perjantai 31. elokuuta 2012

Lidl on edullinen

Kävin kaupassa. Ostin Lidlistä ja taas kerran huomasin, että onpa edullista. Menin kauppakassini kanssa läheiseen S-markettiin, panin Lidl-kassini säilytyslokeroon ja menin kynän ja paperilapun kanssa myymälään ottamaan selvää, paljonko vastaavat tuotteet täällä osuuskaupassa maksavat. Tässä hintavertailu omien ostosteni ja S-marketin hintojen perusteella, ensin Lidlin hinta ja sitten S-marketin hinta:

Reissumies-leipäpakkaus 0,59 ja 0,79
Banaanisuklaarasia 2,69 ja 3,49
Persikkakilo 1,79 ja 2,19
Pakkaus ilmakuivattua kinkkua 2,49 ja 2,95
18 Karjala-tölkkiä 18,72 ja 19,80
Muovikassi 0,15 ja 0,20

Lidlin kauppalaskun loppusumma oli 26,43 euroa, S-marketissa se olisi ollut 29,42. Säästö tuli yli 10 prosenttia. Jos olisin ostanut tuon satsin S-marketista, olisin saanut laskun loppusummasta bonusta 1,5 prosenttia, joten lopullinen eri Lidlin hyväksi oli kuitenkin noin 8,5 prosenttia.

Lisäksi ostin kauppareissullani Lidlistä kävelykengät, 14,99 euroa. Jo 5-6 vuoden ajan olen ostanut kaikki kenkäni Lidlistä ja hyviä ovat olleet.

Harmi, ettei Lidl ole enää laajentanut myymäläverkkoaan. Lidl tuli Suomeen 29.8.2002, jolloin ensimmäiset myymälät avautuivat Forssassa, Iisalmessa, Jyväskylässä, Kaarinassa, Kemissä, Kempeleellä, Lappeenrannassa, Pirkkalassa, Raumalla ja Äänekoskella.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 30. elokuuta 2012

Parapsykologista paskaa


Otsikkoni kertoo, mistä on kysymys kanadalaisessa elokuvassa Café de Flore. Kertomus suuresta rakkaudesta, jota kuitenkin tarvitaan selittämään selvänäkijä. Näin siirrytäänkin jo reinkarnaation ja muun huuhaan piiriin.

Rakastuminen aiheuttaa joskus hyvin psykoottisen tilan. Se tuntuu yhtä mahtavalta kuin kunnon nousuhumala. Tiedän kokemuksesta.
Marc Valleen elokuvassa suuri rakkaus rinnastetaan kuitenkin vammaan.

Elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa poukkoillen ristiin rastiin ja myös takautumahyppyjä sekavasti tehden. Toinen on perustarina ja toisella selitetään lapsellisen keinotekoisesti kuinka suuri rakkaus on kuin synnynnäinen sairaus. Kysymys on vain siitä, voiko tästä sairaudesta parantua vai kannattaako ajaa päin rekkaa.
Tämä elokuva saa varmaan täydet pisteet Kärkkäisen Magneettimedialta.

Montrealissa ja Pariisissa tapahtuvan elokuvan nimi ei tarkoita kuuluisaa kahvilaa Boulevard Saint-Germainin ja Rue St. Benoitin kulmassa, vaan jotakin musiikkikappaletta, jota elokuvassa soitetaan vanhalta lp-levyltä.


Vuoden huonoin näkemäni elokuva.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Haavikon näköinen mies


”Isä kuoli sydänkohtaukseen ehtimättä hankkia leipäkonetta.”

Juha Seppälän uusi romaani Mr. Smith tuo mieleen Paavo Haavikon. Terävää, kovaa analyysiä menneestä ja nykyisyydestä. Kyynisesti toteavaa, ei parannusehdotuksia. Toisaalta kauniita virkkeitä, ja hauskoja. Niin kuin tuo leipäkonejuttu. Ei leipäkoneesta mitenkään muuten ole kirjassa puhetta, mutta se kuvaa sitä teknistä kehitystä, mistä nyt jo täytyy puhua digitaalisena kehityksenä.

Kirja alkaa lumisesta Pietarista 1891. Muita ajallisia kiintopisteitä ovat mm. Viipuri 1918 ja Turku nyt. Pietarissa oli herra Schmidt ja eurooppalaisessa Turussa hänen pojanpoikansa Mr. Smith, joka taitaa olla Seppälä, vaikka oikea Seppälä onkin Porissa.

Pitkä matka, mutta samat juonet. Herra Schmidt tietää, että 1870-luvulta lähtien yritettiin luoda kultakantajärjestelmää, jonka kauniina ideana oli saattaa maailma yhdeksi markkinaksi. Haluttiin, että maailma ei kilpailisi sodassa, vaan taloudessa. Pojanpoika Mr. Smith ei viittaa Euroopan unioniin eikä euroon, mutta analogia on selvä viittaamattakin.

”Yhteiskunta vaikenee, kun rahamarkkinoiden valta kasvaa - - - Rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla. - - - Henki on kuollut, aine hallitsee.”

Mr. Smith on romaani idän ja lännen, menneen ja nykyisen, toden ja kuvitellun rajalta. Tai onko se romaani vai ennemminkin pamfletti siitä, mitä on tapahtunut siirryttäessä vanhasta maailmasta globalisaation sekasortoon ja Euroopan kukoistuksen päivistä materialisoituneen maailman auringonlaskuun?

Kirjan yksi henkilöistä on eläkkeelle jäänyt päätoimittaja Orvo Manninen. Jäi eläkkeelle juuri ennen kuin lehti siirtyi paperista digitaaliseen tuloksentekoon. Tällä hetkellä sanomalehdet yrittävät kompromissia: ”tabletin sijasta aluksi tabloid, koska sanat muistuttavat toisiaan”.

Mannisen poika on älypuhelinpalveluita kehittävän firman palveluksessa. Nyt kuka tahansa voi kännykän avulla panna nettiin jutun, mikä saa koko maailman huomion. Kuka tahansa juokale on journalisti.

Seppälän omakin maailma on muuttunut. Enää ei tärkeintä ole kirjallisuus, vaan kirjailijat. On oltava julkkis, ja varsinkin nöyrä: ”Mene, kun pyydetään. Avaa kaappisi, kun käsketään. Jätä jalkasi jokaisen oven väliin. Naura huonoille vitseille. Kerro nimet. Raiskaa itsesi suorassa lähetyksessä. Ole kaupan. Ellet, päädyt mustalle listalle.”

Juha Seppälä ei mene aamutelevisioon eikä iltatelevisioon. Tämän takia kirjakauppiaatkaan eivät Seppälää tunne. Minäkään en Seppälän kirjaa saanut kirjakaupan hyllystä, vaan se piti erikseen tilata. Täällä sata kilometriä Helsingistä.

Juha Seppälä ei myöskään kirjoita tarinaa, kuten pitäisi, jos aikoisi isoihin painoksiin. Mr. Smith ei etene loogisesti, ei niin kuin elämä kulkee. Seppälä kirjoittaa silti, vaikka kirjaa ei enää varsinaisesti ole - on vain julkaisualustoja.

Finlandia-palkintoa ei Seppälä saa. Ei saanut Haavikkokaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 27. elokuuta 2012

Loiri ja Edelmann matkalla pohjoiseen


Viihde-elokuvan kaupallinen onnistuminen maksimoidaan tunnetuilla näyttelijöillä. Mika Kaurismäki hyödyntää tämän tosiasian elokuvassaan Tie pohjoiseen. Päärooleissa ovat kansan suursuosikki Vesa-Matti Loiri ja suosikkisarjaan myös kuuluva Samuli Edelmann. Muut roolit ovat pieniä, mutta niissäkin esiintyvät sellaiset tv:stä tutut näyttelijät kuin Irina Björklund, Peter Franzén, Aake Kalliala, Elina Knihtilä, Eeva Litmanen, Rea Mauranen, Mari Perankoski, Eila Roine, Eija Vilpas ja Jukka Virtanen. Kuukauden kuluttua saa puolestaan ensi-iltansa Kaurismäen tuottama dokumenttielokuva lähes Loiriin verrattavasta suosikista Jari Litmasesta.

Tie pohjoiseen -leffan alkukuvissa nähdään pätkiä Jack Kerouac -elokuvasta
Matkalla. Matkalla ollaan Kaurismäenkin elokuvassa, mutta ei yhtä rajusti ja syvältä luotaavasti. Alun komediallisten jaksojen jälkeen matkanteko muuttuu surumieliseksi balladiksi, kun isän ja pojan suhde sekä taakse jääneen elämän salaisuudet vähitellen paljastuvat. On iloja ja suruja. Koska kysymyksessä kuitenkin on leimallisesti viihde-elokuva, pyöristyvät jyrkimmätkin asiat pehmeäreunaisiksi. Meininki ei silti ole yhtä hauskaa kuin Junnu Vainion rallissa Matkalla pohjoiseen.

Loiri sanoi pari vuotta sitten, että ei enää lähtisi elokuviin, ellei käsikirjoitus olisi todella kiinnostava. Kaurismäen ja
Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus tähän elokuvaan ei ole kovin kummoinen, mutta kyllähän se pitää myöntää, että Loiri saa omalla karismallaan juttuun ytyä. Edelmannin puisevuuskaan ei haittaa, sillä vastakohtana Loirille hän tekee vain lisää tilaa Loirille.

Loiri on kuin Litmanen, ylitse muiden. Kun joku sanoo Loirille, että haista sinä vittu, niin yleisö on myyty Loirin vastatessa, että hyvä idea.


Elokuvassa on joitakin loistavia jaksoja, ehkä paras, kun Loiri ja Edelmann menevät hotellin hiljaisen ravintolan orkesterikorokkeelle ja esittävät pöydässä istuvalle naiskaksikolle Kuolleet lehdet. Lopputekstien aikana kuullaan vielä duettona
Juha Tapion Tuomittuna kulkemaan.

Kaikkiaan mukava tarina, joka aikanaan tulee televisiossa saamaan miljoonayleisön. Siitä huolimatta, että tarina on epäuskottava. Ei Musiikkitalossa esiintyvä tähtipianisti noin helposti olisi vedätettävissä hulttioisänsä reissulle varastetulla Pontiacilla Helsingistä Vaajakosken ja Tuurin kautta Kemijärvelle.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Voitto Hellsten olisi voittanut vieläkin

Vuonna 1956 järjestettiin Kalevan kisat Radiomäen kentällä Lahdessa. Voitto Hellstenin (kuva) voittoaika 400 metrillä oli 47,6. Tuolla ajallaan Hellsten olisi ollut paras myös vuonna 2012, kun kisat taas pidettiin Lahdessa. Hellsten juoksi mustalla hiilimurskaradalla, mutta nyt kilpailtiin Lahden urheilukeskuksen hienoilla tehdasvalmisteisilla muoviradoilla, vai ovatkohan kumia tai jotakin muuta kimmoisaa ainetta.

Sama tilanne 800 metrillä. Pekka Vesaaja voitti yli puoli vuosisataa sitten ajalla 1.52,3, mutta nyt Lahdessa Niclas Sandellsin voittoaika oli 1.52,7. Tonnivitosella Sandells sentään oli täpärästi nopeampi kuin Olavi Vuorisalo silloin ennen: 3.44,2 – 3.44,6.

Kymppitonnin juoksussa maahanmuuttajat Lewis Korir ja Willy Rotich alittivat puolen tunnin rajan ja ajat olivat paremmat kuin 1956 Eero Tuomaalalla. Yksikään kantasuomalainen ei kuitenkaan tänään sunnuntaina päässyt niihin aikoihin, joilla mitalit vuonna 1956 juostiin.

Tänään osallistui 10 000 metrille noin 20 juoksijaa. Mutta mitä ihmettä: heistä yli puolet ei aiemmin tänä vuonna ollut juossut kymppitonnia! Mahtoivat katsomossa vierekkäin kilpailua seuranneet Lasse Viren ja Seppo Tuominen ihmetellä. Tuominenkin juoksi uransa aikana yli sata kertaa alle 30 minuutin. Miten voi tulla kymppitonnin juoksijaksi, jos ei juokse kymppitonnia.

Joidenkin lajien kohdalla kiinnitti huomiota sekin, että kovin vähän oli kilpailijoita. Muutamien lyhyempien juoksumatkojen alkueristä selvittiin helpolla, kun juoksijoita riitti hädintuskin kahteen erään. Kalevan kisojen karsintarajoista en tiedä, mutta esimerkiksi pituushyppyyn oli kelpuutettu alle seitsemän metrin hyppääjiä ja 3000 metrin esteisiin pääsi, vaikka kesän paras tulos oli yli kymmenen minuuttia. Esteet voitti Joonas Harjamäki ajalla 8.58,9, kun voittoaika vuonna 1956 oli 8.53,0 (Olavi Rinteenpää).

Mikä mahtaa olla valmennuksen osuus näihin asioihin? SVUL:n Lahden piirin tuki ry:n tilaisuudessa muutama päivä sitten SVUL:n Lahden piirin viimeiseksi puheenjohtajaksi jäänyt Heino Avikainen ja piirin viimeinen sihteeri Arto Pasanen ihmettelivät, että tänä vuonna ei tukiyhdistys ole saanut yhtään valmennusapuraha-anomusta. Vuosittain tukiyhdistys jakaa apurahoja sekä urheilijoille että valmentajille useiden kymppitonnien edestä, mutta nyt siis valmennustukea ei ole kukaan hakenut.

Tämä tukiyhdistys on samalla eräänlainen perinneyhdistys, sillä SVUL:n piiriorganisaatiokin lakkautettiin, kun SVUL 1990-luvulla muuttui SLU:ksi (Suomen liikunta ja urheilu ry).

Mukavat kisat nytkin joka tapauksessa. Komea keihäskilpailu tietenkin kruunasi. Kaupungin keskeisellä paikalla, isossa liikenteenjakajassa linja-autoaseman luona eivät kuitenkaan liehuneet kisaliput kuudessa salosssa – Kalevan kisojen avajaispäivänä torstaina sentään salkoihin oli vedetty Jokimaan ravien liput.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 24. elokuuta 2012

Paavo Nurmi pääsisi ilmaiseksi Kalevan kisoihin


Suomen Urheiluliiton toiminnanjohtaja Kallio Kotkas kutsui 1962 urheilutoimittaja Pentti Vuorion luokseen pohtimaan suomalaisten yleisurheilijoiden ranking-listan aikaansaamista. Kotkas oli kyllästynyt ainaisiin vapaalippujen ruinaajiin ja ajatteli, että ansioituneille urheilijoille pitää kyllä vapaaliput SUL:n järjestämiin kilpailuihin antaa, mutta jokin systeemi on saatava sitä varten. Niin syntyi pisteytysjärjestelmä, ja pisteitä saatuja urheilijoita kutsutaan hakaurheilijoiksi, joilla siis on elinikäinen vapaa sisäänpääsy kaikkiin liiton kilpailuihin.

Hakaurheilijoita on nyt yli 300, tässä kärkihakojen pisteet:


320
Paavo Nurmi
186 Lasse Viren
178 Martti Vainio
171 Tero Pitkämäki
151 Ossi Karttunen
148 Voitto Hellsten
148 Antti Kalliomäki
139 Annemari Sandell
136 Olli-Pekka Karjalainen
135 Elmer Niklander
134 Markku Kukkoaho
131 Seppo Räty
130 Jorma Valkama
127 Eeles Landström
121 Mikaela Ingberg
121 Tiina Lillak
120 Sanna Kyllönen
119 Päivi Tikkanen
118 Helinä Marjamaa
113 Jorma Kinnunen
112 Ville Ritola
110 Tapio Kantanen
107 Harri Huhtala
107 Pentti Siitonen
107 Reijo Ståhlberg
104 Pentti Kahma
104 Aki Parviainen
103 Olavi Salonen
100 Matti Järvinen

"Pesa" Vuoriolta kysyin, miten hakapisteitä jaetaan. Tässä vastaus:

Olympia- ja MM-kisat, pisteitä sijoittumisesta kahdeksan parhaan joukkoon 20, 13, 11, 9, 8, 7, 6, 5.
MM-hallikisat ja MM-puolimaraton 6, 5, 4.
EM-kisat 11, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3.
EM-hallikisat 4, 3, 2.
Maaottelun henkilökohtaisesta voitosta 3, maaottelussa vastustajien voittamisesta (kaksois- tai kolmoisvoitosta) 1.
Hallimaaottelun lajivoitosta 2 ja ulkomaalaisten voittamisesta 1.
PM-kisojen pisteet ovat samat kuin maaotteluissa.
Henkilökohtaisesta Suomen mestaruudesta 1.
Maailman cupin kaikissa kilpailuissa 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1.
Euroopan cupin maraton/kävely 6, 5, 4, 3, 2, 1.
Euroopan cupin moniottelujen superliigassa 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1.
Euroopan cupin moniottelujen I divisioonassa 6, 5, 4, 3, 2, 1.
Euroopan cupin moniottelujen II divisioonassa 4, 3, 2, 1.
Joukkuemestaruuskilpailujen superliigassa sijat 1-8 pisteet 8-1. Viestipisteet juoksijoille jaetaan neljällä.
Joukkuekilpailut I divisioona sijat 1-6, pisteet 6-1.
II dvisioona 1-4, 4-1.
Kansainväliset maratonit (Boston, New York, Rotterdam, Lontoo, Berliini, Fukuoka) 8, 7, 6.
Kansainväliset monitottelut (Götzis Talence) 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1.
Kansainvälinen GP-finaali 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1.

Periaate siis on, että pisteitä saa sijoituksesta, ei tuloksesta. Poikkeuksena kuitenkin maailmanennätykset, jotka eivät lisää pistetiliä, mutta oikeuttavat hakaurheilijaksi. Hakaurheilija on, kun on saavuttanut 20 pistettä.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 21. elokuuta 2012

Deutsche Demokratische Barbara


DDR joskus 1970-80-lukujen taitteessa. Barbara Wolf on lääkäri, joka on hyllytetty Berliinissä ja karkotettu pieneen Itämeren rantakaupunkiin. Karkotuksen syy on Barbaran tekemä maastamuuttohakemus. Rakastettu asuu lännessä ja pääsee silloin tällöin tapaamaan Barbaraa, tuo tuliaisiksi sukkahousuja ja tupakkaa.

Christian Petzoldin
ohjaama Barbara kuvaa ilmeisen hyvin sitä ahdistavaa tunnelmaa, mikä Itä-Saksassa vallitsi. Maaseutukaupungin sairaalassa työskentelevä Barbara hoitaa potilaita, joista yksi on saanut vakavan kallovamman, ja tämän takia potilas on muuttunut täysin tunteettomaksi. Tarvitaan aivoleikkaus. Koko DDR oli aivoleikkauksen tarpeessa, ja sittenhän se saatiinkin, kun valtio lakkautettiin.

Barbaran elämä on yhtä jännitysnäytelmää. Stasin miesten Lada seisoo usein Barbaran asunnon lähellä ja säännöllisin väliajoin miehet käyvät myös tekemässä kotitarkastuksia. Tämä elokuvakin on jännitysnäytelmä, koko ajan katsoja seuraa ja pelkää, tekeekö Barbara jonkin ratkaisevan virheen. On sanottu, että DDR oli tällaisen jännityksen luojana tehokkaampi kuin vaikeammin hallittu iso Neuvostoliitto, ja Petzoldin elokuva antaa tästä aavistuksen.


DDR:ssä ei ihmisillä ollut omaa elämää. Kaikki oli kontrollissa. Vaikka niinhän on meilläkin nykyisin, kun meistä tallentuu koko ajan mitä yksityiskohtaisempia tietoja esimerkiksi Facebookin, Googlen ja bonuskorttien käytön välityksellä.


DDR:ssä ei riittänyt, että Stasi ja muu virkakoneisto pitivät ihmisiä pihdeissä. Elämä oli kylmäävän skitsoa, kun kenestäkään ei tiennyt, kuuluiko tämä systeemin pönkittäjiin vain oliko vain tavallinen tunteettomaksi lamautettu. Jokaista naapuriakin piti epäillä.


Joitakin poikkeuksia tietenkin oli. Barbaran lähin työkaveri Andre oli myös yhdestä rikkeestä siirretty tähän pikkukaupunkiin. Andre on mukava, mutta onko liian mukava? Onko Andre Stasin listoilla?


Berliinin elokuvajuhlilla palkittu elokuva kertoo kaikesta tästä varsin taitavasti. Trabantit ja Warret savuavat ja piano on epävireessä. Kliseitä tietenkin on, mutta toisaalta mistä sitä DDR:ssä koskaan käymätön meikäläinen tietää, vaikka nämä kliseet olisivat olleet juuri sellaisia kuin ne olivat.


Barbaraa näyttelee
Nina Hoss ja Andreta Ronald Zehrfeld.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Tristan munasillaan

Helsingin juhlaviikkojen suuri oopperasatsaus on Richard Wagnerin Tristan ja Isolde. Ensiesitys Musiikkitalossa oli lauantaina ja toinen esitys on tiistaina 21.8. Tristan ja Isolde on yksi oopperahistorian merkkitapauksia, ja nyt siitä on tehty vieläkin merkillisempi yhdistämällä esitykseen yhdysvaltalaisen Bill Violan videoteos.

Video ei suoranaisesti kerro tarinaa, mutta on koko ajan mukana kuvailemassa tunnelmia. Videolla Tristania esittää Jeff Mills ja Isoldea Lisa Rhonen. Heti alussa Tristan riisuu itsensä munasilleen ja Isoldekin paljastaa tussunsa - näköjään oopperakaan ei enää pärjää omillaan. Samanaikaisesti Radion sinfoniaorkesterin edessä laulavat maailmankuulut oopperatähdet Ben Heppner ja Violeta Urman.

Näitä paljasteluja mielenkiintoisempi on oopperan tausta. Kysymys on alun perin muinaiskelttiläisestä tarusta, jossa leskeksi jäänyt Cornwallin kuningas yrittää saada uudeksi puolisokseen irlantilaisen prinsessan Isolden. Huonosti siinä tietenkin käy niin kuin oopperoissa yleensä. Isolde rakastuukin häntä kuninkaan luo kuskaamaan tulleeseen Tristaniin, ja lopuksi rakastavaiset kuolevat.

Wagner on kirjoittanut oopperansa (1859) tällaisen yksinkertaistetun juonen pohjalta. Alkuperäinen tarina on kuitenkin aivan muuta. Siinä Isolde menee naimisiin kuninkaan kanssa, mutta kun kuningas paljastaa Isolden ja Tristanin suhmuroinnin, määrää kuningas Isolden poltettavaksi roviolla. Sitten kuningas kuitenkin lieventää tuomiota ja luovuttaa Isolden huoraksi spitaalisille. Miksihän Wagner ei tehnyt oopperaansakin näin, olisi tullut hurjempi?

Kirjaksi Tristanin, Isolden ja kuningas Marken stoori kirjoitettiin Ranskassa 1100-luvulla, ja tästä teoksesta on säilynyt kaksi katkelmaa. Näiden katkelmien pohjalta kirjoitettiin kaksi saksankielistä jäljitelmää, Eilhart von Oberg 1100-luvulla ja Gottfried von Strassburg 1200-luvulla. Näiden kahden katkelman ja kahden jäljitelmän pohjalta ranskalainen keskiajan tutkija Joseph Bédier (1864 - 1938) kirjoitti oman versionsa Tristanin ja Isolden tarinasta. Suomeksi Bédierin romaani on julkaistu kahdesti, 1917 ja 1954, joista jälkimmäistä saa vielä joistakin kirja-antikvariaateista.

Helsingin Tristan ja Isolde on joka tapauksessa hieno esitys. Neljä ja puoli tuntia menee kuin lievässä huumeessa. Kun tässä kuitenkin on kysymyksessä konserttiesitys lisättynä videolla, niin siltä tuntui, että huippulaulajista huolimatta pääosassa oli Esa-Pekka Salosen johtama orkesteri. Tosin Matti Salmisen kuningas on niin juhlava, ilman roolivaatteitakin majesteettinen, ja ääni kunnossa, että hän ottaa esityksen ajoittain omakseen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 18. elokuuta 2012

Karamazovin veljekset ja siskokset


Suomen kovin teatterintekijä Kristian Smeds sanoo toivovansa, että teatterissa otettaisiin käyttöön seinän läpi menemisen energia. Jo Kajaanissa hän toteutti tätä ajatustaan – teatterisalin oven läpi mentiin kirveen kanssa, kun se ei muuten auennut. – ”Olen yrittänyt tehdä selväksi, että taiteilija kulkee luonnostaan vastavirtaan. Taiteilijan tehtävä on ravistella yhteiskuntaa.”

Helsingin juhlaviikkojen avajaispäivänä Smedsin hurja energia räjähti taas valloilleen, kun näyttämölle tulivat ”viimeiset 12 Karamazovia”. Esitys sai kantaesityksensä jo viime vuonna Tallinnan ja Turun yhteisen kulttuuripääkaupunkivuoden merkeissä. Esiintyjät ovat Viljandin kulttuuriakatemiasta valmistuneita näyttelijöitä.


Lähtökohtana on
Dostojevskin Karamazovin veljekset, mutta Smedsin tapaan romaani on toiminut vain inspiraationa Smedsin omalle teatterisirkukselle. Näyttämöllä on kuusi veljestä ja kuusi siskosta, tuleehan niistä yhteensä kaksitoista. Nimeltä tuttuja ovat ainakin Dmitri, Ivan, Aljosha ja Grushenka, mutta sitten ovat myös Tshehovin Kolmen sisaren Irina, Olga, Masha kahteen kertaan sekä heidän isänsä Vershinin ja kenraali Prozorov. Kolme sisarta Smeds toteutti omalla hurjalla tavallaan jo Kajaanissa 2004.

Ajoittain Smedsin teatteri on ikään kuin absoluuttista teatteri-ilmaisua. Vaikka en aivan joka heti ollut perillä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui ja mitä Smeds sanoi, niin esitystä katsoi lähes ekstaasissa. Mukana oli myös pantomiimia ja modernia tanssia. Esityskielet ovat viro, venäjä, englanti ja suomi, mutta tekstityslaitteeseen ei ole kaikkea vieraskielistä sanomista tallennettu, joten senkin takia jotakin menee katsojalta ohi.

Kyllähän tällaista "absolutismia" kokee hyvin yleisesti vaikkapa sinfoniamusiikin kanssa: ei sinfonia mistään konkreettisesta kerro, mutta on kuitenkin usein älyttömän hieno kokemus, absoluuttista musiikkia, musiikkia musiikin takia.


Toisaalta
12 Karamazovia kertoo kaikesta, hyvästä ja pahasta, vihasta ja rakkaudesta, kauniista ja rumasta, rikoksesta ja rangaistuksesta. Heti näytelmän alussa veljekset ja siskokset sanovat, että he ovat viimeiset Karamazovit. Toiveajattelua, sillä ei mikään muutu, aina tulee olemaan riistäjiä, kiusaajia, raiskaajia, murhaajia. Smeds käy läpi kaiken mahdollisen. Mielikuvitukselliset assosiaatiot revittäytyvät esille voimakkaina näyttämökuvina neljä ja puoli tuntia kestävässä esityksessä, johon toki sisältyy myös suurta rakkautta ja iloa.

”Kauneus ei ole vain pelottava, vaan myös salaperäinen asia. Siinä Perkele ja Jumala taistelevat, mutta taistelukenttänä on ihmisen sydän.” (Dostojevski) – Näytelmän lopussa taidetaankin paistaa sydäntä, ainakin haju on kauhea.


Smedsin teatteri on jo pitkään ollut edelläkävijän asemassa. Tällä kertaa Smeds todistaa mm. sen, että ollakseen hyvää teatteria ei esitys tarvitse isoja videokankaita, joita esimerkiksi Tampereen teatterikesän esityksissä oli tänä vuonna kyllästymiseen asti. Smeds itsekin on videonsa käyttänyt, mutta nyt hän palauttaa teatteria taas sen alkuperäiseen tehtäväänsä.


12 Karamazovia
on globaali näytelmä. Siinä ei puututa yksityiskohtiin, vaan käsitellään asioita isoina kokonaisuuksina. Tehoja ei haeta pinnallisella yleisönkalastelulla. Tuli tämä mieleen siinä vaiheessa, kun oltiin moskovalaisessa diskossa, johon Smeds olisi teemaan hyvin sopien voinut panna esiintyjäksi Pussy Triotin, mutta eipä pannut, koska tämä näytelmä koskee vielä laajempia teemoja. Smeds pyörittää niitä sivilisaatiotasolla. Eikä mikään ole paljon muuttunut, Rooman valtakuntakin tuhoutui sivilisaaton rappioon.

Mutta kuinka käy kansallisen kulttuurin? Näyttömän etureunassa on alassuin käännettynä teksti, josta puolittain näkyy sanonta "Kansallisen kulttuurin puolesta".

Yksi näytelmän erikoisuus on, että Kristian Smeds itse esiintyy ensimmäisen kerran näyttämöllä (jos ei otetan huomioon hänen Houkka Brothers -bändinsä esiintymisiä mm. Takomo-teatterissa).


Musiikilla on tärkeä osa. Smeds pani nuoret näyttelijäopiskelijat säveltämään ja sanoittamaan musiikkia Dostojevskin tekstin pohjalta heti ensimmäisessä työpajassa 2008. Materiaalia syntyi paljon, ja näytelmän musiikki on nyt myös levyllä yli puolitoista tuntia. Kaikki 15 virolaisnäyttelijää myös soittavat esityksessä vuorotellen (haitari, kitara, piano, rummut, trumpetti). Ainoat muualta lainatut musiikit ovat alun Maamme-laulu ja näytelmän päättävä karnevalistinen rokkiversio
Hiski Salomaan Vapauden kaihosta:

Viha vaino pois, rauha parempi ois

Sopusointu keskenämme vallitkoon
Kai aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa

kari.naskinen@gmail.com

torstai 16. elokuuta 2012

Tulevien olympiahuippujen kyydissä Kisapuistossa

Lahden Kortteliliigan tennissarjan ottelussa eilen tulivat meidän joukkueemme vastustajiksi kaksi 13-14-vuotiasta tyttöä. Kahdessa kaksinpelissä ja yhdessä nelipelissä saimme selkäämme niin, että vieläkin tuntuu.

Lontoon olympiakisojen yhteydessä puhuttiin siitä, miten lahjakkuuksia on pystyttävä seulomaan harrastajamassoista. Laaja liikuntaharrastus on tärkeintä, mutta jos halutaan pärjätä maailmalla, pitää huippuja löytää ja heitä on valmennettava tehokkaasti.

Kaikki pelaa -tasapuolisuusjärjestelmällä ei olympiamitaleja saavuteta. Eikä sillä, että nuorten lahjakkuuksien harrastusta levitetään moniin eri lajeihin. Jos alkaa näyttää siltä, että joku on erityisen hyvä pituushypyssä tai joku toinen tenniksessä, niin turha siihen on ängetä mukaan muita lajeja.

Eiliset vastustajamme ovat aloittaneet tenniksenpeluun viisivuotiaina. Toinen heistä on jo saavuttanut SM-pronssia omassa ikäluokassaan. Nyt hän on mukana Pajulahden urheiluopiston tenniksen huippuryhmässä, jonka kaksi muuta pelaajaa ovat Helsingistä ja Kotkasta. Tämä Pajulahden ryhmä on järjestetty niin, että se tarjoaa ala- ja yläkouluikäisille pelaajille mahdollisuuden yhdistää koulunkäynti sekä laadukas harjoittelu ja kilpaileminen ammattitaitoisten valmentajien ja kasvattajien sekä hyvien olosuhteiden avulla. Pelaajat harjoittelevat ja opiskelevat joka toisen viikon Pajulahdessa ja vuoroviikoin omilla kotipaikkakunnillaan suunnitellusti. Pajulahdessa koulunkäynti tapahtuu luokanopettajien valvonnassa.

Ryhmän pelaajat pyrkivät kansainväliselle tasolle, kohti omaa maksimiaan urheilijana kokonaisvaltaisen valmennuksen sekä kansainvälisen ja kansallisen kilpailemisen avulla.
Toiminta perustuu yksilölähtöiseen ja ammattitaitoiseen valmennukseen, josta vastaavat eri alojen ammattilaiset. Vastuuvalmentajina ja koulunkäynnin vastaavina toimivat kasvatustieteiden maisterit Harri Suutarinen ja Jukka Karjalainen. Valmennuksessa ovat tiiviisti mukana myös nuorten olympiavalmentaja Erik Hakkarainen ja urheilupsykologi Niko Nuutinen. Ryhmän valmennuspäällikkö ja fyysisen valmennuksen asiantuntija on liikuntatieteen maisteri Pekka Kainulainen. Harjoittelussa hyödynnetään myös kansainvälisiä kontakteja (mm. yhteistyöakatemia Pietarissa).

Eilen Kisapuistossa panimme nimet muistiin. Kun tytöt vuoden 2020 olympiakisoissa pelaavat mitaleista, me tietenkin kerromme täällä Lahdessa, että johan me noita tyttöjä sparrasimme aikoinaan Kisapuistossa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 13. elokuuta 2012

Olympialajit kierrätykseen

Olympiakisat ovat paisuneet, kun uusia urheilulajeja on otettu mukaan. Toisaalta lajeja on liian vähän, sillä olympiahuuman ulkopuolelle jää monta hyvää ja laajalti harrastettua lajia. Olisikin järjestettävä niin, että joka kerta jätettäisiin kisoista pois joitakin lajeja ja vaihdettaisiin tilalle uusia. Tässä viisi uutta lajia Rio de Janeiroon 2016:

- Biljardi
- Liitokiekko, frisbee
- Haavipallo, lacrosse
- Keilailu
- Köydenveto

Näistä köydenveto ja haavipallo olivat ohjelmassa mm. World Gamesissa Lahdessa 1997. World Games -organisaatio on Kansainvälisen olympiakomitean jäsen, ja tätä kautta esimerkiksi trampoliinihyppely on tullut olympiakisoihin.

Vuoden 2020 olympiakisat järjestetään Istanbulissa, Madridissa tai Tokiossa. Sinne ehdotan kierrätyslajeiksi seuraavia viittä:

- Petankki
- Salibandy
- Skeittaus
- Suunnistus
- Mikroautoilu

Poistokierrätykseen joutuisivat vuorotellen eri lajit, eivät kuitenkaan sellaiset päälajit kuten yleisurheilu ja uinti. Tosin uintikilpailujen määrää pitäisi muutenkin vähentää. Lontoossa jaettiin monipuolisessa yleisurheilussa 47 kultamitalia, mutta yhdessä ja samassa altaassa pulikoituja uintilajeja oli 32. Onhan yleisurheilustakin poistettu ajan myötä lajeja, esimerkiksi maastojuoksut ja vauhdittomat hypyt.

DIGITELEVISIOLUPAUKSET
EIVÄT OLE TOTEUTUNEET


Televisionkatsojille olympiakisat ovat vaativa laji. Lontoota seurasin Yleisradion ja Eurosportin kanavilta, mutta kaikkea haluamaani en nähnyt. Ei ole toteutunut se, mitä luvattiin silloin, kun digitelevisiota meille alettiin kaupata. Sanottiin, että digi-tv avaa aivan uudenlaiset mahdollisuudet, koska kanavia on ikään kuin yhden kanavan sisällä niin paljon, että kukin voi valita esimerkiksi juuri olympiakisoista haluamansa katsottavan.

Nyt otti päähän, että ”kaikkia suomalaisia” kiinnostanutta keihäänheiton karsintaa ei näytetty tarpeeksi, koska samanaikaisesti näytettiin 10-ottelun korkeushyppyä. Maratonjuoksu puolestaan keskeytettiin TV 2:lla varttitunniksi, kun näytettiin välillä lentopalloa; Yle Fem näytti samaan aikaan vain käsipalloa. Vastaavanlaisia virheitä oli paljon.

Joka tapauksessa katsomista piisasi määrällisesti hyvin. Viime viikolla yhtenä iltana meidän huushollin kirjallisuushuoneesta tuli tutunoloinen hahmo olympiahuoneeseen ja kysyi, että rakastanko minä vielä. – No odotahan nyt, yritin selittää, mutta kun tässä on ollut vähän tätä touhua, ensin olivat jalkapallon EM-kisat, sitten yleisurheilun EM-kisat ja nyt nämä Lontoon kisat, niin on ollut kaikenlaista, niin ja sitten kyllä menee vielä neljä päivää Kalevan kisoissa Lahden urheilukeskuksessa ja sitten on Ruotsi-ottelu, mutta palataan näiden jälkeen asiaan, ja sitten kyllä alkaa SM-liigakin.

YLEISURHEILUSELOSTUKSET
TOIMIVAT ERINOMAISESTI


Päälaji yleisurheilu meni tällä kertaa selostajien ja selostusten osalta hyvin. Mikko Hannula, Niki Juusela ja Mika Lehtimäki muodostivat kisojen parhaan selostajaryhmän. Hyvä tv-selostaja on myös Jussi Eskola. Sen sijaan Kaj Kunnaksen ylivaahtoavaa jatkuvaa purkausta en pystynyt kuuntelemaan, vaihdoin kanavaa lajista riippumatta. Sen maratonkeskeytyksen aikana kuitenkin kuulin, että Kunnaksen mukaan joku lentopallonläpsäytys oli majesteettiinen. – siis jotenkin kuninkaallisen arvokas, juhlallinen, ylväs. Vieraskielisten sanojen käyttäminen on muutenkin nykyselostajien vaiva. Kuinkahan Pielavedelläkin mielletään se, että joku urheilija on paremmin meritoitunut kuin joku toinen?

Kun studiossa arvioitiin suomalaisen urheilun tilaa, huippu-urheilujohtaja Mika Kojonkoski sanoi, että pitää saada enemmän yhteisöllisyyttä ja tekemisen kulttuuria. Sanoja, sanoja, lässytystä. Kun seurasi vaikkapa Jarkko Kinnusen ja Antti Kempaksen maaliintuloa maailman kovimman urheilulajin 50 km:n kävelyn maalisuoralla, niin miten se yhteisöllisyys siinä olisi enää yhtään lisää voimia tuonut. Tekemisen meininkiäkin oli enemmän kuin kenelläkään mäkihyppääjällä on koskaan ollut.

Yksi parannusehdotus kuitenkin olisi: 10-ottelun viimeiseen lajiin 1500 metrin juoksuun miehet pitäisi lähettää talvisesta yhdistetyn kilpailusta tutulla Gundersenin menetelmällä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Suomi on edelleen kaikkien aikojen paras urheilumaa


Tilastot ovat pelastus. Niiden mukaan Suomi on maailman kaikkien aikojen paras olympiaurheilumaa. Ennen Lontoon olympiakisojen viimeistä kilpailupäivää Suomi on voittanut nykyaikaisissa olympiakisoissa (alku 1896) yhteensä 302 mitalia. Kun tämä suhteutetaan Suomen 5,4 miljoonan väkilukuun, saadaan tulokseksi mitali per 17 904 asukasta. Huonoin urheilumaa on Intia: asukkaita 1,2 miljardia, mutta vain 25 mitalia. Kaikkiaan on mitalimaita 139 ja tässä 20 parasta:

17 904 Suomi (302)

19 690 Ruotsi (482)
20 972 Unkari (475)
31 176 Tanska (179)
32 150 Bahama (11)
33 595 Norja (149)
34 413 Bulgaria (214)
39 391 DDR (409)
39 939 Viro (33)
40 385 Jamaika (67)
43 006 Sveitsi (183)
44 773 Uusi-Seelanti (99)
48 994 Australia (467)
54 568 Kuuba (206)
62 901 Alankomaat (266)
63 265 Romania (301)
64 237 Bermuda (1)
72 153 Tshekkoslovakia (143)
73 206 Trinidad ja Tobago (18)
77 121 Belgia (142)

Lontoon paras maa tällä tilastoinnilla on ennen viimeistä kilpailupäivää pieni Karibianmeren saari Grenada, jonka
Kiril James voitti 400 metrin juoksun. Asukkaita Grenadassa on 111 000. Seuraavaksi parhaat ovat saman meren saarivaltiot Jamaika (12 mitalia) sekä keihäsmaa Trinidad ja Tobago (4 mitalia).

Suomen kärkitila perustuu niihin viime vuosisadan aikoihin, jolloin urheilua ei eri puolilla maailmaa harrastettu niin vakavasti kuin meillä. Helsingin kisoissakaan 1952 ei ollut kuin 66 osallistujamaata, nyt Lontoossa yli 200.


Myös urheilulajien määrä on kasvanut, joten mitalitilaisuuksia on tullut valtavasti lisää ja tietenkin myös sellaisiin lajeihin, joita Suomessa ei paljon harrasteta. Ensimmäisten Ateenan olympiakisojen (kuva) lajivalikoimaan kuuluivat ampuminen, miekkailu, paini, painonnosto, pyöräily, tennis, uinti, voimistelu ja yleisurheilu, joissa oli yhteensä jaossa 43 kultamitalia. Helsingin kisoissa jaettiin 136 kultamitalia ja nyt Lontoossa 303.


Suomen huippuvuodet olivat 1920-30-luvuilla, jolloin Suomi oli mitalitilastojen kolmas ilman väkilukusuhteutuksiakin: 37 mitalia Pariisissa 1924, 25 mitalia Amsterdamissa 1928 ja 25 mitalia Los Angelesissa 1932.


Parasta oli Pariisissa, jossa suomalaiset voittivat 14 kultamitalia. Edellä oli vain USA 45 kultamitalillaan. Suomen kultamitalistit:
Paavo Nurmi (5 juoksuissa), Ville Ritola (4 juoksuissa), Albin Stenroos (maraton), Heikki Liimatainen (maastojuoksun joukkuekilpailu), Elias Katz (3000 metrin joukkuejuoksu), Jonni Myyrä (keihäs), Eero Lehtonen (yleisurheilun viisiottelu), Kalle Anttila (paini), Oskari Friman (paini), Kustaa Pihlajamäki (paini), Edward Westerlund (paini).

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 11. elokuuta 2012

Katmandu – kulttuurien törmäys pintaa raapaisten


Espanjalainen elokuva Katmandu – taivaan peili yrittää kuvata erilaisten kulttuurien yhteentörmäystä. Espanjalainen opettajaneiti lähtee Nepaliin parantamaan maailmaa. Victoria Subiranan omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva elokuva jää kuitenkin niin pintapuoliseksi, että se ei ole uskottava. Tapahtumat etenevät hätäisesti ja asiat etenevät tai ovat etenemättä niin nopeasti, että perustelut jäävät hatariksi.

Nepal on maailman köyhimpiä ja vähiten kehittyneitä maita Himalajan vuoristoalueella. Tapahtumat sijoittuvat elokuvan nimestä päätellen maan pääkaupunkiin Katmanduun ja siellä johonkin kurjaan lähiöön, johon vähänkin paremmassa asemassa olevien ihmisten ei ole soveliasta mennä edes nokkaansa näyttämään.


Idealismia täynnä oleva nuori nainen ottaa elämäntehtäväkseen koulutuksen järjestämisen lapsille siellä kuran ja paskan seassa. Saman tien hän alkaa panna kuntoon tasa-arvoasioita ja muita läntisessä maailmassa jo paremmalle tolalle saatuja juttuja. Kaikki tämä johtaa konflikteihin sekä tavallisten ihmisten että viranomaisten kanssa. Eikä tilanteita yhtään paranna se, että elokuvan ”sankari” on äkkipikainen kiukkupussi.


Uskonasiatkin ovat pikaisesti esillä. Ihmiset ovat alikehittyneiden maiden kansalaisten tavoin syvästi uskonnollisia, mutta kommunistijohtoisessa maassa tilanne on hankala, kun virallinen perusperiaate on kuitenkin, että "isänmaa on arvokkaampi kuin taivaan valtakunta
".

Nainen saa toki jotakin aikaankin, kun lopulta palaa kotimaahansa ja tulee sitten takaisin Katmanduun UNICEFin tukemana. Näin on Victoria Subirana näköjään oikeassa elämässään tehnyt, ja tällä hetkellä myös Suomen UNICEF toteuttaa omaa koulutusohjelmaansa Nepalissa, jossa lähes puolet lapsista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Lisäksi opetuksen heikko laatu ja jatkuvat poliittiset kriisit vaikeuttavat koulunkäyntiä. Erityisesti tytöt ja köyhimmät lapset jäävät yhä koulun ovien ulkopuolelle.


Iciar Bollanin
ohjaama elokuva kuvaa tätä kaikkea. Elokuva etenee sujuvasti, mutta se jää kuitenkin pintaraapaisuksi ongelmista, kun mukaan on pitänyt ujuttaa myös romantiikkaa ja muuta epäoleellista. Tietenkin nähdään myös näyttäviä kuvia Nepalin maisemista. Elokuvan aihesisällön tiivistäminen oleellisimpaan olisi tehnyt hyvää. Taas kerran tulee mieleen, että tällaisten laajojen asiakokonaisuuksien esittämiseen soveltuu usein paremmin vaikkapa 10-jaksoinen sarjaelokuva kuin parituntinen elokuva.

Bollainin edellinen elokuva, Boliviaan sijoittuva
Sade kuuluu meille (2010) on selvästi terävämpi. Se kertoo, miten köyhien maiden riisto ja sorto jatkuvat edelleen. Nykyisin se vain tapahtuu näennäisesti hienostuneemmassa muodossa, kun "hyväntekijöinä" ovat esimerkiksi Maailmanpankki ja Maailman valuuttarahasto.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kilometrikorvauksilla ”nettoaa” hyvin


Verottoman kilometrikorvauksen pudottaminen nykyisestä 45 sentistä 43:een on perusteltu. Työajosta maksettavat kilometrikorvaukset ovat nimittäin ylimitoitetut, sillä ne perustuvat vuosittain tehtäviin tarkkoihin laskelmiin polttoaineenkulutuksesta, vakuutuksista, rengaskuluista, huolloista, auton arvon alenemisesta, veroista, pääomakuluista ja monesta muusta kustannustekijästä. Tällainen laskelma kilometrikorvauksen pohjana on oikein vain siinä tapauksessa, että autonkäyttäjällä on auto vain työajoja varten. Sen sijaan jos työntekijällä on auto joka tapauksessa, mutta saa lisäksi työajoista kilometrikorvausta, laskelma on ronskisti ylimitoitettu.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kilometrikorvauksilla tienaa hyvin. Jos käy omalla autolla sadan kilometrin päässä työreissulla, saa työnantajaltaan km-korvauksena 90 euroa. Todelliset kustannukset tuosta ajosta ovat kuitenkin vain polttoaineeseen menevät 25-30 euroa ja ehkä renkaat kuluvat yhden sentin arvosta.

Jos ihmisellä on auto, hän maksaa siitä veroja ja vakuutuksia, auton arvo alenee koko ajan ja pääomakulut ovat samat riippumatta siitä, käyttääkö hän autoa työajoihin vai ei. Siksi on väärin laskea näitä kuluja, kun määritellään kilometrikorvauksen suuruutta. Asia erikseen ovat tietenkin ne, jotka joutuvat käyttämään omaa autoaan työajoihin kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa, ja näissä tapauksissa km-korvauksen lähtökohtana voivatkin olla autosta aiheutuvat kulut laajemmin.

Oikeampi ratkaisu olisikin, että paljon omaa autoa käyttävät saisivat korvauksena 43 senttiä/km, mutta jos työajoja on esimerkiksi alle 3000 km vuodessa, korvaus olisi 25 senttiä/km.

Toinen asia on vielä se, että kilometrikorvauksilla huijataan. Niitä käytetään palkan verottomana osana, kuten on ilmikin käynyt. Tämä tietenkin osuu lopulta palkansaajan omaan nilkkaan, koska tällainen huijaus näkyy aikanaan pienempänä eläkkeenä.

Myös työnantajia huijataan. Ei niitä oman auton käytöstä pidettäviä ajopäiväkirjoja niin tarkkaan tsekata, etteikö sinne mahdu myös ylimääräisiä kilometrejä.


kari.naskinen@gmail.com

tiistai 7. elokuuta 2012

Alkuvuoden paras suomalainen elokuva


Oulu vuonna 1977. Tuli ensimmäinen pizzeria ja OTP oli mestaruussarjassa. Uraansa siellä käynnisteli myös Jukka-Pekka Välimaa, lempinimeltään Välde. Välimaa muuttui sittemmin Kauko Röyhkäksi, ja hänen alkutaipaleestaan kertoo elokuva Miss Farkku-Suomi. Vuoden paras suomalainen elokuva toistaiseksi.

Elokuva perustuu Röyhkän samannimiseen romaaniin (2003), ja samalla nimellä oli myös ilmestynyt Röyhkän levyalbumi (2001). Tiettävästi romaani ja elokuva seuraavat päähenkilö Välden osalta hyvin paljon tosielämän tapahtumia, samoin musiikillinen linja. Sen sijaan hänen suuri nuoruudenihastuksensa Pike ei luultavasti ollut todellisuudessa Pike, eikä Pikeä myöskään valittu Suosikki-lehden äänestyksessä Miss Farkku-Suomeksi. Oikeita henkilöitä ja oululaisia paikkoja on joka tapauksessa mukana.

Miss Farkku-Suomi kertoo nuoren ihmisen kapinoinnista kaikkea sovinnaisuutta ja taantumuksellisuutta vastaan. Välde ei ole poliittinen aktivisti, ei siis esimerkiksi taistolainen, eikä välitä koululaispolitikoinnista. Eikä Cooperin testin juokseminenkaan koulun liikuntatunnilla kiinnosta. Väldelle kaikki kaikessa on musiikki. Samoin kirjoittaminen, ja kun kouluaineetkin menevät ohi tavanomaisuuden, joutuu tietenkin koulukiusatuksi. ”Ookkonä homo”, kuuluu välitunnilla.

Musiikki on Väldelle ainoa pakotie. Hän tilaa postimyynnistä muiden mielestä kummallisia amerikkalaisia levyjä ja perustaa sitten oman bändin, jonka nimi on Torttu (elokuvan ajankohtaa hieman myöhemmin Kauko Röyhkän yhtye oli Narttu). Amerikkalaisen rokin jäljittelijäksi Välde ei kuitenkaan lähde, vaan kirjoittaa omia laulutekstejä suomeksi.

”Välillä tuntui siltä, että tästä maailmasta on vaikeaa saada mitään otetta ja minun kaltaista ihmistä ei haluta tänne”, Röyhkä on kuvaillut nuoruuttaan.

Tavallinen nuori Välde on siinä, että hän ihastuu koulun kauneimpaan tyttöön. Kuten kaikki muutkin pojat. Ujona poikana hän ei kuitenkaan rohkaise mieltään riittävästi, ja niinpä Pike lähteekin varakkaan perheen pojan kyytiin hienoon keltaiseen Taunukseen.

Oulusta syntyisin olevan Matti Kinnusen ohjaama elokuva on hienoa kerrontaa. Ripaus ranskalaista uutta aaltoa ja Aki Kaurismäkeä. En tunne Oulua, mutta ilmeisesti Oulu-kuvaus on osuvaa. Sen verran olen ymmärtänyt, että mm. nuorisopaikka Rattorilupi ja festivaalipaikka Kuusisaari on kuvattu elokuvassa aidontuntuisesti.

Välden roolin tekevä Mikko Neuvonen (kuvassa vas.) on erinomainen. Myös Sanni Kurkisuo Pikenä on kauniina nuorena likkana hyvä – tuollaisiahan ne tuossa iässä ovat, kauniita, söpöjä, se riittää.

Nuorisoelokuva? Kyllä niinkin, mutta mieluummin sitä voisi luonnehtia entisten nuorten elokuvaksi. Ajankuvaus osuu kohdalleen, ja nostalgia saa aikaan haikeutta – oi niitä aikoja.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. elokuuta 2012

Hennalan varuskunta loppuu, mutta vielä järjestetään MM-kisat


Puolustusvoimien Urheilukoulun toiminta Lahden Hennalassa loppuu vuoden 2014 päättyessä, kun koko varuskunta lakkautetaan. Urheilukoulun toimintaa jatketaan sen jälkeen Santahaminassa ja talvilajien osalta Kajaanissa. Hennala lopettelee kuitenkin varsin komeasti, sillä elokuun 13.-18. päivinä Lahdessa järjestetään sotilas-5-ottelun MM-kilpailut. Järjestämisvastuu on Maavoimien esikunnalla yhteistoiminnassa Hämeen rykmentin kanssa.
Kilpailulajit ovat: ammunta, esterata, esteuinti, käsikranaatinheitto, maastojuoksu ja esterataviesti. Kilpailuihin odotetaan osallistuvan noin 200 urheilijaa ja 150 joukkueiden johtohenkilöä 30 - 35 maasta.

Kokemusta on ennestään, sillä HämR on järjestänyt 2000-luvulla vastaavat pohjoismaiset mestaruuskilpailut Lahdessa vuosina 2002, 2006 ja 2011.

Kivääriammunta suoritetaan Hälvälässä 300 metrin kivääriradalla. Esterata Hennalan varuskunnassa on 500 metriä pitkä, esteitä on miehillä 20 ja naisilla 16. Esteuinti järjestetään Lahden urheilukeskuksen maauimalassa; rata on 50 metriä pitkä ja siinä on neljä estettä. Käsikranaatinheitossa kilpaillaan Hennalassa: miehet heittävät 575 grammaa painavaa kranaattia, naisten kranaatti painaa 375 grammaa. Maastojuoksussa Hennalassa miesten matkana on 8 km ja naisilla 4 km.

Sotilas-5-ottelun maailmanennätys on saksalaisella
Hartmut Nienaberilla, joukkuekilpailun ME-pisteet on tehnyt Kiina ja esterataviestin ME-aika on Venezuelalla.

MM-kilpailujen yhteydessä järjestetään keskiviikosta lauantaihin klo 20-22 ilmaisia puistokonsertteja upseerikerhon puistossa. Puolustusvoimien varusmiessoittokunta esiintyy niin viihde- ja kevyen musiikin kuin konserttisoittokuntakokoonpanossa:

Keskiviikko 15.8.
Jazz Band
Torstai 16.8. Viihdeorkesteri
Perjantai 17.8. Konserttisoittokunta
Lauantai 18.8. Show Band.

Ilmainen bussikuljetus torilta klo 19, 19.30 ja 20. Paluukuljetus torille klo 21.30, 22.00 ja 22.30.
Sekä kilpailuihin että konsertteihin on vapaa pääsy.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 4. elokuuta 2012

Ralli ei sytyttänyt Lahdessa vieläkään


Yli kymmenen vuotta sitten alkoi keskustelu Lahden kaupungin ja Jyväskylän MM-rallin järjestävän AKK:n kesken siitä, voisiko rallin ulottaa Keski-Suomesta myös Lahden seudulle. Hurjimmissa kaavailuissa puhuttiin jopa kilpailun keskuspaikan siirtämisestä Lahteen. Lopulta viime vuonna saatiin ralli ulottumaan Lahden seudulle, mutta nyt toisenakaan vuotena se ei kovin merkittävällä tavalla sytyttänyt lahtelaisia. Viime vuonna oli Jokimaan erikoiskoetapahtumaa seuraamassa noin 10 000 ihmistä, nyt silmämääräisesti arvioiden hieman vähemmän.

Lahden lähistöllä ajettavien pikataipaleiden määräkin väheni. Yhtenä syynä tähän oli AKK:n mukaan se, että asiat maanomistajien kanssa eivät sujuneet toivotulla tavalla. Jo kesällä 2002 AKK:n tekemässä Lahti-analyysissä oli todettu Lahden seudun ongelmiksi maanomistajat, lupakäytäntö ja valitukset. Jyväskylän seudulla tämä tilanne on toisenlainen. Hyväksi esimerkiksi käy ralliarkistossani oleva lehtileike, jossa Laukaan Lankamaan kyläseuran ja tiekunnan puheenjohtaja
Esa Eskonen kertoo, mitä ralli sille kulmakunnalle merkitsee:

”Rallipäivää odotetaan kuin joulua. Yhtenä vuonna Lankamaan erikoiskoe ei ollut rallin ohjelmassa. Tuntui kuin kylälle ei syksy olisi tullut ollenkaan.”


Maanomistajat saavat teidenkäytöstä korvauksen AKK:lta, minkä lisäksi kyläseura ja tiekunta myyvät katsojille makkaraa ja limsaa.


”Niillä rahoilla voi sitten osallistua vaikka kattoremontteihin, on tuota rallirahaa sen verran kertynyt. Ne rahat ovat osuuspankissa”, sanoi Eskonen Keskisuomalaisessa 22.8.2001.


Keski-Suomessa ralli on niin iso asia, että se koetaan enemmän kuin vain Jyväskylän asiaksi. Siellä kynnysrahan maksajina AKK:lle ovatkin kaupungin lisäksi Keski-Suomen maakuntaliitto ja Jyväskylän seudun kehittämisyhtiö Jykes Oy.


Keski-Suomessa tällainen maakuntahenki on selvästi korkeammalla kuin nuoressa Päijät-Hämeessä. Urheilussa tämä on viime vuosikymmeninä näkynyt myös siinä innostuksessa, mitä koko maakunnassa on tunnettu jääkiekkojoukkue JYPiä kohtaan. Koko maakunta on ylpeä JYPin menestyksestä. JYP on jopa valinnut peliasuihinsa Keski-Suomen maakunnan värit.


Päijät-Hämeessä ei vastaavanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ole. Tätä kuvaa sekin, että Lahden seudulla ei kuntaliitoshanke etene – Jyväskylän seudulla se tehtiin jo.


Rallin säilyttämiseksi Jyväskylässä on siellä tehty määrätietoista työtä. Olosuhteet myös ovat suosineet. Viimeksi on ralliakin hyödyttänyt, että sen keskuspaikalle Paviljongin alueelle valmistui tänä vuonna uusi 9-kerroksinen Sokos-hotelli (170 huonetta).


Rallin aikana Paviljongin värikkäällä alueella käy 50 000 – 70 000 ihmistä. Lisäksi Killerin raviradalla ajettavaa pikataivalta käy seuraamassa 20 000 ihmistä.


Näitä taustoja vasten ei Jyväskylässä tarvitse pelätä rallin valumista Lahteen. Itse rallitalouden kannalta AKK kuitenkin näkee, että koukkaaminen etelämpänäkin on hyvä asia. Tämän tietää myös Jyväskylän kaupunginjohtaja
Markku Andersson, joka tämän päivän Keskisuomalaisessa sanoo:

”En ole mustasukkainen Lahdelle ollenkaan. Tarkoituksenahan on saada ralleista kannattava bisnes, ja Lahdella pyritään saamaan porukkaa mukaan Helsingin seudulta.”


Lahdessa kannattaa toivoa, että AKK säilyttää Lahden rallin etäispisteenä. Sopimusta ensi vuodesta ei vielä ole tehty.


Varsinaiseksi lahtelaiseksi suurtapahtumaksi ralli ei kuitenkaan nykysysteemillä nouse. Eivät nousisi Jyväskylässäkään Salpausselän maailmancupin hiihtokisat, jos viikonvaihteen kilpailuista muutama käytäisiin heittämässä Jyväskylässä.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Millaisia ovat Viagran ympäristövaikutukset?


Turun yliopiston evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala sanoi Uudessa Suomessa olevansa huolissaan ehkäisypillereiden ympäristövaikutuksista:

”Jos vesistön yläjuoksulla nainen pissaa vessanpönttöönsä, pissa menee puhdistuslaitokselle puhdistettavaksi. Nykyiset puhdistusmenetelmät eivät kuitenkaan poista lääkejäämiä ja osa niistä päätyy lopulta jonkun juomaveteen.”


Sama koskee tietenkin kaikkia lääkkeitä. Viagraakin käytetään miljoonia pillereitä päivässä. Millaisiahan tämän potenssilääkkeen vaikutukset ovat, kun sitä hörppää tietämättään raanaveden yhteydessä?


kari.naskinen@gmail.com