Lainaa ihmisille tyrkyttävistä rahalaitoksista kertovalla elokuvalla on hyvä
nimi: Mitä ikinä haluat. Kuvaa asiaa.
Uutta rahaa saa, vaikka saajalla ei olisi siihen varaa. Ranskalaisen Philippe Lioretin elokuva käy läpi
yhtä tällaista tilannetta ja selvittää myös lainanantajien motiiveja, jotka
ovat oikeastaan rikollisia.
Pikavippifirmoista keskustellaan Suomessakin eduskuntaa myöten, mutta mitään ei tapahdu. Eikä kysymys ole vain yksittäisten liikemiesten perustamista, hädänalaiseen tai holtittomaan tilaan joutuneiden ihmisten hyväksikäytöllä bisnestä tekevistä luottolaitoksista – Nordeakin omistaa pikavippifirman. Pikavipin saaminen on helppoa, takuita ei tarvita, ja pieniä summia saa tekstiviestillä. Elokuvassa pankinjohtaja perustelee vastuutonta lainanantoa: ”Sitä vartenhan pankit ovat, että jos ihminen tarvitsee rahaa, sitä annetaan”.
Elokuvassa on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen. Mies on lähtenyt lätkimään ja jättänyt noin 20 000 euron pankkilainan vaimon niskoille. Kun miestä ei mistään tavoiteta, pankki alkaa periä saataviaan naiselta. Koska naisella ei ole varaa lyhentää lainaa 440 eurolla kuussa 610 euron ansiotuloillaan, hän joutuu ottamaan uutta lainaa. Sitä saa, koska luottolaitokset ovat sitä varten.
Mainontakin tehoaa. Nainen näyttää brosyyria, jossa sanotaan, että lainan korko on vain 3,5 prosenttia. Kaksi millimetriä korkeilla kirjasimilla on kuitenkin painettu tähän lisäys, että jos lainaa ei maksa kolmen kuukauden kuluttua takaisin, korko nousee 23 prosenttiin.
Oikeusistuimissa käyminen on turhaa. Järjestelmä tukee pankkeja. Pienellä kirjoitetut tekstitkin ovat sopimustekstiä.
Naisen puolituttu on yksi tuomari, joka tällaisten asioiden kanssa joutuu päivittäin tekemisiin. Tuomari ottaa asian esille kollegansa kanssa ja tästä varsinaisesti alkaa elokuvan tarina. Onko mitään mahdollisuuksia taistella pankkeja vastaan? Onko tavallinen ihminen liian mitätön palanen pankkibisneksessä? Olisiko EU:n säännöksistä avuksi?
Philippe Lioret on ennestään tuttu ohjaaja sosiaalisten ongelmien kimpussa. Myös toista tuomaria näyttelevä Vincent Lindon (kuvassa oik.) on tuttu mies; Lioretin muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Welcome (2009) hän esitti miestä, joka otti virkavallalta turvaan pakolaisena maahan laittomasti tulleen kurdipojan. Lindon on kuin sympatian perikuva, mutta pelkällä sympatialla ei tämänkaltaisia ongelmia ratkaista. Tarvitaan taistelua.
Elokuvan juonen toinen elementti on toisen tuomarin (Maria Gillain) aivokasvain. Toisenlainen ongelma kuin paha velkakierre, mutta siitäkään ei tunnu olevan ulospääsyä.
Ranskalainen elokuva nousi 1960-luvulla uuden elokuva-aallon kärkeen. Nykyisin se ei onneksi ole siinä kärjessä, jossa ”moderneja taide-elokuvia” kuvataan kovilla käsivarakameroilla. Giller Henryn kuvaus on vakaata, se antaa katsojalle mahdollisuuden poimia kuvasta muutakin kuin sikinsokin heiluvaa suttua.
Tällaisia hyviä ranskalaisia elokuvia näkee edelleen, jos käy muuallakin kuin Finnkikon teattereissa. Lahdessa näen näitä leffoja 5-6 vuosittain Kino Iiriksessä, jonka vakio-ohjelmistoon kuuluvat Cinema Mondon maahantuomat laatuelokuvat. Cinema Mondo on 1990 perustettu riippumaton maahantuontiyritys, joka lisäksi omistaa Kino Engel -elokuvateatterin Helsingissä.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
Pikavippifirmoista keskustellaan Suomessakin eduskuntaa myöten, mutta mitään ei tapahdu. Eikä kysymys ole vain yksittäisten liikemiesten perustamista, hädänalaiseen tai holtittomaan tilaan joutuneiden ihmisten hyväksikäytöllä bisnestä tekevistä luottolaitoksista – Nordeakin omistaa pikavippifirman. Pikavipin saaminen on helppoa, takuita ei tarvita, ja pieniä summia saa tekstiviestillä. Elokuvassa pankinjohtaja perustelee vastuutonta lainanantoa: ”Sitä vartenhan pankit ovat, että jos ihminen tarvitsee rahaa, sitä annetaan”.
Elokuvassa on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen. Mies on lähtenyt lätkimään ja jättänyt noin 20 000 euron pankkilainan vaimon niskoille. Kun miestä ei mistään tavoiteta, pankki alkaa periä saataviaan naiselta. Koska naisella ei ole varaa lyhentää lainaa 440 eurolla kuussa 610 euron ansiotuloillaan, hän joutuu ottamaan uutta lainaa. Sitä saa, koska luottolaitokset ovat sitä varten.
Mainontakin tehoaa. Nainen näyttää brosyyria, jossa sanotaan, että lainan korko on vain 3,5 prosenttia. Kaksi millimetriä korkeilla kirjasimilla on kuitenkin painettu tähän lisäys, että jos lainaa ei maksa kolmen kuukauden kuluttua takaisin, korko nousee 23 prosenttiin.
Oikeusistuimissa käyminen on turhaa. Järjestelmä tukee pankkeja. Pienellä kirjoitetut tekstitkin ovat sopimustekstiä.
Naisen puolituttu on yksi tuomari, joka tällaisten asioiden kanssa joutuu päivittäin tekemisiin. Tuomari ottaa asian esille kollegansa kanssa ja tästä varsinaisesti alkaa elokuvan tarina. Onko mitään mahdollisuuksia taistella pankkeja vastaan? Onko tavallinen ihminen liian mitätön palanen pankkibisneksessä? Olisiko EU:n säännöksistä avuksi?
Philippe Lioret on ennestään tuttu ohjaaja sosiaalisten ongelmien kimpussa. Myös toista tuomaria näyttelevä Vincent Lindon (kuvassa oik.) on tuttu mies; Lioretin muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Welcome (2009) hän esitti miestä, joka otti virkavallalta turvaan pakolaisena maahan laittomasti tulleen kurdipojan. Lindon on kuin sympatian perikuva, mutta pelkällä sympatialla ei tämänkaltaisia ongelmia ratkaista. Tarvitaan taistelua.
Elokuvan juonen toinen elementti on toisen tuomarin (Maria Gillain) aivokasvain. Toisenlainen ongelma kuin paha velkakierre, mutta siitäkään ei tunnu olevan ulospääsyä.
Ranskalainen elokuva nousi 1960-luvulla uuden elokuva-aallon kärkeen. Nykyisin se ei onneksi ole siinä kärjessä, jossa ”moderneja taide-elokuvia” kuvataan kovilla käsivarakameroilla. Giller Henryn kuvaus on vakaata, se antaa katsojalle mahdollisuuden poimia kuvasta muutakin kuin sikinsokin heiluvaa suttua.
Tällaisia hyviä ranskalaisia elokuvia näkee edelleen, jos käy muuallakin kuin Finnkikon teattereissa. Lahdessa näen näitä leffoja 5-6 vuosittain Kino Iiriksessä, jonka vakio-ohjelmistoon kuuluvat Cinema Mondon maahantuomat laatuelokuvat. Cinema Mondo on 1990 perustettu riippumaton maahantuontiyritys, joka lisäksi omistaa Kino Engel -elokuvateatterin Helsingissä.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
