljon haittaa he kyllä saavat aikaan.

PARKKIHALLIT
EIVÄT SOVI KAIKILLE


Osmo Rosti otti esille myös keskustelun parkkipaikoista: ”Usein sanotaan, että automarketeissa on parkkipaikkoja hirveästi ja keskustassa ei. Todellisuudessa keskustassa on vaikka kuinka parkkitaloja ja niitä rakennettu lisää. Samaan aikaan moititaan, että keskustassa joutuu kävelemään paljon, kun ihan joka liikkeen eteen ei saa autoa. Sitten ajetaan Seppälän markettiin. Yhtä lailla sitä kävelyä tulee Seppälässäkin. Siellähän sitä vasta joutuukin kävelemään, jopa enemmän kuin keskustassa.”

Matemaattisesti laskien voi joskus näin ollakin. Kysymys ei kuitenkaan ole joistakin kymmenistä metreistä, vaan siitä, että marketin pihassa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella paikkaa etsimässä. Ei pinna kiristy, kuten kaupungin keskustassa, jossa parkkiruudun kyttääminen on monta kertaa todella stressaavaa.

Eivätkä parkkihallit maksulaitteineen sovi kaikille. Yksinkertaisempaa on ajaa pari kilometriä marketin pihaan.

Helsinkiä paljon pienemmissäkin kaupungeissa otetaan nykyisin mallia 10-50 kertaa suurempien kaupunkien ideoista. Minna Isoaho kirjoitti, että varmaan on vihreän modernia vaatia autotonta keskustaa, mutta joku faktaperustelukin voisi olla paikallaan Suomessa, jossa etäisyydet ovat edelleen pitkiä ja auto monen perheen luonnollinen kulkuväline. Silläkin on merkitystä, kuinka hankalaksi ihmisten arki muodostuu autovihamielisten uudistusten takia.

Hyvinvoinnista puhutaan laajasti, mutta siitä ei olla huolissaan, jos kävelyintoilun johdosta työmatkoihin kuluva aika kasvaa olennaisesti tai jos asiointi tehdään nykyistä vaikeammaksi tai jos keskustan kauppiaat joutuvat lopettamaan toimintansa. Helsingissä ei luultavasti kauppakatoa tapahdu, mutta esimerkiksi Lahdessa tiedän liikkeiden lopettamisia, joissa syynä on ollut kaupungin ydinkeskustan kuihtuminen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jeltsin päästi oligarkit Kremliin, Kiinan taloustie on ollut parempi

Venäjän ensimmäisenä presidenttinä 1991-99 toiminut Boris Jeltsin kuoli päivälleen kymmenen vuotta sitten 76-vuotiaana. Jeltsinillä oli keskeinen rooli Neuvostoliiton alasajossa, mitä muu maailma pitää hyvänä asiana, mutta monet venäläiset ehdottoman huonona. Ainakin valtion omaisuuden tuhoaminen eli myyminen kyseenalaisilla tavoilla ns. oligarkeille oli Venäjän kannalta huonosti hoidettu.

Jeltsinin presidenttikaudella Venäjällä toteutettiin paljon sellaisia uudistuksia, joiden avulla haluttiin päästä kohti markkinataloutta. Toiminta oli nopeaa, kun katsottiin, että yksityistämisiä oli tehtävä heti ja peruuttamattomasti, jotta paluu neuvostojärjestelmään voitiin estää. Näin piti ajatella, koska seuraavat presidentinvaalit olivat edessä 1996 ja näytti täysin mahdolliselta, että kommunistit voittaisivat ne.

Jeltsinin ratkaisu oli, että hän ”päästi oligarkit Kremliin”, kuten kirjoitti Venäjään erikoistunut toimittaja-kirjailija Kalle Kniivilä, joka Neuvostoliiton hajotessa oli Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa. Kirjassaan Putinin väkeä (Into, 2014) Kniivilä selvittää, miten ns. panttihuutokaupoilla 1995 Venäjää yksityistettiin:

”Silloin pieni joukko uusrikkaita liikemiehiä, oligarkkeja, lainasi rahaa konkurssin partaalla olleelle Venäjän valtiolle. Pantiksi he saivat osakkeita strategisen tärkeissä, raaka-ainesektorilla toimineissa valtiollisissa suuryrityksissä, osakkeita, joita valtio ei lain mukaan saanut myydä. Mutta jo alusta alkaen oli selvää, että valtio ei pystyisi maksamaan lainojaan takaisin, mikä taas johti siihen, että oligarkit saivat osakkeet haltuunsa etukäteen sovittuun hintaan ilman avointa kilpailua.”

”Panttihuutokaupat mahdollistivat valtion omistaman raaka-ainesektorin yksityistämisen ilman parlamentaarista valvontaa, koska muodollisesti kyseessä olivat vain laina ja sen pantit. Huutokaupat olivat yksi Venäjän 1990-luvun kiistellyimmistä tapahtumista. Selityksiä on useita, ja ne ovat osin ristiriidassa keskenään.”

Huutokauppojen voittajat valittiin etukäteen ja hinnatkin oli käytännössä määrätty ennalta. Kniivilä kirjoittaa hyväntahtoisen selityksen olleen, että hallitus pelkäsi rikkaiden ulkomaalaisten muussa tapauksessa ottavan haltuunsa Venäjän luonnonvarat pientä rahaa vastaan. Ehkä näin, mutta kumpi sitten oli parempi ratkaisu, myydä esim. Jukos-öljy-yhtiö Mihail Hodorkovskille vai länsimaisille energia-alan yrityksille. Varmaan myös Fortum olisi ollut kiinnostunut.

Oikeampi selitys noille järjestelyille oli kuitenkin se, että Kremlin sisälle päästetyt oligarkit olivat hyvää pataa poliittisten vallanpitäjien kanssa ja maksoivat sisäpiirikaupoista lahjuksin ja vastapalveluksin.

Hodorkovski maksoi Jukosista 159 miljoonaa dollaria sen jälkeen, kun kilpaileva ostaja oli suljettu pois huutokaupasta. Vuonna 2003, kun presidenttinä oli jo Vladimir Putin, Hodorkovski pidätettiin Novosibirskin lentokentällä. Vuonna 2005 Hodorkovski tuomittiin veronkierrosta kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Vuonna 2011 Hodorkovskille luettiin talousrikoksista uusia tuomioita, jotka ylsivät vuoteen 2016 asti, ja hänet siirrettiin työleirille Segežaan Karjalan tasavaltaan. Vuonna 2013 Hodorkovski kuitenkin armahdettiin ja hän muutti Saksaan.

KIINA RAHOITTAA
LÄNNEN KAPITALISMIA


Se on selvää, että Venäjän siirtymisessä oligarkkikapitalismiin tehtiin virheitä. Nyky-Venäjää hyvin tunteva Esko Aho on kuitenkin todennut, että ”
tehtäväkin oli lähes mahdoton: piti purkaa valtava valtionomistus maassa, jossa ei ollut vaihtoehtoisia omistajia, ei ostajia eikä rahaa millä ostaa. Toisaalta, entiselleen jääminen tiesi varmaa taloudellista turmiota. Pelastivatko vai tuhosivatko Jeltsinin tukemat nuoret uudistajat Venäjän talouden? Lopullista vastausta ei varmasti saada koskaan, mutta mikä olisi ollut vaihtoehto?” (HS 25.9.2009


Joka tapauksessa vanha neuvostojärjestelmä oli ajautunut täydelliseen vararikkoon, kultavarantoja oli myyty, tuotanto oli romahtanut ja nälänhätä uhkaamassa. Jotain piti tehdä ja nopeasti. Apuun tulivat oligarkit, jotka vannoivat demokratian nimeen ja anastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta.

Voi helposti sanoa, että miksei menetelty niin kuin Kiinassa, jossa kommunistipuolue piti ohjat hallussaan ja aloitti siirtymisen kapitalismiin fiksummin kuin Venäjällä.

Nyt Kiina juhlii maailmantalouden huipulla.
Kiinalaiset yritykset investoivat länteen. Lisäksi Kiinan valtio sijoittaa lännen rahastotalletuksiin pitkäkestoisia lainoja, jotka ovat peräisin ulkomaankaupan ylijäämästä. Kommunistisen Kiinan hallitus siis rahoittaa lännen kapitalismia, ja voi itse oikein hyvin.

Vuoden 2016 bkt-tilaston kärjessä olivat USA, Kiina ja Japani. Venäjä oli sijalla 12 ja Suomi sijalla 44.


kari.naskineng@mail.com


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Avioliitto kansainvälisen kriisin uhallakin

Betsuanamaan kruununperillinen Seretse Khama meni naimisiin valkoihoisen englantilaisen Ruth Williamsin kanssa ja aiheutti peräti kansainvälisen kriisin. Tästä hankalasta asetelmasta kertoo elokuva A United Kingdom. Betsuanamaa tunnetaan nykyisin nimellä Botswana.

Betsuanamaa kuului tuohon aikaan 1940-luvulla Brittiläiseen imperiumiin, eikä ollut senkään etujen mukaista, että Oxfordissa opiskelemassa ollut Seretse lähti omapäiselle rakkausretkelleen. Pahennusta se aiheutti kaikkialla ja seurauksena oli suuren luokan selkkaus. Kaukaa ei ehkä hakenut sekään, etteikö Betsuanamaassa olisi syttynyt sisällissota.

Hurja ratkaisu Seretseltä. Rakkaudet menevät ja tulevat, joten oman valtion saattaminen noin vaikeaan tilanteeseen oli edesvastuutonta, vaikka siitä lopulta kunnialla selvittiinkin. Hyvä kysymys elokuvassa esitettiinkin: olisiko Elisabeth kruunattu Englannin kuningattareksi, jos hän ei olisi 1947 mennyt naimisiin Kreikan entisen kuninkaan Yrjö I:n pojanpojan Philipin kanssa, vaan olisi koukannut Afrikasta jonkun tavallisen mustan talliaisen. Ruth Williams oli tavallinen ”konttorirotta”.

Englantilaisen Amma Asanten ohjaama elokuva ilmeisesti seuraa jokseenkin todenmukaisesti oikeita tapahtumia. Lopputulos vain on kuivahko, tulevat mieleen ne television dokumenttiohjelmat, joissa historiallisia tapahtumia elävöitetään näytellyillä jaksoilla. Elokuvaa leimaa myös liika opettajamaisuus – soo, soo, rotuerottelu on paha asia.

Betsuanamaa itsenäistyi 1966 ja Seretse Khamasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Hänen neljännestä lapsestaan Ian Khamasta tuli presidentti 2008.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Rajamaa – suomalainen erikoisuus itsenäisyyden alkuvuosina

Vuoden 1918 lokakuusta 1920-luvun puoliväliin oli Karjalassa lähellä itärajaa erityinen Rajamaan alue. Nimi jopa kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Rajamaan muodostivat yksitoista lähinnä rajaa olevaa kuntaa, joiden asukkaiden piti esittää passinsa, jos lähtivät ulos alueelta. Tästä Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden erikoisuudesta kertoi historian professori Maria Lähteenmäki Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Suomi 100 -luentosarjassa keskiviikkona 19.4.

Tilanne itärajan pinnassa oli Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen vaikea. Kansalaissodan jälkeen Suomessa pidettiin Rajamaan aluetta liian venäläistyneenä ja liian vasemmistolaisena, sillä se oli työväenliikkeen vahvaa aluetta. Venäjälläkin tilanne oli sekava siihen asti, ennen kuin sisällissota oli saatu päätökseen puna-armeijan vallattua Vladivostokin 1922.

Rajamaan alue määriteltiin 28.10.1918 ja valtioneuvoston asetuksella 31.1.1919 tehtiin mahdolliseksi asukkaiden pakkosiirrot alueelta, joka tuossa vaiheessa tulkittiin sotilasvyöhykkeeksi. Sisäinen tulliraja määriteltiin asetuksella 20.4.1920.

Niin hankalaksi alue koettiin, että sinne perustettiin Helsingin jälkeen toiseksi suurin Etsivän keskuspoliisin yksikkö. Myös poliisivoimia vahvistettiin, ja suojeluskunta teki samoin.

Alueella oli noin 50 000 asukasta. Heidän asuinkuntansa olivat Kanneljärvi, Kivennapa, Kuolemanjärvi, Metsäpirtti, Muolaa, Rautu, Sakkola, Terijoki, Uusikirkko, Valkjärvi ja Vuoksela.

Maria Lähteenmäki kertoi, että sisäinen passiraja poistettiin 1920-luvun puolivälissä, mutta vuoteen 1938 asti tuo 120 kilometriä pitkä raja oli merkitty piikkilanka-aidalla, ”etteivät ihmiset vahingossa joutuisi väärälle puolelle”.

MAAILMOJEN RAJALLA

Vuonna 2009 Maria Lähteenmäeltä ilmestyi kirja Maailmojen rajalla (SKS), missä kerrotaan Kannaksen Rajamaasta ja poliittisista murtumista 1911-44. Maria Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston historian dosentti. Kirjassa hän toteaa, että Rajamaan yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin muutoksen mallia sovellettiin jossain määrin muillakin itärajaan rajautuvilla alueilla Petsamosta Suomenlahdelle ja kohta kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa.

Strategisesti tärkeän "maailmojen rajalla" olevan asemansa vuoksi Terijoen seutu joutui kuitenkin ennennäkemättömän poliittisen huomion ja ideologisen kasvatuksen kohteeksi.

”Laajemmassa mielessä Terijoen tapaus on nähtävissä paraatiesimerkkinä siitä, kuinka Suomesta tehtiin suljettua, holhottua ja säänneltyä yhteiskuntaa: suomalainen yhteiskunta muokattiin 1910-20-luvulla malliin, joka purettiin vasta 1970-80-luvulla”, kirjoittaa Lähteenmäki.

Kannaksen ongelmallinen raja oli 1920-luvun jännittyneessä poliittisessa ilmastossa osa laajempaa "Suomen rajaseutukysymystä" eli itsenäisen valtion ensimmäistä laajaa aluepoliittista ohjelmaa ja liikettä.

Rajaseudun 1930-lukua leimasivat IKL:n nousu ja kommunistivainot, mutta näistä huolimatta alkoi Terijoen yhteisö vähin erin sisäisesti avautua ja eheytyä. Yksi tärkeä eheyttäjä oli matkailun kehittämishanke, johon sekä paikalliset toimijat että Suomen Matkailuyhdistys, Itsenäisyyden Liitto ja valtiovalta osallistuivat aktiivisesti. Terijoesta kasvoi "Pohjolan Riviera", taiteilijoiden kuuluisa kesäkoti, kuumien kesien ja eksoottisten polkupyöräretkien luvattu maa. Rajaseudun matkailu ei kuitenkaan ollut pelkästään huvia ja raikasta ajanvietettä, vaan matkailun kehittäjillä oli vissit poliittiset tarkoitusperänsä: tehdä rajaseudun väestöstä enemmän suomalaisia, enemmän poliittisesti luotettavia puskureita suurta punaista imperiumia vastaan. Sanalla sanoen: Suomea haluttiin vahvistaa poliittisesti ja kulttuurisesti sen herkimmiltä alueilta eli rajoilta käsin.


Sitten alkoi sota. Talvisodan syttyminen 30.11.1939 vei terijokelaiset evakkoon pääjoukon asettautuessa Heinolaan. Jatkosodan päätyttyä terijokelaisen pääjoukon sijoituspaikaksi tuli Järvenpään seutu.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. huhtikuuta 2017

Nyhtökauraa ensimmäisen kerran


Nyt olen kuin Etelä-Suomen Sanomien edellinen päätoimittaja Heikki Hakala: eilen kirjoitin oopperasta ja nyt tulee ruokajuttu, toinen elämässäni. Se ensimmäinen oli joskus 20 vuotta sitten, kun kirjoitin rosvopaistista, jollaisen me suvun miehet kesämökillä teimme. Nyt tulee täyttä asiaa nyhtökaurasta, mutta ensin täsmennys otsikkoon: ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Nyt en osallistunut ruuanvalmistukseen itse muuta kuin valokuvaamalla. Toin pakkauksen kaupasta ja annoin vaimon tehdä annoksen. Valitsimme pakkauksessa olleen ohjeen pasta bolognesesta, kun halusin kokeilla nyhtökaurakastiketta spagetin kanssa. Näin se meni:

250 g nyhtökauraa
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
400 g tomaatti-pastakastiketta
1 dl ruokakermaa
mustapippuria

Reseptiin kuului myös parmesaanijuusto, mutta sen hirvityksen jätimme pois.

Lopputulos: ulkonäkö oli aivan samanlainen kuin jos annos olisi tehty jauhelihasta. Loppu oli kuitenkin erilaista. Ei maistunut miltään. Kuin sahajauhoista olisi tehty. Lisäsin lautaselle runsaasti mustapippuria ja ketsuppia ja taisin panna vielä jotain muutakin, mutta ei auttanut. Täysin mitätön maku, ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin jauheliha, joten se siitä sitten.

Netistä luin, että nyhtökaura on lihan rakennetta muistuttava vegaaninen proteiinivalmiste. Se on tehty kaurasta, herneistä ja härkäpavuista, lisukkeina rypsiöljyä ja jodioitua suolaa. Sitä vaan on ole saanut selville, missä kohtaa se nyhtäminen tapahtuu. Ainakin kaupan kassalla.

Kyllä rosvopaisti oli paljon parempi ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin grillattu liha, sillä rosvopaisti muistutti enemmän keitettyä lihaa. Rosvopaistissa tällaiselle maallikkorotissöörille olikin parasta valmistusprosessi, mihin liittyivät kuopan tekeminen, paistin peittäminen, sytyttäminen ja ruokajuomien maistelu valmistumista kahdeksan tuntia odoteltaessa. Nopeassa nyhtökauraoperaatiossa ei ollut edes tätä viimeistä vaihetta.

Ruokajuttuja löytyy myös osoitteesta
www.heikinherkut.fi


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tarpeeton ihminen ja Tatjana

Venäjällä pidetään äärimmäisenä esimerkkinä tarpeettomasta ihmisestä Ivan Gontsharovin luomaa romaanihenkilöä Oblomovia (1859), joka on kiinteistötuloillaan elävä joutilaisuuden perikuva; viettää kaiken aikansa vuoteessaan ja miettii, mitä tekisi, jos nousisi ylös. Ivan Turgenjev oli jo tätä ennen kirjoittanut Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850), mutta ehkä ensimmäinen tämän lajin edustaja oli kuitenkin Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin (1923-31).

Jevgeni Onegin on kaiken kokenut ylimielinen keikari ja naistenmies. Hän panee naiset järjestykseen suorasukaisin arvioin:

On Olgan muoto eloton,
on niin kuin madonna van Dyckin,
on ympyriäinen kasvoiltaan
aivan kuin hölmö täysikuu,
mi yhtä hölmön taivaan rantaan nousee.
Mä ottaisin tuon toisen.

Oneginissa lienee jotain Pushkinia itseäänkin, kuten voi päätellä Mihail Hofmanin 1937 Pariisissa julkaisemasta kirjasta Pushkin – Don Juan, joka perustuu Pushkinin itse muistiinmerkitsemään naislistaansa. Vuonna 1929 Pushkin nimittäin
kirjoitti Ushakovin salongissa talon neitien albumiin 16 nimeä, joista viimeinen oli Natalia Nikolajevna. Myöhemmin hän lisäsi listaan vielä 21 nimeä. Hofman piti ensimmäistä listaa platonisena, toista ruumiillisena. Entiselle piirityksensä kohteelle Vera Vjazemskajalle Puškin ilmoitti naistensa kokonaismäärän:Avioitumiseni Nataliaan (joka, totean suluissa, on sadaskolmastoista rakkauteni) on ratkaistu. Pushkinin lopullisella listalla oli 137 naista, joiden kanssa voi kuvitella Pushkinin olleen muhinoissa.
Pushkinin kotimuseossa Moskovassa naiset ovat selvästi esillä: maalauksia ja kirjeitä.

Natalian kanssa Pushkin meni naimisiin 1931 Suuressa taivaaseen astumisen kirkossa Bolshaja Nikitskaja ulitsalla, avioliitto kesti Pushkinin kuolemaan 1937 asti. Pushkin kuoli kaksintaistelussa, jonka aiheena oli Natalian uskottomuus tai uskollisuus.

Myös Jevgeni Onegin joutuu kaksintaisteluun, mutta voittaa sen. Jevgeni Onegin on taas ajankohtainen, kun Pjotr Tshaikovskin siitä tekemä ooppera (1878) menee nyt Kansallisoopperassa. Päähenkilö ei kuitenkaan ole Onegin, vaan Tatjana (kuvassa roolin esittävä Olesya Golovneva).

Tatjana on rakastunut tuohon kelvottomaan tyhjäntoimittajaan. Onegin ei kuitenkaan anna vastarakkautta kuin vasta vuosia myöhemmin, jolloin se on jo turhaa, sillä
Tatjana on naimisissa ruhtinas Greminin kanssa. Onegin kirjoittaa Tatjanalle kirjeen, jonka Tatjana repii ja käskee miehen häipyä.

Tatjana on venäläisen kirjallisuuden yksi suuria naisia, Fjodor Dostojevskin mielestä suurin. Kun Pushkinin patsas paljastettiin Moskovassa 1880, pääpuhujana ollut Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi. Dostojevski sanoi, että Pushkinin teos on koko venäläisen elämän tietosanakirja. Siihen Pushkin oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä – ja parhaana esimerkkinä tästä on Tatjana.

”Muualla
Euroopassa on tietenkin ollut suuria neroja — Shakespeareja, Cervanteseja, Schillereitä, mutta kenelläkään heistä ei ollut sellaisia kykyjä yleismaailmalliseen myötätuntoon kuin meidän Pushkinillamme
”, sanoi Dostojevski.

Hyvin venäläinen oli myös Tshaikovski, joka sanoi, että häntä ”kiehtovat intohimoisesti kaikki venäläisen hengen ilmaukset. Lyhyesti: olen venäläinen läpikotaisin.”

Samalla tavalla perinjuurin venäläinen on Oneginin kaveri Vladimir Lenski: tuskin hän olisi Oneginia kaksintaisteluun haastanut, ellei olisi juhlissa tämän kanssa riitauduttuaan vetänyt niin monta votkaa – tunnistan tuosta kyllä myös suomalaista itseäni.

Oneginista Dostojevski ei paljon sanonut, mutta heppuhan onkin tarpeeton tyyppi. Tatjana sitä vastoin on oikea ihminen, maalaiskodista. Pushkinin runoromaanissa kertojakin surkuttelee sitä, että Tatjana menee aluksi rakastumaan tarpeettomaan ihmiseen:


Tatjana, voi Tatjana,
nyt itken takiasi.
Olet nyt antanut kohtalosi
muodikkaan tyrannin käsiin.

Tatjanan onni on, että Onegin ei vielä tuossa vaiheessa tajua mitään.

Sen sijaan venäläiset tajuavat Aleksandr Pushkinin suuruuden – ”Hän on kaikkemme”, kuuluu tuttu sanonta.

kari.naskinen@gmail.com