lauantai 18. elokuuta 2012

Karamazovin veljekset ja siskokset


Suomen kovin teatterintekijä Kristian Smeds sanoo toivovansa, että teatterissa otettaisiin käyttöön seinän läpi menemisen energia. Jo Kajaanissa hän toteutti tätä ajatustaan – teatterisalin oven läpi mentiin kirveen kanssa, kun se ei muuten auennut. – ”Olen yrittänyt tehdä selväksi, että taiteilija kulkee luonnostaan vastavirtaan. Taiteilijan tehtävä on ravistella yhteiskuntaa.”

Helsingin juhlaviikkojen avajaispäivänä Smedsin hurja energia räjähti taas valloilleen, kun näyttämölle tulivat ”viimeiset 12 Karamazovia”. Esitys sai kantaesityksensä jo viime vuonna Tallinnan ja Turun yhteisen kulttuuripääkaupunkivuoden merkeissä. Esiintyjät ovat Viljandin kulttuuriakatemiasta valmistuneita näyttelijöitä.


Lähtökohtana on
Dostojevskin Karamazovin veljekset, mutta Smedsin tapaan romaani on toiminut vain inspiraationa Smedsin omalle teatterisirkukselle. Näyttämöllä on kuusi veljestä ja kuusi siskosta, tuleehan niistä yhteensä kaksitoista. Nimeltä tuttuja ovat ainakin Dmitri, Ivan, Aljosha ja Grushenka, mutta sitten ovat myös Tshehovin Kolmen sisaren Irina, Olga, Masha kahteen kertaan sekä heidän isänsä Vershinin ja kenraali Prozorov. Kolme sisarta Smeds toteutti omalla hurjalla tavallaan jo Kajaanissa 2004.

Ajoittain Smedsin teatteri on ikään kuin absoluuttista teatteri-ilmaisua. Vaikka en aivan joka heti ollut perillä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui ja mitä Smeds sanoi, niin esitystä katsoi lähes ekstaasissa. Mukana oli myös pantomiimia ja modernia tanssia. Esityskielet ovat viro, venäjä, englanti ja suomi, mutta tekstityslaitteeseen ei ole kaikkea vieraskielistä sanomista tallennettu, joten senkin takia jotakin menee katsojalta ohi.

Kyllähän tällaista "absolutismia" kokee hyvin yleisesti vaikkapa sinfoniamusiikin kanssa: ei sinfonia mistään konkreettisesta kerro, mutta on kuitenkin usein älyttömän hieno kokemus, absoluuttista musiikkia, musiikkia musiikin takia.


Toisaalta
12 Karamazovia kertoo kaikesta, hyvästä ja pahasta, vihasta ja rakkaudesta, kauniista ja rumasta, rikoksesta ja rangaistuksesta. Heti näytelmän alussa veljekset ja siskokset sanovat, että he ovat viimeiset Karamazovit. Toiveajattelua, sillä ei mikään muutu, aina tulee olemaan riistäjiä, kiusaajia, raiskaajia, murhaajia. Smeds käy läpi kaiken mahdollisen. Mielikuvitukselliset assosiaatiot revittäytyvät esille voimakkaina näyttämökuvina neljä ja puoli tuntia kestävässä esityksessä, johon toki sisältyy myös suurta rakkautta ja iloa.

”Kauneus ei ole vain pelottava, vaan myös salaperäinen asia. Siinä Perkele ja Jumala taistelevat, mutta taistelukenttänä on ihmisen sydän.” (Dostojevski) – Näytelmän lopussa taidetaankin paistaa sydäntä, ainakin haju on kauhea.


Smedsin teatteri on jo pitkään ollut edelläkävijän asemassa. Tällä kertaa Smeds todistaa mm. sen, että ollakseen hyvää teatteria ei esitys tarvitse isoja videokankaita, joita esimerkiksi Tampereen teatterikesän esityksissä oli tänä vuonna kyllästymiseen asti. Smeds itsekin on videonsa käyttänyt, mutta nyt hän palauttaa teatteria taas sen alkuperäiseen tehtäväänsä.


12 Karamazovia
on globaali näytelmä. Siinä ei puututa yksityiskohtiin, vaan käsitellään asioita isoina kokonaisuuksina. Tehoja ei haeta pinnallisella yleisönkalastelulla. Tuli tämä mieleen siinä vaiheessa, kun oltiin moskovalaisessa diskossa, johon Smeds olisi teemaan hyvin sopien voinut panna esiintyjäksi Pussy Triotin, mutta eipä pannut, koska tämä näytelmä koskee vielä laajempia teemoja. Smeds pyörittää niitä sivilisaatiotasolla. Eikä mikään ole paljon muuttunut, Rooman valtakuntakin tuhoutui sivilisaaton rappioon.

Mutta kuinka käy kansallisen kulttuurin? Näyttömän etureunassa on alassuin käännettynä teksti, josta puolittain näkyy sanonta "Kansallisen kulttuurin puolesta".

Yksi näytelmän erikoisuus on, että Kristian Smeds itse esiintyy ensimmäisen kerran näyttämöllä (jos ei otetan huomioon hänen Houkka Brothers -bändinsä esiintymisiä mm. Takomo-teatterissa).


Musiikilla on tärkeä osa. Smeds pani nuoret näyttelijäopiskelijat säveltämään ja sanoittamaan musiikkia Dostojevskin tekstin pohjalta heti ensimmäisessä työpajassa 2008. Materiaalia syntyi paljon, ja näytelmän musiikki on nyt myös levyllä yli puolitoista tuntia. Kaikki 15 virolaisnäyttelijää myös soittavat esityksessä vuorotellen (haitari, kitara, piano, rummut, trumpetti). Ainoat muualta lainatut musiikit ovat alun Maamme-laulu ja näytelmän päättävä karnevalistinen rokkiversio
Hiski Salomaan Vapauden kaihosta:

Viha vaino pois, rauha parempi ois

Sopusointu keskenämme vallitkoon
Kai aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa

kari.naskinen@gmail.com