Teatteri Vanhan Jukon Optimisti on hyvä vaalienalus-näytelmä. Se kertoo ihmisestä, joka työelämän ympärillään romuttuessa ei putoakaan yhteiskunnan rakentamaan turvaverkkoon, vaan menee sen läpi ja aivan pohjalle.
Vaikka Raija-Sinikka Rantalan samannimisestä romaanistaan (Like, 2006) dramatisoimassa ja ohjaamassa näytelmässä puhutaan enemmän valtionhallinnon laitoksista, on kysymys siitä samasta yhteiskunnallisesta järjestelmästä, minkä toteuttamisesta kunnatkin osaltaan vastaavat.
Tositapahtumiin perustuva näytelmä kertoo näyttelijästä, jonka teatterinjohtaja hyllyttää ja lopulta heittää ulos teatterista. Nimiä ei mainita, mutta teatteriväki tietää, että näyttelijällä tarkoitetaan Raija-Sinikka Rantalan elämänkumppania Antti Aroa ja teatterinjohtajalla Asko Sarkolaa.
Näyttelijä joutuu kurimukseen, jonka osasina ovat teatterinjohtajan lisäksi työvoima- ja sosiaalitoimistot, Kela, oman ammattijärjestön työttömyyskassa ja sairaala. Viranomaisten byrokratia sekä asiakaspalvelun tylyys ja täydellinen joustamattomuus ajavat näyttelijän toivottomuuteen, vaikka tämä optimisti onkin. - "Olen optimisti. Aito ja luontainen. En pyri siihen. Olen synnynnäinen optimisti".
Optimismilla ja taistelutahdollakin on kuitenkin rajansa. Kun sen yli joutuu menemään, ei jää paljon muuta lohtua kuin ryyppääminen.
Optimistia näytelmässä loistavasti esittävä Hannu Salminen tuntee asian. Hänelle antoi potkut Lahden kaupunginteatterin johtaja Lasse Lindeman vuonna 1994, minkä jälkeen hän lähti mukaan perustamaan Vanhaa Jukoa 1995. Lahden kaupunginteatterissa Salminen oli Aron pukuhuonekaverina.
Salmiselta tämä roolityö on huippu. Jukon Optimisti on oikeastaan Salmisen monologi, jossa lisukkeina on muitakin rooleja, nekin toki erinomaisesti näyteltyjä.
Kun Optimistin ensi-iltaesitys oli päättynyt, halasi Raija-Sinikka Rantala Hannu Salmista pitkään tavalla, joka kertoi paljon - kiitos Hannu, kiitos Antinkin puolesta.
Eivätkä tällaiset Optimistin kertomat näyttelijäkohtalot mitään harvinaisia ole. Viimeksi huhtikuussa kuoli Helsingin kaupunginteatterin (taas) näyttelijä Jarkko Rantanen, joka oli joutunut ulos teatterista viime vuonna.
Raija-Sinikka Rantala sanoi Lahden Radiossa ennen ensi-iltaa, että hän haluaa esityksen olevan hurjanhauska ja hurjan sydämeenkäypä. - "Arvostan teatteria, jossa naurataan oivalluksille, eikä housujen tippumiselle. Arvostan myös sellaista teatteria, jossa sekä naurataan että kaivetaan nenäliinoja. Jos me onnistutaan nyt sellainen tekemään Jukossa, olen tyytyväinen."
Onnistuttu on. Siitä hauskuudesta en kuitenkaan oikein varma ole. Minua näytelmässä ei hymyilyttänyt muu kuin Optimistin äitiä näyttelevän Ritva Sorvalin puhetapa.
Kyllä tämä näytelmä ennemminkin on surullinen ja pessimistinen. Hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmät on tehty sellaisiksi, että näytelmän esittelemiä ihmiskohtaloita ei periaatteessa pitäisi olla. Optimistikin luulee näin, mutta kun paha päivä koittaa, ei järjestäytynyt yhteiskunta toimikaan niin kuin pitäisi.
"Päättäjien asia on huolehtia siitä, että lainsäädäntö vastaa nykyelämän tarpeita, että ihminen saa avun yhdeltä luukulta ja että turvaverkkojen silmäpaot tukitaan", sanoo Raija-Sinikka Rantala näytelmän käsiohjelmassa.
Tämän päivän Iltalehdessä on pilapiirros, missä Helsingin herra sanoo, että "palveluissa pyrimme yhden luukun periaatteeseen". Siihen vastaa mies, joka asuu jossakin Matti Vanhasen suosikkialueella kaukana korvessa: "Tiedän! Yksi luukku, joka sijaitsee Helsingissä."
Tosin terveydenhoidossa ollaan nyt pyrkimässä kahden luukun järjestelmään: yksityinen terveydenhoitoluukku varakkaille ja kunnan ylläpitämä terveydenhoitoluukku köyhille. Kun sitten yksityinen pörssiyhtiölääkäriasema pystyy maksamaan parempia palkkoja, joutuvat kuntien terveyskeskukset kamppailemaan tosissaan työvoimasta. Näkymät eivät ole optimistiset.
kari.naskinen@gmail.com
Vaikka Raija-Sinikka Rantalan samannimisestä romaanistaan (Like, 2006) dramatisoimassa ja ohjaamassa näytelmässä puhutaan enemmän valtionhallinnon laitoksista, on kysymys siitä samasta yhteiskunnallisesta järjestelmästä, minkä toteuttamisesta kunnatkin osaltaan vastaavat.
Tositapahtumiin perustuva näytelmä kertoo näyttelijästä, jonka teatterinjohtaja hyllyttää ja lopulta heittää ulos teatterista. Nimiä ei mainita, mutta teatteriväki tietää, että näyttelijällä tarkoitetaan Raija-Sinikka Rantalan elämänkumppania Antti Aroa ja teatterinjohtajalla Asko Sarkolaa.
Näyttelijä joutuu kurimukseen, jonka osasina ovat teatterinjohtajan lisäksi työvoima- ja sosiaalitoimistot, Kela, oman ammattijärjestön työttömyyskassa ja sairaala. Viranomaisten byrokratia sekä asiakaspalvelun tylyys ja täydellinen joustamattomuus ajavat näyttelijän toivottomuuteen, vaikka tämä optimisti onkin. - "Olen optimisti. Aito ja luontainen. En pyri siihen. Olen synnynnäinen optimisti".
Optimismilla ja taistelutahdollakin on kuitenkin rajansa. Kun sen yli joutuu menemään, ei jää paljon muuta lohtua kuin ryyppääminen.
Optimistia näytelmässä loistavasti esittävä Hannu Salminen tuntee asian. Hänelle antoi potkut Lahden kaupunginteatterin johtaja Lasse Lindeman vuonna 1994, minkä jälkeen hän lähti mukaan perustamaan Vanhaa Jukoa 1995. Lahden kaupunginteatterissa Salminen oli Aron pukuhuonekaverina.
Salmiselta tämä roolityö on huippu. Jukon Optimisti on oikeastaan Salmisen monologi, jossa lisukkeina on muitakin rooleja, nekin toki erinomaisesti näyteltyjä.
Kun Optimistin ensi-iltaesitys oli päättynyt, halasi Raija-Sinikka Rantala Hannu Salmista pitkään tavalla, joka kertoi paljon - kiitos Hannu, kiitos Antinkin puolesta.
Eivätkä tällaiset Optimistin kertomat näyttelijäkohtalot mitään harvinaisia ole. Viimeksi huhtikuussa kuoli Helsingin kaupunginteatterin (taas) näyttelijä Jarkko Rantanen, joka oli joutunut ulos teatterista viime vuonna.
Raija-Sinikka Rantala sanoi Lahden Radiossa ennen ensi-iltaa, että hän haluaa esityksen olevan hurjanhauska ja hurjan sydämeenkäypä. - "Arvostan teatteria, jossa naurataan oivalluksille, eikä housujen tippumiselle. Arvostan myös sellaista teatteria, jossa sekä naurataan että kaivetaan nenäliinoja. Jos me onnistutaan nyt sellainen tekemään Jukossa, olen tyytyväinen."
Onnistuttu on. Siitä hauskuudesta en kuitenkaan oikein varma ole. Minua näytelmässä ei hymyilyttänyt muu kuin Optimistin äitiä näyttelevän Ritva Sorvalin puhetapa.
Kyllä tämä näytelmä ennemminkin on surullinen ja pessimistinen. Hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmät on tehty sellaisiksi, että näytelmän esittelemiä ihmiskohtaloita ei periaatteessa pitäisi olla. Optimistikin luulee näin, mutta kun paha päivä koittaa, ei järjestäytynyt yhteiskunta toimikaan niin kuin pitäisi.
"Päättäjien asia on huolehtia siitä, että lainsäädäntö vastaa nykyelämän tarpeita, että ihminen saa avun yhdeltä luukulta ja että turvaverkkojen silmäpaot tukitaan", sanoo Raija-Sinikka Rantala näytelmän käsiohjelmassa.
Tämän päivän Iltalehdessä on pilapiirros, missä Helsingin herra sanoo, että "palveluissa pyrimme yhden luukun periaatteeseen". Siihen vastaa mies, joka asuu jossakin Matti Vanhasen suosikkialueella kaukana korvessa: "Tiedän! Yksi luukku, joka sijaitsee Helsingissä."
Tosin terveydenhoidossa ollaan nyt pyrkimässä kahden luukun järjestelmään: yksityinen terveydenhoitoluukku varakkaille ja kunnan ylläpitämä terveydenhoitoluukku köyhille. Kun sitten yksityinen pörssiyhtiölääkäriasema pystyy maksamaan parempia palkkoja, joutuvat kuntien terveyskeskukset kamppailemaan tosissaan työvoimasta. Näkymät eivät ole optimistiset.
kari.naskinen@gmail.com
