Tällä viikolla olen televisiosta nähnyt kaksi ruotsalaista
naista, jotka saavat kirjoittamaan Ruotsista. Tukholman Skansenilla esiintynyt Edda Magnason (kuvassa) on hieno jazz- ja iskelmälaulaja,
jonka levyn tilasin heti Yle Fem -kanavalla nähdyn Allsång-ohjelman jälkeen. Syksyllä
2013 tulee ensi-iltaan Monica Zetterlundista
kertova elokuva, jossa Edda Magnason esittää nimiroolin. Toinen upea
ruotsalaisnainen tällä viikolla on ollut Abeba
Aregawi, joka Moskovassa voitti ylivoimaisesti 1500 metrin juoksun.
Moni sanoo tähän, että etiopialainenhan Abeba Aregawi on. Olikin, mutta ruotsalaisen yhteiskunnan avoimuudesta ja vapaudesta johtuen nuori nainen sai sujuvasti haluamansa Ruotsin kansalaisuuden ja on nyt sinikeltainen maailmanmestari. Suomalainen urheilumanageri Jukka Härkönen sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että hän ei ole ketään ulkomaalaista urheilijaa neuvonut tulemaan Suomeen, koska täällä kansalaisuuden saaminen kestää niin kauan, että urheilu-uran paras vaihe on siihen mennessä jo ohi.
Ruotsi on aina ollut edelläkävijä Suomeen verrattuna. Jo pienenä sain monen muun suomalaisen tavoin kuvan Ruotsista hyvinvointimaana, jossa on rikkautta ja karkkeja. Jo ensimmäisellä autolauttamatkallani Naantalista Kapellskäriin 1950-luvulla koin itsekin, että näin on. Nordea-laivalla oli katkarapuja ja Ruotsista sai Marabou-suklaata kotiin tuotavaksi. Vielä 20 vuotta myöhemminkin oli hienoa, kun pääsin Göteborgin satamasta ostamaan tuoreita katkarapuja juuri mereltä tulleesta veneestä.
Ilman Ruotsia ei Suomikaan olisi päässyt omaan kehitysvauhtiinsa. Valtiollisesti ja kulttuurisesti Suomi syntyi, kun se 1100-luvulta 1800-luvun alkuun kuului Ruotsin kuningaskuntaan sen itäisenä osana. Näin Suomi tuli läntisen kulttuurin perilliseksi osana Ruotsia.
Iso asia Ruotsin kehittymisessä on ollut se, ettei Ruotsin ole tarvinnut sotia yli 200 vuoteen. Henkisesti Suomi on edelleen juoksuhaudoissa, tärkeimpinä ihmisinä pidetään niitä yli 90-vuotiaita miehiä, jotka aikoinaan tappoivat muita ihmisiä.
Ruotsi on osannut hoitaa asiansa paremmin kuin ympärillään olevat maat. Kun Ruotsi menetti itäisen Suomi-alueensa 1809 Venäjälle, se ei jäänyt jauhamaan aluepalautuksesta tai muusta huuhaasta, vaan Ruotsin kruununprinssi ja Venäjän tsaari pystyivät tapaamaan toisiaan rauhallisesti, hampaitaan kiristelemättä. Ruotsi valitsi jo tuolloin puolueettomuuden, Suomi väkinäisesti vasta hävityn maailmansodan jälkeen.
Niiltä 50-luvun vuosilta muistan hyvin, miten Ruotsi oli jo silloin näkyvästi maailmankartalla, kun puhuttiin puolueettomuudesta ja maailmanrauhasta. YK:n pääsihteerinä Dag Hammarskjöld oli kova tekijä, josta koulussakin puhuttiin.
Maailmanpolitiikassa Ruotsi on selvästi isommassa roolissa kuin Suomi. Barack Obamakin tämän tietää. EU:nkin Ruotsi pani polvilleen jäsenyysneuvotteluissa ilmoittamalla, että jos Ruotsi ei saa pitää nuuskaansa, niin ei kiitos sitten jäsenyydelle.
Oman maailmankarttani rakensin 50-luvulla harpin kanssa. Harpin kärjen panin Jyväskylän kohdalle ja kun toisella kärjellä teki kaaria, tuli ulkomaiden läheisyysjärjestykseksi Neuvostoliitto, Ruotsi, Norja, Puola. Tämä piti tehdä sen takia, että osasi aina olla lähimpien maiden urheilijoiden puolella, jos suomalaisia ei ollut mukana. Ruotsi siis hyvänä kakkosena muista maista. Eikä Ruotsi ole pettänyt. Ingemar Johansson, Ingemar Stenmark, Björn Borg ja minulle kovana autourheilun harrastajana Ronnie Peterson, joka ei ehtinyt voittaa F1-maailmanmestaruutta kuoltuaan Monzassa 1978.
Politiikasta en pienenä poikana tietenkään välittänyt, mutta myöhemmin Olof Palme nousi suureksi ihanteeksi. Kuten Willy Brandt sanoi, ”Palme oli paljon enemmän kuin skandinaavinen poliitikko. Hän oli kansainvälinen valtiomies, joka vaikeuksista huolimatta yritti pysäyttää mieletöntä asevarustelua sekä kaventaa rikkaiden ja köyhien maiden välistä kuilua. Olof Palmen muodostama yhdistelmä älykkyyttä, voimaa ja inhimillisyyttä oli ainutlaatuinen.”
Nyt odotan kuitenkin postia, joka kohta tuo Edda Magnasonin levyn, ja tietenkin odotan Silta-sarjan seuraavaa jaksoa.
kari.naskinen@gmail.com
Moni sanoo tähän, että etiopialainenhan Abeba Aregawi on. Olikin, mutta ruotsalaisen yhteiskunnan avoimuudesta ja vapaudesta johtuen nuori nainen sai sujuvasti haluamansa Ruotsin kansalaisuuden ja on nyt sinikeltainen maailmanmestari. Suomalainen urheilumanageri Jukka Härkönen sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että hän ei ole ketään ulkomaalaista urheilijaa neuvonut tulemaan Suomeen, koska täällä kansalaisuuden saaminen kestää niin kauan, että urheilu-uran paras vaihe on siihen mennessä jo ohi.
Ruotsi on aina ollut edelläkävijä Suomeen verrattuna. Jo pienenä sain monen muun suomalaisen tavoin kuvan Ruotsista hyvinvointimaana, jossa on rikkautta ja karkkeja. Jo ensimmäisellä autolauttamatkallani Naantalista Kapellskäriin 1950-luvulla koin itsekin, että näin on. Nordea-laivalla oli katkarapuja ja Ruotsista sai Marabou-suklaata kotiin tuotavaksi. Vielä 20 vuotta myöhemminkin oli hienoa, kun pääsin Göteborgin satamasta ostamaan tuoreita katkarapuja juuri mereltä tulleesta veneestä.
Ilman Ruotsia ei Suomikaan olisi päässyt omaan kehitysvauhtiinsa. Valtiollisesti ja kulttuurisesti Suomi syntyi, kun se 1100-luvulta 1800-luvun alkuun kuului Ruotsin kuningaskuntaan sen itäisenä osana. Näin Suomi tuli läntisen kulttuurin perilliseksi osana Ruotsia.
Iso asia Ruotsin kehittymisessä on ollut se, ettei Ruotsin ole tarvinnut sotia yli 200 vuoteen. Henkisesti Suomi on edelleen juoksuhaudoissa, tärkeimpinä ihmisinä pidetään niitä yli 90-vuotiaita miehiä, jotka aikoinaan tappoivat muita ihmisiä.
Ruotsi on osannut hoitaa asiansa paremmin kuin ympärillään olevat maat. Kun Ruotsi menetti itäisen Suomi-alueensa 1809 Venäjälle, se ei jäänyt jauhamaan aluepalautuksesta tai muusta huuhaasta, vaan Ruotsin kruununprinssi ja Venäjän tsaari pystyivät tapaamaan toisiaan rauhallisesti, hampaitaan kiristelemättä. Ruotsi valitsi jo tuolloin puolueettomuuden, Suomi väkinäisesti vasta hävityn maailmansodan jälkeen.
Niiltä 50-luvun vuosilta muistan hyvin, miten Ruotsi oli jo silloin näkyvästi maailmankartalla, kun puhuttiin puolueettomuudesta ja maailmanrauhasta. YK:n pääsihteerinä Dag Hammarskjöld oli kova tekijä, josta koulussakin puhuttiin.
Maailmanpolitiikassa Ruotsi on selvästi isommassa roolissa kuin Suomi. Barack Obamakin tämän tietää. EU:nkin Ruotsi pani polvilleen jäsenyysneuvotteluissa ilmoittamalla, että jos Ruotsi ei saa pitää nuuskaansa, niin ei kiitos sitten jäsenyydelle.
Oman maailmankarttani rakensin 50-luvulla harpin kanssa. Harpin kärjen panin Jyväskylän kohdalle ja kun toisella kärjellä teki kaaria, tuli ulkomaiden läheisyysjärjestykseksi Neuvostoliitto, Ruotsi, Norja, Puola. Tämä piti tehdä sen takia, että osasi aina olla lähimpien maiden urheilijoiden puolella, jos suomalaisia ei ollut mukana. Ruotsi siis hyvänä kakkosena muista maista. Eikä Ruotsi ole pettänyt. Ingemar Johansson, Ingemar Stenmark, Björn Borg ja minulle kovana autourheilun harrastajana Ronnie Peterson, joka ei ehtinyt voittaa F1-maailmanmestaruutta kuoltuaan Monzassa 1978.
Politiikasta en pienenä poikana tietenkään välittänyt, mutta myöhemmin Olof Palme nousi suureksi ihanteeksi. Kuten Willy Brandt sanoi, ”Palme oli paljon enemmän kuin skandinaavinen poliitikko. Hän oli kansainvälinen valtiomies, joka vaikeuksista huolimatta yritti pysäyttää mieletöntä asevarustelua sekä kaventaa rikkaiden ja köyhien maiden välistä kuilua. Olof Palmen muodostama yhdistelmä älykkyyttä, voimaa ja inhimillisyyttä oli ainutlaatuinen.”
Nyt odotan kuitenkin postia, joka kohta tuo Edda Magnasonin levyn, ja tietenkin odotan Silta-sarjan seuraavaa jaksoa.
kari.naskinen@gmail.com
