lauantai 24. helmikuuta 2018

Äärimmäisiä tekoja, kun mikään muu ei auta

Minkähänlainen hässäkkä syntyisi, jos maanteiden varsilla oleviin isoihin mainostauluihin pantaisiin vaikkapa teksti ”Sipilän hallitus on persreikä” tai ”Ay-liike on lakkautettava”? Lehtien yleisönosastoissa ja sosiaalisessa mediassa tämä on normaalia, mutta ne mitätöityvät kirjoittajiensa vähäpätöisyyteen. Isot plakaatit olisivat toista. Tällainen asetelma on amerikkalaisessa elokuvassa Three Billboards Outside Ebbing, Missouri.

Mildred Hayesin teini-ikäinen tytär on vuosi sitten raiskattu ja murhattu, mutta tekijää ei ole saatu kiinni. Mildred saa poliisin toimimattomuudesta tarpeekseen ja teettää kolmeen tienvarsitauluun tekstit, joissa haukkuu poliisin ja erikseen nimeltä mainiten poliisipäällikön. Tästä lähtee vyyhti purkautumaan ja koko pieni Ebbingin kaupunki menee sekaisin.

Mildred turvautuu henkiseen suoraan toimintaan, mutta hän ei saa kaupunkilaisia taakseen, koska Mildred syyttää heidän mukavaa poliisipäällikköään. Lisäksi poliisipäällikkö saa ylimääräisiä sympatioita, sillä hän sairastaa vakavaa haimasyöpää. Mildredille tällainen äärimmäinen teko on kuitenkin enää ainoa, mitä hän voi tehdä. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Martin McDonagh korostaa asetelmaa niin, että yhden poliisin äiti katsoo kotona televisiosta Nicolas Roegin elokuvaa Kauhunkierre (1973), jossa vanhemmat ovat menettäneet pienen tyttönsä hukkumisonnettomuudessa.

Tällaiset viittaukset muihin elokuviin ovat aika yleisiä, monesti sellaista sisäpiirin leikkiä. Tässäkin elokuvassa on toinen viittaus Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään (1978): kun Mildred kohtaa mainostaulujen luona kauriin, on hänellä samanlainen otsanauha kuin Robert De Nirolla tuossa Vietnam-elokuvassa. Mildredin murhattu tyttö oli Angela, ja Kauriinmetsästäjän alussa juhlitaan erään Angelan häitä. Metsästäjä omalla tavallaan on myös Mildred.

Tapahtumat eivät jää Mildredin mainostempauksen setvimiseen, vaan se rönsyilee muunkinlaisiin äärimmäisiin tekoihin, joihin syyllistyvät sitten muutkin kuin vain Mildred, poliisikin. ”Antaa palaa”, kun on palaakseen.

Elokuva on musta komedia, jossa kevyemmätkään asiat eivät naurata, koska asia on vakava. Mildredin roolin Frances McDormand tekee jälleen täydellisesti. Hänen epätoivonsa ja surunsa tulevat kipeästi pintaan. Frances McDormand on Joel Coenin puoliso, ja kyllähän tässäkin elokuvassa on tyylillisesti yhtymäkohtia Coenin veljesten elokuviin.

Woody Harrelson poliisipäällikkönä on poikkeuksellisen hyvä, poikkeuksellisen siksi, että hänen tähänastinen osaamisensa on tullut tätä ennen esille lähinnä vain b-luokan farsseissa.

McDonagh on niin ikään tehnyt elokuvan, joka menee yli hänen aiempien elokuviensa. Niistä tunnetuin on rikoskomedia Kukkoilijat (2008), joka muutaman viime vuoden aikana on tullut televisiosta varmaan kymmenen kertaa.

Ebbing-nimistä kaupunkia ei Missourissa ole. Ebb on, mutta elokuva on kuvattu pääosin Sylven pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa.

Aktiivista elokuvissakävijää vain harmittaa, että muiden elokuvien alkukuvina olin nähnyt tämän elokuvan esittelypätkän jo 5-6 kertaa ja osa juonesta oli tullut selväksi jo niiden aikana.

Mutta mitä, jos tienvarteen Suomessa ilmestyisi mainostaulu, jossa kysyttäisiin, ”mitä se poliisi oikein velttoilee, kun Kyllikki Saaren murhakin on vielä selvittämättä”.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 23. helmikuuta 2018

Kuninkaanvallasta tsaarinvaltaan

Helmikuun 21. päivän aamuna 39 asteen pakkasessa 1808 ylittivät Venäjän joukot Kymijoen. Alkoi sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Se päättyi virallisesti 17.9.1809 Haminan rauhaan. Suomesta tuli suuriruhtinaskunta Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n alaisuuteen.

Noihin 210 vuoden takaisiin tapahtumiin suhtauduttiin Suomessa ihmeen rauhallisesti. Kuvaavaa on Porvoon piispan pojan, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeuksen muistelmissaan kirjoittamat tunnelmat siitä, kun venäläiset tulivat Porvooseen 24.2.1808: ”Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.” Yön aikana noin 3000 venäläistä sotilasta tuli Porvooseen, jossa oli noin 2000 asukasta.

Kirjoittaja oli tuolloin 12-vuotias, mutta samanlaista suhtautumista tilanteeseen oli muutenkin. Varsinkin säätyläisten piirissä nähtiin paljon hyvää siinä, että isäntä oli vaihtumassa. Oltiin siirtymässä ensimmäiseen kosmopoliittiseen aikaan ja eurooppalaista sivistyneistöä yhdisti ranskan kieli, jota Venäjälläkin taidettiin, mutta ei niinkään Ruotsissa. Ei tietenkään ollut tietoa siitä, mitä tuleman piti, mutta kun aikaa hieman kului ja Aleksanteri I vahvisti Suomelle erioikeuksia ja aineellisia etuja, koettiin sodan lopputulos myönteisenä.

Viesti sodan syttymisestä saavutti Kustaa IV Adolfin viikko sen alkamisesta. Se kulki Ahvenanmaan kautta optista lennätinverkkoa pitkin. Tällainen järjestelmä oli saatu alkuun 1794. Sotatila julistettiin 3.3.1808.

Sota alkoi, mutta ilman taistelukosketusta suomalaiset joukot alkoivat vetäytyä kohti Hämeen linnaa, jossa komennon otti kenraali Klingspor. Kenraali Klercker ehdotti taisteluun ryhtymistä, mutta ylipäällikkönä Klingsporin kanta ratkaisi ja vetäytymistä jatkettiin Oulun seudulle. Myös Savossa olleet joukot perääntyivät Oulun suuntaan.

Armeijan mielialaa latisti sekin, että tietojen mukaan virkamiehistö ja papisto olivat ryhtyneet yhteistyöhän valtaajien kanssa. Sodan kestäessä nousi merkittävimmäksi myöntyväisyyspolitiikan kannattajaksi Turun piispa Jacob Tengström, josta 1817 tuli Suomen ensimmäinen arkkipiispa. Papit olivat noihin aikoihin tärkeitä mielipidevaikuttajia, ja heidän lojaalisuutensa venäläiselle esivallalle teki kansan keskuudessa työtä uudenlaiselle asenteelle.

Maalis-huhtikuussa armeijan kokoonpanoa muutettiin ja esille nousi uusia nimiä, kun esikuntapäälliköksi nimettiin eversti Carl Johan Adlercreutz, 3. Prikaatin komentajaksi eversti Hans Henrik Grippenberg, 5. Prikaatin komentajaksi eversti Johan August Sandels ja Uudenmaan rykmentin komentajaksi eversti Georg Carl von Döbeln.

Sodassa toteutui se mikä 130 vuotta myöhemminkin: kun tuli vastaan se yhdestoista... Kesän lopulla 1808 venäläisten joukkojen määrä nousi yli 50 000:n, kun taas Klingsporilla oli vain 12 000 soturia. Emämaasta Ruotsista ei apuja tullut, sillä Ruotsilla oli täysi tekeminen myös etelässä ja lännessä: Tanska oli julistanut Ruotsille sodan 14.3. ja tanskalaisten Norjassa olevat joukot uhkasivat Värmlantiakin. Lisäksi Liepajasta laivattu venäläinen maihinnousujoukko oli huhtikuussa vallannut Gotlannin ja venäläinen osasto oli yrittänyt maihinnousua Ahvenanmaalle.

Suomen sodan ensimmäinen aseleposopimus tehtiin 29.9.1808 Lohtajalla, mutta se vielä pitänyt. Sitten kuningas vaihtoi ylipäälliköksi Klingsporin tilalle Klenckerin, mutta enää ei mikään auttanut. Koljonvirran taistelukin käytiin, ja Vänrikki Stoolin tarinoiden Sven Dufvakin kuoli, vaikka ehtikin torjua vihollisen ison hyökkäyksen. Tästä 27.10.1808 saadusta torjuntavoitosta huolimatta sota käytännössä loppui, kun Sandelsin joukot jatkoivat perääntymistään. Uusi aselepo tehtiin 19.11.1808 Olkijoella ja sen mukaisesti Suomen armeijan oli vetäydyttävä Ruotsiin Kaakamojoen taakse.

Kun venäläiset silloin 24.2.1808 olivat tulleet Porvooseen, toimi Vilhelm Reinhold von Heideman Venäläisen armeijan ylipäällikön, kreivi Friedrich Wilhelm Buxhoevdenin majoitusmestarina. Joulukuun 1. päivänä 1808 majuri von Heideman aloitti Porvoossa uutena komendanttina.

SUOMI HYÖTYI

Suomen sodasta seurannut vallanvaihto muutti kansan elämää. Historiantutkija Heikki Ylikangas on tiiviissä yhteenvedossa todennut, että varsinkin kun otetaan huomioon koko autonomian aika, Suomen hyöty oli merkittävä:

”Muutos oli mitä myönteisin, kun vertaamme vuoden 1809 Suomea vaikkapa vuoden 1890 Suomeen. Vuosista ensin mainittuna Suomen alue käsitti joukon tavanomaisia Ruotsin läänejä, vuosista jälkimmäisenä Suomi oli teollistuva sivistysmaa, joka monilla taiteen, tieteen ja teknillisen tiedon aloilla lähenteli maanosan kehittyneimpien maiden tasoa.”

”Suomi tunnettiin kautta Euroopan sisäisesti itsenäisenä Venäjän keisarikunnan osana. Sillä oli oma hallitus, senaatti, omat ministeriöt eli toimituskunnat, omat keskusvirastot, vuodesta 1863 omat säännöllisesti kokoontuvat valtiopäivät, oma varainkäyttö ja siihen liittyen oma raha ja jopa tulliraja Venäjän suuntaan ja vielä päälle päätteeksi sen asiat esiteltiin keisarille erikseen ilman Venäjän ministeriöiden puuttumista.”

”Suomen asukasmäärä enemmän kuin kolminkertaistui autonomian aikana. Eikö siis koko kansa hyötynyt Venäjä vallan ajasta?” (Ylikankaan seminaariluento Kauhajoella 9.8.2008)

kari.naskinen@gmail.com

torstai 22. helmikuuta 2018

Maan ja maineen suojelijat

Kun miehet ovat sodissa, naiset hoitavat muut asiat. Ranskalaisen Xavier Beauvoisin elokuvassa Suojelijat eletään ensimmäisen maailmansodan vuosia ja kotona on yhtä vaikeata kuin se aina tällaisissa tilanteissa on. Hortense Sandrall hoitaa pientä maatilaa yhdessä tyttärensä ja avuksi saadun piian kanssa. Elämä on ankaraa, pelkkää työntekoa ilman ilonaiheita.

Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan vain sitä työtä, millä nämä suojelijat säilyttävät elämää tilalla niin, että asiat ovat kunnossa myös siinä vaiheessa, kun miehet palaavat, jos palaavat. Sotaan ovat kotoa lähteneet kaksi poikaa ja vävy. Arjen rytmin katkaisevat vain sunnuntain jumalanpalvelukset, joissa luetaan kuolleiden nimet. Ennen nimien lukemista on kaatuneiden omaisille käyty ilmoittamasta asioista. Kun pienen kunnan joku luottamusmies mustissaan astuu ovesta, äiti tai vaimo vain kysyy: ”Kuka?”

Töitä on paljon, vehnäpellolla, navetassa, vihannesmaalla, puunhakkuussa, leipomisessa jne. Lähinaapurissa on toisenlainen huusholli, jossa elantoa pyritään hankkimaan hiiltenteolla. Kuvaaja on sama Caroline Champetier, joka kuvasi Beauvoisin edellisen ankaruudesta ja hiljaisten ihmisten elämästä kertovan elokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010). Kuvatkin hiljentävät, ne ovat paikoin kuin itsenäisiä taideteoksia.

Jumalista ja ihmisistä kertoo talvesta 1996, jolloin ääri-islamistit tappoivat seitsemän munkkia Algeriassa. Suojelijoissa ollaan melkein kokonaan sotakesissä, talvet ovat rauhallisempia, koska peltotöitä ei ole. Elämänmenoa näissä kuvissa rytmittää hienosti vanhan mestarin Michel Legrandin musiikki.

Hortensea näyttelevä Nathalie Baye (kuvassa vas.)) on kuin Niskavuoren vanha emäntä. Suojeltavaa tulee myös siinä vaiheessa, kun kylälle saapuu amerikkalaisia sotilaita. Tapahtuu joitakin pieniä asioita, jotka synnyttävät juoruja kyläläisten keskuudessa. Hortensen on pidettävä huoli siitä, että ikäviltä juoruilta leikataan siivet. Mainetta on suojeltava. Niskavuorelaisen Ilonan rooli on piikatyttö Francinella (Iris Bry).

Elokuvan toinen tunti kuvaa näitä juttuja. Samoin nähdään miten naiset pystyvät hoitamaan tilan asioita vaikeuksista huolimatta. Sadonkorjuu sujuu kyläläisten avustamana, sitten onnistutaan hankkimaan myös härjillä vedettävä paalain, ja kun amerikkalaiset lähtevät, tytär Solange (Laura Smet, kuvassa oik.) saa heiltä ostetuksi edullisesti Fordson-traktorin.

Sodasta ei paljon puhuta. Elämä jatkuu. Hortensen nuorin poika (Cyril Descours) käy pari kertoo kotilomilla, samoin vävy (Olivier Rabourdin), ja vävyn kohdalla ovat naiset huomaavinaan, että sota on tehnyt tehtävänsä, mies on muuttunut. Elokuvan aikajana on 1915-20, ja elämä voittaa.

Laura Smet on oikeassakin elämässä Nathalie Bayen tytär, isä oli viime joulukuussa kuollut ”Ranskan Elvis” Johnny Hallyday, joka 1955 kävi Linnanmäelläkin esiintymässä. Myöhemmin ”Danny” Lipsanen sai Hallydayn konserteista vaikutteita omaan Danny Showhunsa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kansalaissotaoopperan kapellimestari sanoo, ettei uusi kahakkakaan ole mahdoton

Nuori kapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Tampereella kansalaissota-aiheisen oopperan Veljeni vartijan, josta on jäljellä vielä neljä esitystä. Helsingin Sanomien haastattelussa Rouvali sanoi, että nytkin on luokkaeroja ja ne kasvavat jatkuvasti: ”Leikkauksia on tullut, perusduunareilta on palkkoja vähennetty ja sitten kuitenkin rikkaat… Ei sisällissota mahdoton ole, jos tilanteet kärjistyvät.” (HS 14.2.2018)

Sata vuotta sitten tilanne oli kuitenkin niin toisenlainen, että Rouvalilla ei tunnu siitä olevan paljonkaan tietoa. Kannattaisi keskittyä vain musiikkiin.

Ooppera alkaa kolme vuotta ennen kansalaissotaa. Sarajevon laukaukset on ammuttu ja elokuvateatterissa katsotaan italialaista suurelokuvaa Quo Vadis (2013). Pitkään Tampereella asuneen Tapio Parkkisen tekstissä kuvataan tilannetta Tampereella, jossa yhdeltä kantilta katsoen kaikki näyttää erinomaiselta:

”Ei oikein iske riitasointi,
lietsonta ja masinointi,
kun maata johtaa hyvinvointi.
Nousevien odotusten kaupungissa
ei kärsitä vilua ei nälkää.
Uskokaa tai älkää,
me elämme parasta aikaa kautta ihmisen historian.”

Tällaisella kuvittelulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja niin syntyi kapina. Olli Kortekankaan säveltämä ooppera kuvaa asioita katkelmallisesti, mutta kuitenkin niin, että kokonaisuus pysyy hyvin hallinnassa. Kansan kahtiajako korostuu juonellisesti siinä, että Rossin perheen arkkitehtipoika Eemil lähtee valkoisten kelkkaan, kun taas puhelinkeskuksessa työskentelevä tyttö Amanda panee hihaansa punaisen nauhan. Siinä välissä on leski-isä Johannes, Johanneksen kirkon lukkari, sitoutumaton pasifisti, joka kuitenkin lopulta itsekin tarttuu aseeseen. Perheessä on lisäksi kotiapulainen, jonka kohtaamiset Johanneksen kanssa tuovat oopperaan myös hieman komiikkaa.

Johanneksen pasifismin murtuminen tapahtuu kirkon pihalla. ”Minä sille näytän, Amanda, anna aseesi. Valtakunta kivääristä”, huutaa Johannes, mutta samalla häneen osuu.

Kirkon nimi muuttui 1923 Tuomiokirkoksi, kun Tampereesta tuli piispankaupunki. Varsinkin tamperelaisille katsojille oopperassa on paljon tuttuja kiintopisteitä, kuten kirkossa oleva Hugo Simbergin Köydenpunojat-fresko, joka oopperan kirkkokohtauksessa on elävänä elementtinä.

Kun oopperassa mennään Petit-elokuvateatteriin, puhutaan Iisakin kirkosta. Tuolla nimellä kutsuttiin liikemies Isak Julinin rakennuttamaa taloa, jossa Petit oli. Enää tuota rakennusta Hämeenkadulla ei ole. Lisäksi oopperan tapahtumia on Keskustorilla, Näsilinnassa ja Kalevankankaan hautuumaalla, jonka tienoilla käytiin maaliskuun lopulla kovia taisteluja.

Kalevankankaan taistelu on kuvattu rajusti. Vaikka Tampere-talossa ei ole yhtä hienoa teatteritekniikkaa kuin vaikkapa Kansallisoopperassa, on taistelujoukkokohtaus pystytty toteuttamaan näyttävästi. Laukausten äänet ovat kovia, valojuovat välkkyvät ja kun osuma kaataa taistelijan maahan, tämä ”muuttuu” ristiksi.

Olli Kortekankaan sävelkieli toimii hyvin. Vaikka viimeisiin sataan vuoteen ei ole sävelletty yhtä hienoja oopperoita kuin sitä ennen, on Kortekankaan teos suomalaisten nykyoopperoiden parhaimmistoa yhdessä Isän tytön (2007), joista tätä jälkimmäistä pidän parempana.

Veljeni vartijan partituurissa korostuvat ennen väliaikaa orkesterin voimakkaat osuudet, mutta loppuosassa taistelujen jäädessä vähemmälle pääsevät solistit paremmin esiin. Mukana on monta melodisesti varsin onnistunutta aariaa ja duettoa, ja lisäksi kuorolla on läpi oopperan tavallista suurempi osuus.

Solisteista suurimmat roolit ovat Eemilillä ja Amandalla, joita esittävät Ville Rusanen ja Tuuli Takala. Molemmat huippuluokkaa. Ville Rusanen on jo kansainvälisen luokan tekijä; Tuuli Takala voitti Savonlinnan ja Kangasniemen laulukilpailut 2013, on jo esiintynyt Kansallisoopperassa ja on ensi kesänä Savonlinnan Faustissa. Juha Kotilainen isänä on tuttuun tapaan vakuuttava, samoin Tuomas Katajala Amandan puolisona ja Petitin koneenkäyttäjänä. Maalta Tampereelle muuttanutta tehdastyöläistä esittää räväkän vetävästi Erica Back.

Käsiohjelmassa Kortekangas sanoo, että oopperan harmonia perustuu pitkälti duuri- ja mollisointujen erilaisiin yhdistelmiin: ”Minulle on ollut tärkeää tuoda tarinan aikakautta kuuluviin erilaisten tyylilainojen kautta. On catewalkia, taistelulauluja, torvisoittoa ja myöhäisromanttista hehkutusta.”

Kun eilen näin esityksen, oli lavalla myös Tapio Parkkinen, joka tuurasi tuntemattoman sotilaan roolista sairastumisen takia pois jäänyttä Tuomas Pursiota. Laulut esitti orkesterimontusta Kristjan Möjsnik.

Tuntematon sotilas esittelee itsensä ruotsiksi olevansa liikemies Gustaf Malmberg. Hieman aiemmin hän on puhunut venäjää, joten marsalkka Mannerheimia tämä roolihenkilö markkeeraa. Mukana on myös Kronstadtista Suomeen paenneita matruuseja

OLENKO MINÄ
VELJENI VARTIJA?

Oopperan nimi tulee Raamatusta, jossa veljensä surmannut Kain kysyy Jumalalta, olenko minä veljeni vartija. Tampereen oopperassa vastataan, että olet. Kaikkien on pidettävä huoli toisistamme.

Parkkinen sanoo käsiohjemassa, että ihminen voi sittenkin oppia, katua ja armahtaa. Armo on ihmisen aseista vahvin, sillä se jättää henkiin. Toisaalta kun äärimmäinen paikka tulee, siinä pasifistikin saattaa tarttua aseeseen, kuten Johannes oopperassa. Useaan kertaan lauletaan se kulunut fraasi, että ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Niinhän se on, mutta tämä maailmanparannus ei koskaan mene loppuun asti.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Mootorispordi muuseum

Tallinnan länsipuolella avattiin viime vuonna moottoriurheilumuseo, joka esittelee erinomaisesti Viron moottoriurheilun sitä aikaa, jolloin Viro kuului Neuvostoliittoon. Museon yksi harvinaisuus on yläkuvassa oleva formula-auto Estonia-10 vuodelta 1964. Moottori on Volgasta. Museo sijaitsee Haapsaluun johtavan tien lähellä Turban kylässä 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Se on tehty 1923-66 sähkövoimalana toimineeseen rakennukseen.

Estonia-nimisiä formuloita valmistettiin 1957 - 2001 Tallinnassa lähellä Viru-hotellia. Vuoteen 1985 mennessä oli tehty tuhat autoa, millä määrällä se oli peräti maailman toiseksi suurin formulakilpa-autojen valmistaja, edellä oli vain Lola.

Keskimmäisessä kuvassa oleva auto on vuodelta 1988. Tuona vuonna aloitti Tallinnassa kilpa-autojen tuotannon myös virolais-länsisaksalainen yhtiö. VW-moottoristen autojen nimi oli Estek, mutta niiden valmistus loppui konkurssiin jo 1991. Estekillä kilpaili mm. Marek Kiisa, jonka isä Endel Kiisa kävi voittamassa moottoripyörien TT-kilpailuja Suomessakin CKEB-pyörällä. Viime vuonna Endel Kiisa piti 80-vuotisjuhlansa moottoriurheilumuseossa.

Estonia-formuloiden voimanlähteinä käytettiin aikajärjestyksessä Volgan, Moskvitshin, Wartburgin ja Volkswagenin moottoreita. Myös eri lajien moottoripyörät ovat museossa hyvin esillä ja hyvin kunnostettuina. Nähtävänä on mm. TT-ajaja Nikolai Sevastjanovin Vostok-pyöriä, ja myös hän voitti useita kilpailuja Suomessa. Samoin on esillä kahden motocross-maailmanmestarin Gennadi Moisejevin ja Viktor Arbekovin ajokkeja, vaikka he eivät virolaisia olekaan.

Ralliautoja ovat tuttuun tyyliin Volgat, Mosset ja Ladat. Kuvan Volga on vuodelta 1966.

Museota pitävän yhtiön johtokunnan jäsen Arno Sillat kertoi siellä käydessäni, että museon pinta-ala on 3500 neliömetriä, mutta rakentaminen on vielä kesken, ja lopullinen pinta-ala tulee olemaan 6500 neliötä.

”Viron autourheiluliitto perustettiin 1988, ja suomalaisten antama apu oli meille ensiarvoisen tärkeätä. Kuin tyhjästä piti lähteä, niin esimerkiksi Suomen AKK antoi meille vanhan faksilaitteen. Me olemme täällä Virossa muutenkin hyvin kiitollisia kaikesta siitä avusta ja ymmärryksestä, mitä me olemme Suomelta saaneet”, sanoi Sillat.

”Nyt on sitten olemassa Suomessa toimiva Toyotan rallitalli, jossa ajaa myös Ott Tänak. Sillä ei ole väliä, voittavatko kilpailuja Tänak, Jari-Pekka Latvala tai Esapekka Lappi, kunhan vain Toytan talli menestyy.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 13. helmikuuta 2018

Happy End – ahdistava kulttuurimme

Itävaltalaisen Michael Hanekenin uusin elokuva Happy End ei ole samalla tavalla piinaavan pelottava kuin hänen edelliset elokuvansa. Väkivaltaakaan ei nyt ole kuin nimeksi. Elokuvan henkilöt, Laurentin perheen jäsenet kolmessa sukupolvessa, ovat kuitenkin niin ahdistuneita, että kyllä tämä Hanekenin elokuvaksi hyvin tunnistaa.

Kesken elokuvan pasahti päähäni itävaltalaisen Sigmund Freudin kirja Ahdistava kulttuurimme (1930), joka voisi olla elokuvankin nimi. Laurentin yläluokkainen perhe on omassa ahdistuksessaan ajautunut niin kylmään tilaan, että mikään ei tunnu miltään. Porvariston hillitystä charmista ei ole jälkeäkään, kun kaiken läpi menee lähes pakkomielteinen itsekkyys.

Elokuvan voisi katsoa farssina, jos siitä ei tunnistaisi niin hyvin sitä Freudinkin kuvaamaa ahdistusta, joka on johtanut länsimaisen elämänmuodon rappeutumiseen. Ahdistuksen pohjalla ovat ankarat sosiaaliset normit, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, valtakoneiston kasvanut voima ja valvonta. Uutena ilmiönä tähän on tullut se kansalaiskontrolli, jota edustaa sosiaalinen media. Vapaa tila on Freudin ajoista supistunut.

Haneken käyttääkin elävänä kuvana myös kännykkäkameroilla otettuja pätkiä ja valvontakameran videokuvaa. Kommunikointia puolestaan tapahtuu netin chat-keskustelupalstalla, joka on helposti ulkopuolisten paljastettavissa. Nämä kyllä kuuluvat luontevasti tähän elokuvaan, mutta se jännittää, milloin teattereihin tulee pelkästään kännykällä kuvattu elokuva – toivottavasti ei tule.

Elokuvan henkilöt ovat niin itseensä kääntyneitä, että empatiakykyjä ei ole. Hanekenia on jo ennen tätä elokuvaa sanottu ihmisvihaajaksi, mutta hän on vastannut, ettei ole, vaan hän tekee elokuvia avatakseen pään tai sydämen viestiäkseen jotakin katsojille.

Cannesin elokuvajuhlilla 2017 Haneken sanoi Yleisradion haastattelussa, että todellisen ihmisvihan löytää aivan toisenlaisista elokuvista: ”Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista.”

Cannesissa Happy End oli ehdokkaana pääpalkinnon saajaksi, mutta Kultaisen palmun sai Ruben Östlundin The Square, jonka kanssa Happy Endillä on selviä yhtymäkohtia.

Happy End on rakenteeltaan palapelimäinen. On useita irrallisia kohtauksia, jotka katsoja osaa yhdistää kokonaisuuteen vasta elokuvan loputtua. Minulta tosin jäi pari palaa kokonaan oikeaan lokeroon sijoittamatta. Yksi pala koskee pakolaisongelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Calais´n kaupunkiin, jossa elokuvaa tehtäessä oli vielä 10 000 pakolaista odottamassa livahtamista kanaalin yli Englantiin. Isoa numeroa ei Haneken asiasta tee, mutta sen verran kuitenkin, että Hanekenin kannanotto maahanmuuton vastustamiseen on selvä. Ainakin eliitti saa Hanekenilta tuomion.

Elokuvan näyttelijäkaartissa on kaksi Hanekenin elokuvista ennestään tuttua huippua, Isabelle Huppert (kuvassa vas.) ja Jean-Louis Trintignant (oik.). Huppert johtaa itsetietoisen kylmästi perheyritystä sivuilleen katsomatta ja Trintignant on ulkonäköään myöten samanlainen lapsista välittämätön känkkäränkkä kuin kolme vuotta nuorempi Jörn Donner. Näyttelemisessä tulee esille se henkisesti askeettinen elämäntapa, mihin Haneken on tarttunut. Mahtaako askeettisuutta tietoisesti korostaa sekin, ettei elokuvassa ole lainkaan taustamusiikkia.

Yllättävä henkilövalinta on Toby Jones, 160-senttistä Isabelle Huppertiakin lyhyempi brittinäyttelijä, joka viime aikoina on noussut kummallisen näkyvästi esille.

Saa nähdä, mitä on tulossa, kun Haneken on ryhtymässä 10-osaisen sarjaelokuvan tekemiseen televisiolle. Kevin´s Book kertoo ankeustarinan lähitulevaisuudesta, kun joukko nuoria joutuu tekemään pakkolaskun muualle kuin omille lähinurkilleen. Luultavasti nuorten silmät aukeavat, kun he näkevät, että on muunkinlaista kuin heidän tuntemaansa etuoikeutettujen elämää.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kaunotar ja hirviö kylmän sodan kiemuroissa

Kaksi tuntia elokuvanostalgiaa. Guillermo del Toron ohjaama The Shape of Water on kuin paluu niihin elokuvan kulta-aikoihin, jolloin tanssittiin ja laulettiin ja juonet olivat kuin saduista. Mykkäelokuvien alun lumoa ei kuitenkaan tavoitella, vaikka elokuvan päähenkilö Sallykin on mykkä ja asuu elokuvateatterin yläpuolella. Lavastus ja kuvaus ruskeahkoksi suodatettuina väreineen noudattavat tätä sapluunaa. Asunnot, baarit, autot ja Sallyn työpaikka ovat kuin suoraan ”vanhoilta hyviltä ajoilta”.

Elokuva alkaa niin kuin sadut usein, kertojan ääni ei nyt ihan sano, että ”olipa kerran”, mutta henki on sama. Kysymyksessä on taas kerran 300 vuotta vanha romanttinen tarina kaunottaresta ja hirviöstä, mutta nyt se tapahtuu modernina aikana. Eletään 1960-lukua, jolloin Amerikassa ollaan paniikissa, kun Juri Gagarin on juuri käynyt avaruudessa, eikä vastaiskua ole keksitty. USA:n avaruustutkimuskeskukseen on kuitenkin saatu vangiksi outo otus Amazonin pohjamudista. Sitä pidetään tutkimuksellisesti arvokkaana, koska se pystyy elämään kahdessa olotilassa, ilmassa ja vedessä. Siis oikeastaan sama homma kuin Gagarinilla, joka tulee toimeen sekä maassa että avaruudessa. Onhan tämä elävä olento sentään jotain muuta kuin Laika-piski.

Tiedemiehet haluaisivat tutkia otusta tarkemmin. Osa tappaisi sen ja tekisi tarkan ruumiinavauksen. ”Tapetaanhan me neukkuja ja vinosilmiäkin, koska ne ovat erilaisia”, sanoo joku.

Kun Neuvostoliitto saa otuksesta tiedon, heidän tavoitteensa on myös päästä tappamaan se, etteivät amerikkalaiset saisi mitään uutta tieteellistä tietoa. Sitten on kuitenkin Sally, joka toimii siivoojana tutkimuskeskuksessa. Siitä alkaa se varsinaisen sadun osuus. Välillä vieraillaan musikaalin puolella, ja kokonaisuutta voi luonnehtia jännityskomediaksi.

Elokuva on myös korkealentoinen inhimillisyyden kertomus. Sallyn talon teatterissa pyörii Henry Kosterin Raamattu-aiheinen elokuva Ruutin kirja (1960), jossa moabilainen papitar Ruut rakastuu vaarallisesti miehen toisesta uskontokunnasta. Näinä maahanmuuton ja sen vastustuksen aikoina Sally rakastuu vesipetoon, joka ei ole yhtä söpö kuin E.T., mutta osoittautuu kunnon kumppaniksi joka tapauksessa. Vaarallinen on tämäkin suhde, sillä perässä oat sekä amerikkalaiset että venäläiset tappajat.

Sekin käy elokuvassa ilmi, että otuksella on samoja tarpeita kuin ihmisillä. Kun se ensimmäisen kerran pääsee seisomaan vastatusten Sallyn kanssa, se yrittää sormellaan raottaa Sallyn paidannapitusta, ilmeisesti nähdäkseen Sallyn tissit.

Tämä on niitä elokuvia, jotka erikoisuudellaan ja hyvin toteutettuna keräävät sekä yleisöä että palkintoja. Ei siitä elokuvan historiaan silti jää yhden rivin merkintää suurempaa jälkeä.

kari.naskinen@gmail.com