Viviane Blumenscheinin ohjaama dokumenttielokuva alkaa Aki Kaurismäen haastattelulla, jossa tämä omaan vakavaan tyyliinsä kertoo, että tango keksittiin Suomen Itä-Karjalassa 1850-luvulla, ja myöhemmin tango löysi tiensä Argentiinaan suomalaisten merimiesten kautta. Ohimennen Kaurismäki sanoo myös valssin olevan alunperin suomalainen, mutta itävaltalaiset varastivat sen. Buenos Airesissa kolme tangomuusikkoa kuulevat tästä Kaurismäen teoriasta ja ovat huvittuneen vihaisia – ”se varmaan sanoo, että Maradonakin on suomalainen”.
Miehet joka tapauksessa päättävät lähteä ottamaan selvää, mistä on kysymys. Pakkaavat mukaansa soittimensakin. Suomessa he tapaavat tangoasiantuntijoita, mm. M.A. Nummisen, Pedro Hietasen, Riku Niemen ja Reijo Taipaleen. Tangon syvimmässä olemuksessa ollaan, kun Reijo Taipaleen kesämökin rannassa, auringon laskiessa järven ja metsän taakse Taipale selvittää vuolaasti suomeksi, mitä Satumaa-tango pitää sisällään. Tulkki tietenkin yrittää pysyä perässä. Hieno kohtaus on, kun Taipale pitää kättä yhden argentiinalaisen olalla ja laulaa hanurin säestyksellä Satumaan. Aurinko on oranssinen, järvi sininen, metsä tummaa vihreää.
Argentiinalaiset ovat silmät pyöreinä ihmetyksestä melkein koko ajan. Onko tämä Suomi oikeasti Satumaa? Tiet ovat leveitä ja hyviä, järviä on joka paikassa, metsää koko ajan, vaikka ajaa satoja kilometrejä, ihmiset rauhallisempia kuin Buenos Airesissa, vähän ne ovat hiljaisia, eikä niillä ole kiire. Ennen kokematonta on miehille myös luonnon ja koko ympäristön hiljaisuus. Yksi miehistä istuu laiturilla ja panee oikein kädet korviensa taakse kuullakseen edes jotakin. Ei mitään. Onko tämä totta?
Koska Kaurismäki selvästi on ollut konsultoimassa elokuvantekijöitä, on argentiinalaisille annettu käytettäväksi Lada, jolla he tekevät matkaa pohjoiseen. Joskus pitää ottaa mäkistartti, kun auto ei lähde virta-avaimella käyntiin. Napapiirin tuolta puolen he löytävät tanssilavankin, johon pääsevät vierailijoina esiintymään. Katsovat tanssijoita, jotka eivät heidän mielestään koko illan aikana osanneet ottaa yhtään tangon askelta. – ”Ja miten ne ovat niin vanhoja, 100-vuotiaita?” – ”Oli nuorempiakin, joku 90-vuotias.” Lisäksi he ihmettelevät, että suomalaiset tanssivat niin lähellä toisiaan, ihan kiinni.
Numminen selittää: koska suomalainen mies on hiljainen, eikä osaa maailmanmiesten tavoin leperrellä naiselle, pitää olla tangolaulaja, mieluiten mies, joka laulaa kauniita sanoja naisesta ja tanssiessa nämä sanat ikään kuin muuttuvat sen tanssittajan sanoiksi.
Elokuvan kuvaukset argentiinalaisten kanssa tehtiin Suomessa kahdessa viikossa. Lyhyeen aikatauluun nähden sisältöä on runsaasti. Argentiinalaistrion laulusolisti saa tango-opetusta Sanna Pietiäiseltä, käyvät katsomassa Nummisen ja Hietasen Kissa ja jänis -esitystä lapsille, tapaavat maantiellä yhden hengen saunaa mopon perässä vetävän miehen jne.
Buenos Airesiin palattuaan miehet palaavat kulmabaariinsa, vievät sinne pienen Suomen lipun.
Melkein koko elokuvan ajan hymyilin itsekseni. Kun sen jälkeen astuin kadulle, ilta oli pimennyt, ohutta räntää satoi. Tunsin taas kerran lottovoittajan olon. Saan elää ja olla Satumaassa.
kari.naskinen@gmail.com
