lauantai 31. elokuuta 2013

Heikki Kahila ei olekaan uutismies, vaan viihdemies


Kuka on Heikki Kahila? Television entinen uutistenlukija. Näinhän se on, mutta kun lukee hänen elämäkertakirjansa, itse kirjoittamansa Ääneen elettyä (Gummerus, 2013), kuva muuttuukin toiseksi. Lähes 400-sivuisesta kirjasta vain alle sata sivua käsittelee Kahilan tv-uutisuraa, mikä kattoi vuodet 1963-78. Sen jälkeen Kahila työskenteli Yleisradion tv-viihdetoimituksessa vuoteen 1997 asti, ja tästä ajasta Kahila enemmän kertookin.

Toki Kahila muistetaan myös viihdeohjelmien tekijänä ja esiintyjänä, mutta tv-uutismieshän Kahila meille televisionkatsojille varsinaisesti on. Siksi on harmi, ettei Kahila kirjassaan kerro enemmän Ylen uutistoimituksen työstä. Kevyttä kerrontaa kirjassa tästä on, mutta mitenkään syvälle Kahila ei mene – jaa niin, Kahilahan onkin viihdemies.

Kommelluksia ja muita ongelmia tv-uutistyössä takuulla on ollut ja on edelleen. Kahilan aikana yksi sellainen oli, kun John F. Kennedy oli murhattu. Tuolloin MTV:n ohjelmat lähetettiin Yleisradion kanavilla, ja uutisten jälkeen oli vuorossa MTV:n hauska Dick Powell -show. Tuntui tietenkin irvokkaalta panna show mainoksineen pyörimään, mutta Ylen miehet eivät uskaltaneet estää lähetyksen aloittamista, eikä isoja herroja tavoitettu puhelimeen kummastakaan yhtiöstä. Vihdoin saatiin selville, että Ylen draamapuolen päällikkö Heikki Packalen oli katsomassa näytelmää Svenska Teaternissa, hänet etsittiin pimeästä salista ja saatiin vihdoin määräys, että Dick Powell -show on heti katkaistava.

Viinanjuonnista Kahila muistaa muistuttaa suurin piirtein kymmenen sivun välein. Kyllähän toimittajat ennen muinoin ryyppäsivät sekä työaikana että työajan jälkeen, mutta jotenkin lapselliselta tämän asian jatkuva korostaminen Kahilan kirjassa tuntuu. Vai oliko vain niin, että Varkaudesta Helsinkiin päässeelle Kahilalle tuollainen boheemi elämäntyyli on ollut niin valtavan iso asia.

Hotelli Marskissa toiminut  Pressiklubi on tietenkin esillä. Joskus 1960-luvun lopulla Pressiklubin naapurikabinetissa piti Maalaisliitto kokoustaan. Sen jälkeen yllättäen Urho Kekkonen ilmestyi Pressiklubille. Presidentin adjutantti ilmoitti, että presidentti tarjoaa läsnäolijoille kierroksen. Porukka meni hiljaiseksi, kunnes A-lehtien Aake Jermo vääntäytyi vaikeasti ylös kiittämään: ”Herra tasavallan persidentti, persiklubin vanhimpana veteraanitoimija… mittajana haluan…” Enempää Jermo ei ehtinyt sanoa, kun hänet vedettiin takaisin istumaan. Kekkonen kiitti poikkeuksellisen ytimekkäästä puheesta.

Toinen huippuvierailu Pressiklubilla oli, kun Marskissa Jayne Mansfield kävi siellä. Hän oli ollut Helsingissä televisioidun Miss Skandinavia -kilpailun tähtivieraana. Pressiklubille povikuningattaren toi Ylen tiedotuspäällikkö Pertti Eteläpää. Jayne Mansfieldinkin tulo hiljensi Pressiklubin, kuului vain yksi tukahtunut huudahdus: ”En voi katsoa, en voi katsoa.”

Hauskan tarinan Kahila kertoo tilanteesta, jossa hän ei itse ollut mukana. Radiossa juontaja soitti Dean Martinin levyn ja sanoi, ettei Martin ole koskaan käynyt Suomessa. Heti perään tuli studioon puhelu, jossa ilmavoimien kapteeni evp. Börje Sjögren sanoi, että tuolla se Dean Martin parhaillaan heidän pihanurmikollaan ja ovat kohta menossa saunaan. Selitys oli, että Sjögren oli tavannut laulajan Oslossa ja houkutellut tämän mukaansa Suomeen saunomaan. Sitten taas Kahilan oma kommentti: ”Yhdistävänä tekijänä oli kenties ollut viski, johon kummallakin oli lämmin suhde.” Kahila tunsi Sjögrenin, joka toimi radion freelancer-toimittajana.

Kekkoseen liittyy sellainenkin juttu, kun Lahdessa harjoiteltiin MM-kisojen avajaisia 1978. Televisiota varten asioita piti käydä tarkoin läpi. Piti harjoitella sekin vaihe, kun Kekkonen tulisi stadionille. Harjoituksissa Kekkosta esitti KOP:n pankinjohtaja ja Lahden Hiihtoseuran puheenjohtaja Erkki Linko. Juuri kun Linko tuli portista stadionille, valot sammuivat. ja kuuluttajana toiminut Kahila ilmoitti yleisölle, että hän on kadottanut näköyhteyden presidenttiin. Seuraavan päivän Etelä-Suomen Sanomissa oli otsikko: ”Kahila kadotti presidentin.”

Pressiklubilla Kahila tutustui myös Helsingin Sanomien rikostoimittajaan Mauri Sariolaan, joka ehdotti, että Kahila voisi esittää komisario Susikoskea elokuvissa. Näin ei käynyt, vaan Susikosken rooleissa esiintyivät Ismo Kallio, Åke Lindman ja Heikki Savolainen. Elokuviin Kahilakin joka tapauksessa päätyi, lähinnä erilaisiin hupijuttuihin, kuten Kiljusen herrasväki, Pähkähullu Suomi ja Vääpeli Körmy.

Olihan Kahila nuorena komea mies. Parhaiten hänet silti edelleen tunnetaan äänestään. Etyk-kokouksen aikana 1975 kaksi maastopukuista miestä rynnäkkökivääreineen ottivat Kahilan kiinni, kun tämä oli myöhään illalla kävelemässä Pasilan tv-keskuksesta kohti Pasilan asemaa.

- Mikä mies ja millä asialla?
- Töistähän tässä palaillaan, jäin vähän lähetyksen jälkeen katselemaan huomista.

Toinen miehistä otti radiopuhelimen: - Herra luutnantti, olemme juuri pidättäneet miehen, joka väittää olevansa Heikki Kahila.

- Alikersantti, näyttääkö se mies Kahilalta?
- Herra luutnantti, kyllä näyttää.
- Alikersantti, antakaa puhelin sille miehelle.
- Hyvää iltaa, herra luutnantti, tässä on Heikki Kahila.
- Antakaa, Kahila, se puhelin sille alikersantille.
- Alikersantti, se mies on Heikki Kahila.
- Kyllä, herra luutnantti, niin on.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Peter von Bagh, elämää suurempi elokuvamies


”Elämää suurempia elokuvia” ovat tehneet mm. Bernardo Bertolucci, Luis Bunuel, Charles Chaplin, John Ford, Jean-Luc Godard, Stanley Kubrick, Akira Kurosawa, Fritz Lang, Jean Renoir, Francois Truffaut, Orson Welles ja Billy Wilder.

Lista olisi paljon pitempikin, mutta juuri nyt on oleellista, että sanonnan elämää suuremmista elokuvista otti käyttöön suuri suomalainen elokuvamies Peter von Bagh, joka 29.8.2013 täyttää 70 vuotta.

”Petteri” tuli minulle tutuksi 1960-luvun puolivälissä, jolloin hän esitteli Jyväskylän Kesän elokuvasarjan elokuvat Elohuvissa Väinönkadulla. Oli ihmeellistä kuulla hänen 5-10 minuutin pituisia elokuvaluentojaan – että joku voi tietää kohta alkavasta elokuvasta niin paljon. Ihmettely kasvoi myöhemmin, kun havaitsin, että eihän Peter von Bagh ollut kuin muutaman vuoden minua vanhempi, mutta tuntui tietävän elokuvasta kaiken, kaiken.

Kerran Petteri mainitsi jotakin amerikkalaisen Arthur Knightin kirjasta Elävät kuvat, joka oli ilmestynyt suomeksi 1960. Se oli harvinaisuus, sillä muita elokuvakirjoja ei luultavasti ollut suomennettu eikä suomalaisten tekemiä elokuvakirjoja tuolloin ollut ollenkaan. Jostakin sen kirjan sain, ja tuolla se on kirjahyllyssäni lähes täydellisesti irtolehtipainoksena. Kirjasta tuli minullekin raamattu.

Elokuvaharrastus oli silloin toisenlaista kuin nyt. Elokuvista sai siis tietoa Knightin kirjasta ja vuodesta 1968 alkaen Filmihullu-lehdestä, jonka päätoimittajaksi Petteri tuli 1971. Lisäksi olivat pari, lähinnä filmitähdistä kertovaa viihdelehteä ja sanomalehtien elokuva-arvostelut, mutta ne koskivat vain uusia ensi-iltaelokuvia. Suurten klassikkojen kanssa oli toisin. Niistä saattoi lukea, mutta niitä ei nähnyt, koska televisiossa niitä ei juurikaan esitetty, eikä vhs:ää eikä internettiä ollut vielä keksitty. Elokuvakerhot tietenkin auttoivat, mutta aukkoja jäi valtavasti.

Oli lukematon määrä elokuvia, joista tiesi jo melko paljon, mutta ei ollut nähnyt. Syntyi lähes tuskallisia tiloja, kun tiesi tällaisia elokuvia olevan – milloin näkisi, missä. Odotus oli aina hurjan iso, kun sitten elokuvakerhon esitys tai Jyväskylän Kesän yöesitys jostakin tällaisesta oli tiedossa.

Ei ihme, että Petteri alkoi puhua ja kirjoittaa elämää suuremmista elokuvista. Siltä ne tuntuivat.

Tohtorinväitöksensä jälkeisenä päivänä oli Helsingin Sanomissa (1.12.2002) juttu Peter von Baghista. Siinä hän kertoi omista ensikokemuksistaan: ”Äitini kuoli hyvin varhain, ja siinä on jokin sellainen varhainen yksinäisyyden perustuntemus, joka aiheuttaa sen, että äänistä ja kuvista tulee seuralaisia. Siihen tulee sellainen seurustelusuhde, joka menee pikkuisen normaalien rajojen ylitse.”

Tämä Petterin seurustelusuhde on sittemmin, hänen tultuaan Oulusta Helsinkiin, muuttunut ikuiseksi avioliitoksi. Hän on kirjoittanut tai toimittanut noin 40 elokuvakirjaa ja tehnyt myös elokuvia. ”Elämää suuremmat elokuvat” oli myös hänen radiosarjansa, sata jaksoa 1984-93, ja näistä ohjelmista hän teki myös kaksi kirjaa.

Peter von Bagh on myös surullinen. Elokuva on menettänyt osan merkityksestään, kun siitä on tullut laajasti katsoen vain osa viihdeteollisuutta. Yli 700-sivuisen Elokuvan historian toisessa painoksessa (1998) hän kirjoittaa:

”Elokuvakoulun huoneessa istuu kolme vuotta alaa opiskelleita, katsomme Howard Hawksin lännenelokuvan Punainen virta. Reaktio on vaimea, kunnes joukon kohteliain - olen mahtanut olla säälittävä, romahtanut näky - kysyy: Onko tämä Hawks ohjannut jotain muuta?”

Syyskuun 14.-15. päivinä järjestää Kansallinen audiovisuaalinen arkisto elokuvateatteri Orionissa Helsingissä seminaarin ”Citizen Peter”, missä myös Petteri itse käyttää puheenvuoron. Seminaarissa julkaistaan myös Antti Alasen ja Olaf Möllerin toimittama kirja Citizen Peter (Like).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 27. elokuuta 2013

Tylsää, kun lehdet ovat samanlaisia



Kun aikaisemmin kävin Lahdesta Jyväskylässä, oli mukava lukea Keskisuomalaista. Ei ole enää, koska lehti on samanlainen kuin aamulla Lahdessa lukemani Etelä-Suomen Sanomat. Sama tilanne Savon Sanomien ja Karjalaisen kanssa, sillä nämä neljä lehteä tehdään kimpassa.

Tähän tilanteeseen on ajauduttu säästöjen takia. On yksinkertaista ja edullista painaa sama juttu samanlaisena kaikkiin neljään lehteen, kun on sovittu tietyistä formaateista ja muista pelisäännöistä.


Täysin yksi yhteen on viikonvaihteen Sunnuntaisuomalainen, joka kaiken lisäksi ilmestyy muissakin kuin näissä neljässä Keskisuomalaisen omistamissa tai osaomistamissa lehdissä.


Lisää tylsyyttä aiheuttaa yhteistyö muidenkin lehtien kanssa. Ainakin ESS ostaa auto- ja liikennesivunsa Aamulehdeltä, ja joskus näillä sivuilla kerrotaankin lahtelaisille lukijoille jonkin Tampereella olevan risteyksen liikennevalo-ongelmista. ESS:n tv- ja radiosivu tulee Keskisuomalaisesta, ja kerran oli hauska näin lahtelaisena lukea sivulta arviointi, minkä mukaan paras paikallisradio on Keski-Suomen Radio – mitenkähän oli kirjoittaja pystynyt vertailemaan Keski-Suomen radiokanavia Joensuun, Kuopion ja Lahden vastaaviin?

Sen verran ESS kuitenkin persoonallistaa tätä sivua, että se lisää joka päivä mukaan uskonnollisen Radio Dei -kanavan ohjelmatiedot.


kari.naskinen@gmail.com

torstai 22. elokuuta 2013

Kun elokuvateatterit eivät enää riitä



Kaupallisten elokuvateattereiden ohjelmisto painottuu nykyisin niin vahvasti kevyisiin viihde- ja väkivaltaelokuviin, että ilman muuta tarjontaa kokonaiskuva jäisi vajaaksi. Netflix, iTunes, verkkokaupat sekä Anttilan, Sokoksen, Levykauppa Äxän ja Filmihullu-leffakaupan dvd-valikoimat kuitenkin paikkaavat aukkoja. Kotikaupungissani Lahdessa on lisäksi yhdistyspohjalla toimiva elokuvateatteri Kino Iiris, joka näyttää kiitettävästi uutta eurooppalaista elokuvaa.

Viimeisten parin kuukauden aikana olen löytänyt taas kaksi sellaista huippuelokuvaa, joita teattereissa ei ole Suomessa esitetty, ensin Derek Cianfrancen Blue Valentine (2010) ja viimeksi Kenneth Lonerganin Margaret (2011). Varsinkin Margaret on kovaa tasoa.

Lonerganin elokuvassa ollaan New Yorkissa. Lisa on kaupungilla etsimässä sopivaa hattua isän kanssa tehtävälle matkalle. Sellaista ei tunnu löytyvän, kunnes hän näkee juuri sopivan hatun linja-autoa ajavan bussikuskin päässä. Lisa alkaa viittoa bussikuskille, jonka keskittyminen herpaantuu ja kuski ajaa päin punaisia ja suojatiellä kävelevän naisen yli. Nainen kuolee. Lisa on siis silminnäkijä, mutta poliisille hän sanoo, että valot näyttivät linja-autolle vihreää. Lisa ajattelee, että nainen on jo kuollut, joten turha aiheuttaa ongelmia kuskille, jolla varmaan on perhe, ja jos hän kertoisi totuuden, kuski saisi rangaistuksen ja luultavasti potkut töistä.


Tämän jälkeen Lisa painii omantuntonsa kanssa. Tästä syyllisyyden problematiikasta elokuva laajenee leveämmälle. Äidin uusi miesystävä sanoo jossakin ravintolakeskustelussa, että kun on alistajia ja alistettuja, niin jos rankasti alistettu iskee takaisin, alistettua sanotaan terroristiksi. Toisessa keskustelutilanteessa Lisan koulussa käsitellään 1800-luvulla eläneen Gerard Manley Hopkinsin melankolista runoa, jossa esiintyy joku Margaret. Elokuvan nimen valikoituminen näin osoittaa, että kysymys on paljon muusta kuin Lisasta.

Margaret-keskustelussa luokassa nousee esille kysymys ns. Jumalan touhuista. Ovatko ihmiset Jumalalle samanarvoisia kuin kärpäset, joita lätkitään hengiltä miten sattuu. Ettei anna ota huomioon edes valittua kansaa amerikkalaisia. Mikä on Jumalan vastuu? Hankalia aiheita amerikkalaisessa keskustelussa.


WTC-torneja ei enää ollut, kun elokuva kuvausten jälkeen oli valmistunut 2005. Elokuvan levittäminen kohtasi kuitenkin ongelmia. Syyksi selitettiin, että se oli liian pitkä, melkein kolme tuntia, joten sitä ei voinut panna elokuvateattereihin. Piti ruveta lyhentämään. Apuun uudelleenleikkaamisessa tuli myös Martin Scorsese, jonka ohjaamaan Gangs of New Yorkiin (2002) Lonergan oli tehnyt käsikirjoituksen. Kului kuusi vuotta, ennen kuin elokuva kelpasi tuotantoyhtiö Fox Searchlightille. Nyt dvd:llä elokuvan pituus on 2.24.


Margaret
on erinomaista työtä. Lonergan on myös teatterimies ja henkilöohjaus onkin loistavaa. Lisaa esittää True Blood -sarjasta tuttu Anna Paquin. Roolityö ahdistuneesta 17-vuotiaasta tytöstä olisi Oscarin arvoinen, jos palkintoja tämänkaltaisilla perusteilla annettaisiin. Pienemmissä rooleissa on myös hienoja näyttelijöitä, mm. Matt Damon, Jean Reno ja Mark Ruffalo.


Myös puolalaisen Ryszard Lenczewskin kuvaus toimii täydellisesti. WTC-torneja ei tietenkään ole, mutta parissa kuvassa näytetään ikään kuin viitteellisesti New Yorkin korkeita, sileäseinäisiä tornitaloja jyrkästi alhaalta päin kuvaten. Taivaalla näkyy myös lentokoneita ja helikoptereita.


Hienovireisen musiikin on säveltänyt Nico Muhly, jonka aiempiin elokuvatöihin kuuluu ainakin Bernhard Schlink -filmatisointi Lukija (200).
Metropolitan-oopperassakin käydään, Lisa katsoo äitinsä kanssa Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset, jossa laulavat Renée Fleming ja Susan Graham.

Kun tällaisia dvd-elokuvia löytää, joutuu vuoden lopussa ajattelemaan uusiksi niitä listoja, joita tehdään vuoden parhaista elokuvista. Enää lista ei koostu vain teatterissa nähdyistä elokuvista.


kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. elokuuta 2013

Dopingvalvonta heikentänyt tuloksia


Ensimmäiset suomalaiset dopingista kiinni jäänet suomalaiset olivat 1972 hiihtosankari Eero Mäntyranta (amfetamiini) ja olympiapyöräilijä Mauno Uusivirta (efedriini). Tuo oli vasta kevyttä alkua. Nyt dopingvalvonta on jo niin kehittynyttä, että vaikka seulan läpi edelleen pääsee, on kontrolli tehnyt tehtäväänsä melko hyvin. Moskovan MM-kisat olivat hyvä esimerkki: todellisia huipputuloksia pystyttiin tekemään vain muutama.

Yleisurheilussa ei enää kaikkien aikojen tilastojen kärkipäähän monta tulosta tehdä vuosittain. Toki tämä ei ole yksin dopingvalvonnan ansiota, sillä jossakinhan ne suorituskyvyn rajatkin alkavat lähestyä. Tänä vuonna on kymmenen kärkilistoille noustu vain muutamissa lajeissa, miehissä 400 metriä, 1500 metriä, korkeushyppy, seiväshyppy, 3-loikka ja kiekonheitto, naisissa 5000 metriä, 110 metrin aidat, seiväshyppy ja moukarinheitto.

Koko 2000-luku on ollut jo vaimeaa. Miesten puolella on vaikeinta ollut tunkeutua kaikkien aikojen tilastoissa kärkipäähän 400 metrillä, pituudessa, 3-loikassa ja kuulassa, joissa kussakin on tehty Top 10 -tuloksia vain kolme tällä vuosituhannella. Naiset eivät 2000-luvulla ole tehneet yhtään kymppikärjen tulosta 1500 metrillä, kuulassa eikä kiekossa.

Kymmenen kärkituloksen joukossa on miesten lajeissa merkintöjä vielä 1960-luvultakin: 400 metrillä Lee Evans 43,86 ja Larry James 43,97 vuodelta 1968 sekä pituudessa Bob Beamonin edelleen käsittämätön 890 samalta vuodelta.

Vastaavat naisten eläkeikäiset tulokset ovat vuodelta 1976: Tatjana Kazankinan 800 metrin aika 1.54,94 ja Ivanka Khristinan kuulatulos 21,89.

Erikoisuus on tietenkin vanhin voimassa oleva maailmanennätys, Jarmila Kratochvilovan 800 metrin hirmuaika 1.53,28.

Suomessakin on tehty muutamia aivan kärkipään tuloksia. Kratochvilovan Helsingin MM-kisoissa 1983 juoksema 400 metrin aika 47,99 on edelleen maailmantilastossa toisena, edellä on vain Marita Kochin ME 47,60 vuodelta 1985. Tilastossa toisena on myös Haile Gebreselassien Helsingissä 1998 juoksema 5000 metrin aika 12.39,36, edellä on Kenenisa Bekelen ME 12.37,35 vuodelta 2004.

Rakkaassa keihäänheitossa on maailman kaikkien aikojen kärki nykykeihäillä seuraava:

98,48 Jan Zelezny Jenassa 1996
93,09 Aki Parviainen Kuortaneella 1999
92,61 Sergei Makarov Sheffieldissä 2002
92,60 Raymond Hecht Oslossa 1995
91,69 Konstandinos Gatsioudis Kuortaneella 2000
91,59 Andreas Thorkildsen Oslossa 2006
91,53 Tero Pitkämäki Kuortaneella 2005
91,46 Steve Backley Aucklandissa 1992
91,29 Breaux Greer Indianapolisissa 2007
90,73 Vadims Vasiljevskis Tallinnassa 2007

Sitten vielä suomalaista dopinghistoriaa, eri lajeista on eniten kärähtänyt:

45 voimanosto
15 yleisurheilu
11 hiihto
  6 painonnosto
  5 pyöräily
  3 moottoripyöräily
  2 amerikkalainen jalkapallo
  2 jääkiekko
  2 salibandy

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 16. elokuuta 2013

Ruotsi



Tällä viikolla olen televisiosta nähnyt kaksi ruotsalaista naista, jotka saavat kirjoittamaan Ruotsista. Tukholman Skansenilla esiintynyt Edda Magnason (kuvassa) on hieno jazz- ja iskelmälaulaja, jonka levyn tilasin heti Yle Fem -kanavalla nähdyn Allsång-ohjelman jälkeen. Syksyllä 2013 tulee ensi-iltaan Monica Zetterlundista kertova elokuva, jossa Edda Magnason esittää nimiroolin. Toinen upea ruotsalaisnainen tällä viikolla on ollut Abeba Aregawi, joka Moskovassa voitti ylivoimaisesti 1500 metrin juoksun.

Moni sanoo tähän, että etiopialainenhan Abeba Aregawi on. Olikin, mutta ruotsalaisen yhteiskunnan avoimuudesta ja vapaudesta johtuen nuori nainen sai sujuvasti haluamansa Ruotsin kansalaisuuden ja on nyt sinikeltainen maailmanmestari. Suomalainen urheilumanageri Jukka Härkönen sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että hän ei ole ketään ulkomaalaista urheilijaa neuvonut tulemaan Suomeen, koska täällä kansalaisuuden saaminen kestää niin kauan, että urheilu-uran paras vaihe on siihen mennessä jo ohi.


Ruotsi on aina ollut edelläkävijä Suomeen verrattuna. Jo pienenä sain monen muun suomalaisen tavoin kuvan Ruotsista hyvinvointimaana, jossa on rikkautta ja karkkeja. Jo ensimmäisellä autolauttamatkallani Naantalista Kapellskäriin 1950-luvulla koin itsekin, että näin on. Nordea-laivalla oli katkarapuja ja Ruotsista sai Marabou-suklaata kotiin tuotavaksi. Vielä 20 vuotta myöhemminkin oli hienoa, kun pääsin Göteborgin satamasta ostamaan tuoreita katkarapuja juuri mereltä tulleesta veneestä.


Ilman Ruotsia ei Suomikaan olisi päässyt omaan kehitysvauhtiinsa. Valtiollisesti ja kulttuurisesti Suomi syntyi, kun se 1100-luvulta 1800-luvun alkuun kuului Ruotsin kuningaskuntaan sen itäisenä osana. Näin Suomi tuli läntisen kulttuurin perilliseksi osana Ruotsia.


Iso asia Ruotsin kehittymisessä on ollut se, ettei Ruotsin ole tarvinnut sotia yli 200 vuoteen. Henkisesti Suomi on edelleen juoksuhaudoissa, tärkeimpinä ihmisinä pidetään niitä yli 90-vuotiaita miehiä, jotka aikoinaan tappoivat muita ihmisiä.


Ruotsi on osannut hoitaa asiansa paremmin kuin ympärillään olevat maat. Kun Ruotsi menetti itäisen Suomi-alueensa 1809 Venäjälle, se ei jäänyt jauhamaan aluepalautuksesta tai muusta huuhaasta, vaan Ruotsin kruununprinssi ja Venäjän tsaari pystyivät tapaamaan toisiaan rauhallisesti, hampaitaan kiristelemättä. Ruotsi valitsi jo tuolloin puolueettomuuden, Suomi väkinäisesti vasta hävityn maailmansodan jälkeen.


Niiltä 50-luvun vuosilta muistan hyvin, miten Ruotsi oli jo silloin näkyvästi maailmankartalla, kun puhuttiin puolueettomuudesta ja maailmanrauhasta. YK:n pääsihteerinä Dag Hammarskjöld oli kova tekijä, josta koulussakin puhuttiin.


Maailmanpolitiikassa Ruotsi on selvästi isommassa roolissa kuin Suomi. Barack Obamakin tämän tietää. EU:nkin Ruotsi pani polvilleen jäsenyysneuvotteluissa ilmoittamalla, että jos Ruotsi ei saa pitää nuuskaansa, niin ei kiitos sitten jäsenyydelle.


Oman maailmankarttani rakensin 50-luvulla harpin kanssa. Harpin kärjen panin Jyväskylän kohdalle ja kun toisella kärjellä teki kaaria, tuli ulkomaiden läheisyysjärjestykseksi Neuvostoliitto, Ruotsi, Norja, Puola. Tämä piti tehdä sen takia, että osasi aina olla lähimpien maiden urheilijoiden puolella, jos suomalaisia ei ollut mukana. Ruotsi siis hyvänä kakkosena muista maista. Eikä Ruotsi ole pettänyt. Ingemar Johansson, Ingemar Stenmark, Björn Borg ja minulle kovana autourheilun harrastajana Ronnie Peterson, joka ei ehtinyt voittaa F1-maailmanmestaruutta kuoltuaan Monzassa 1978.


Politiikasta en pienenä poikana tietenkään välittänyt, mutta myöhemmin Olof Palme nousi suureksi ihanteeksi. Kuten Willy Brandt sanoi, ”Palme oli paljon enemmän kuin skandinaavinen poliitikko. Hän oli kansainvälinen valtiomies, joka vaikeuksista huolimatta yritti pysäyttää mieletöntä asevarustelua sekä kaventaa rikkaiden ja köyhien maiden välistä kuilua. Olof Palmen muodostama yhdistelmä älykkyyttä, voimaa ja inhimillisyyttä oli ainutlaatuinen.”


Nyt odotan kuitenkin postia, joka kohta tuo Edda Magnasonin levyn, ja tietenkin odotan Silta-sarjan seuraavaa jaksoa.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Suomen parhaat ovat keihäänheittäjät ja Hanna-Maari Latvala


Keihäänheitto on ainoa yleisurheilulaji, jossa suomalaiset enää ovat maailman huippua. Ennen Moskovan MM-keihästä on maailmantilaston 20 parhaan joukossa kolme suomalaista ja sadan parhaan joukossa kahdeksan.

Parhaiden keihäsmiestemme jälkeen korkeimmalla suomalaisista on Hanna-Maari Latvala, jonka 200 metrin aika on vain 0,85 sekuntia heikompi kuin maailmantilaston kärkiaika. Hän on tilastossa sijalla 55. Tilastosijoituksellisesti Hanna-Maari Latvalaa ylempänä (45.) on Sandra Eriksson 3000 metrin esteissä, mutta tämä on huomattavasti vähemmän harrastettu laji kuin pikajuoksu.


Kun lasketaan, paljonko suomalaisten kesän kärkitulokset ovat jäljessä maailman kärkituloksista kussakin lajissa, on suomalaislajien paremmuusjärjestys seuraava (prosenttiluku osoittaa jälkeenjääneisyyden):


MIEHET

  1 % keihäs
  5 % 200 m
  5 % 800 m
  5 % 10 000 m
  5 % 20 km kävely
  6 % 1500 m
  6 % 5000 m
  6 % 110 aj
  6 % pituus
  6 % 50 km kävely
  7 % 100 m
  7 % 400 aj
  7 % kolmiloikka
  8 % seiväs
  8 % moukari
  9 % 400 m
  9 % korkeus
10 % 3000 esteet
14 % kuula
15 % maraton
15 % kymmenottelu
17 % kiekko


NAISET


  4 % 200 m
  5 % 3000 esteet
  6 % 100 m
  6 % 100 aj
  7 % 1500 m
  8 % 800 m
  8 % 400 aj
  8 % kolmiloikka
  9 % 400 m
  9 % 5000 m
  9 % seiväs
  9 % korkeus
10 % 20 km kävely
12 % pituus
13 % moukari
14 % keihäs
15 % maraton
20 % 10 000 m
20 % seitsenottelu
21 % kiekko
33 % kuula

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 10. elokuuta 2013

Renoir-elokuvan pääosassa on Andreé Heuschling


Taiwanilaisen Ping Bin Leen kuvaus Renoir-elokuvassa on lämmintä ja runsasta kuin Pierre-Auguste Renoirin maalauksissa. Asetelmat ja värit maalarin työhuoneessa ja puutarhassa hehkuvat, valot ja varjot luovat syvyyttä. Elokuva kertoo maalari-Renoirin ja tämän pojan, suureksi elokuvaohjaajaksi kehittyneen Jean Renoirin elämästä ensimmäisen maailmansodan aikoina. Jean Renoir jää kuitenkin selvästi sivuosaan, mitä tulee hänen elokuvauraansa. Isä on voimahahmo, ja elokuvassakin pojan kiinnostuksen suuntautuminen toiseen taiteenlajiin jää melko perustelemattomaksi.

Elokuvan pääosaan nousee vanhan, sairaalloisen isäpapan mallina toimiva Andreé Heuschling, joka myöhemmin, elokuvan tapahtumien jälkeen, menee naimisiin Jean Renoirin kanssa. Tyttöä näyttelevä Christa Theret on myös näyttelijöistä paras, hän saa luonnekuvaansa särmää toisin kuin isä ja poika. Tyttö on kaunis ja tuittupää, ja kuten Jean Renoir sanoo kirjassaan Renoir, isäni (1985), tarjosi punatukkainen, hyvärintainen (taiteilijan sanomana) Andreé Heuschling isälle hienoja innoituksen hetkiä tämän viimeisinä elinvuosina: ”Cagnesin [kylän] ja Renoirin tarina on rakkaustarina - - - hänen viimeinen kautensa oli kuin yhtäjaksoista ilotulitusta. Hänen alastomansa ja hänen ruusunsa julistivat luonnon tasapainon ikuisuutta ja häviämättömyyttä.”


Jean Renoir palaa sodasta jalkaansa haavoittuneena. Isä on kuitenkin nivelreumaisenakin suuri mestari, joka peittää pojan varjoonsa. Nyt jälkeenpäin kuitenkin tiedämme, että suuria olivat molemmat. Heitä yhdisti sama elämän filosofia, sama maailmannäkemys, sama suhde luontoon. Tosin Jean Renoir oli elokuvissaan karumpi, jalat maassa, ja lisäksi hänen illuusionsa oli maailmanrauha. Toki isänkin maailmankuva oli kaunis ja harmoninen, mutta realistina voi tietenkin sanoa, että hän maalasi jo kadotettua paratiisia.


Yhtä hyvin voi kyllä sanoa, että myös Jean Renoirin pasifistinen Suuri illuusio (1937) kuvaa mennyttä maailmaa, ideaa kadotetusta paratiisista. Se syntyi Renoirin omakohtaisten sotakokemusten pohjalta.


Nuoren Jeanin rakastuminen Andreéhen on uskottavasti kuvattu. Vaikeuksiakin on, mutta vähän auttaa, kun Jean lupaa rakastetulleen, että hän tekee elokuvan, johon Andreé pääsee mukaan. Niin pääsikin, sillä 1924-28 Andreé esiintyi kuudessa Jean Renoirin tekemässä elokuvassa. Niistä parhaaksi ja myös yleisömenestykseksi osoittautui Emile Zolan Nanasta tehty filmatisointi (1926), josta elokuvahistorioitsija Georges Sadoul on kirjoittanut: ”Nana kuuluu 1920-luvun lopun ranskalaisen elokuvan parhaimpiin. Siinä yhdistyvät onnellisella tavalla impressionistinen kuvakäsitys ja Zolan naturalistisiin traditioihin pitäytyvä realismi. Sen innoittajana voidaan pitää osittain myös Erich von Stroheimia ja saksalaista koulukuntaa.”


Jean Renoirin elokuvissa Andreé Heuschling esiintyi taiteilijanimellä Catherine Hessling. Renoirin elokuvien jälkeen hän näytteli varsinkin Alberto Cavalcantin elokuvissa ja kerran myös itävaltalaisen G.W. Pabstin elokuvassa.

Viime vuonna valmistunut Renoir-elokuva ei kokonaisuutena ole kummoinen. Ilman näitä historiallisesti tärkeitä roolihahmoja tällä Gilles Bourdosin ohjaamalla elokuvalla ei olisi paljonkaan mielenkiintoa. Mitään suurta illusioonia ei synny. Parasta on Ping Bin Leen kuvaus.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 9. elokuuta 2013

Televisionkatsojien kriitikkopäivät alkavat


Jokohan MM-kisojen avauspäivänä lauantaina on urheilijoita, jotka ovat ”huonossa hapessa”? Ehkä ei, sillä avauspäivä Moskovassa voi olla niin innostava, että urheilijat ovat ”flow-tilassa”. Kokeneimmat urheilijat, jotka siis ovat jo ”meritoituneita”, selviävät varmaankin rutiinilla. Sitten pitää vielä toivoa, että esimerkiksi seiväshypyn karsinnassa Jere Bergius pääsisi aloituskorkeudesta yli, koska se hävittäisi ”apinan selästä”.

Meille tavallisille tv-kriitikoille nämä ovat taas vaativat kisat. Ärsyyntymiskynnys on matalalla, sillä selostajien huono suomen kieli ja varsinkin siihen liittyvät muotisanonnat ottavat koville.

Keihäänheitto on tietenkin päälaji. Siinä on Tero Pitkämäen ja kumppaneiden huolehdittava siitä, että hyvät tilastotulokset ”kapitalisoituvat” mitaleiksi. Tässä onnistutaan, jos pidetään ”fokus” oikeana.

Juoksuradalla ei monta suomalaista ole, mutta kun Sandra Eriksson, Hanna-Maari Latvala ja Nooralotta Neziri ovat, niin vanhojen merkkien mukaan edessä ei ole vain kova kilpailu, vaan kova ”otatus”. Toivottavasti eivät ota muita kuin sallittuja aineita. Varmaa kuitenkin on, että Suomen naiset eivät alkueräjuoksujaan ”dominoi”.

Erittäin mielenkiintoista on heti lauantaina laskea, montako ”kohtuullisen” hyvää suoritusta selostajat ja kommentaattorit havaitsevat. Tekeekö esimerkiksi Usain Bolt 100 metrin alkuerässään kohtuullisen kovan ajan? Ei siis kovaa aikaa, vaan ainoastaan kohtuuden rajoissa pysyvän. Kohtalaisen kova aika olisi jo melko kova aika.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan ”kohtuullista” voidaan eri yhteyksissä luonnehtia sopivaksi, asianmukaiseksi, tarkoituksenmukaiseksi, oikeudenmukaiseksi, laatuunkäyväksi tai kunnolliseksi. Maija Länsimäki tutkimuskeskuksesta kirjoitti ”kohtuullisen” väärinkäytöstä vuosia sitten Helsingin Sanomissa. Hän otti esimerkeiksi lehtiotsikot "Eduskunta kohtuullisen tyytyväinen kuntalakiin" ja "Sieni-infektiot kohtuullisen yleisiä suokilpikonnilla". Ei ole kysymys kohtuuden rajoissa pysyvästä tyytyväisyydestä eikä yleisyydestä, vaan näiden melko suuresta määrästä. Eduskunta on siis kohtalaisen eli melko, aika tai varsin tyytyväinen, ja sieni-infektiot ovat kohtalaisen yleisiä. (HS 10.5.2005)

Onneksi Moskovassa eivät selostajina ole kuitenkaan F1-miehet. Heidän kanssaan on outo katsoja aina vaikeuksissa, kun pitää tietää, mitä tarkoittavat gridi, installaatiokierros, laast läp, penalti, pitleini, testisessio ja varmup.

Formulakommentaattorit selostamossa ovat oma lukunsa – ”eturivissä on nyt ne kaksi ajajaa, ketä johtaa sarjaa”.

kari.naskinen@gmail.com

Tasa-arvopuolueesta tasaveropuolue


Punaisessa kauppakassissamme on SDP:n merkki ja isolla teksti ”Oikeudenmukaisuus”. Tämä tärkeä perustavoite on ollut esille viime vaaleissa sosialidemokraattien kampanjoissakin. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tämä asia ei enää kuulu puolueen ykkösasioihin.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen esitys valtion ensi vuoden talousarvioksi on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Se ei ota huomioon heikompia.

SDP:n puheenjohtajan tekemässä budjettiehdotuksessa suurin säästö kohdistetaan kunnille maksettaviin valtionosuuksiin, säästötavoite 362 miljoonaa euroa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kunnat joutuvat itse enemmän ja enemmän vastaamaan peruspalveluidensa kustantamisesta. Näin ollen kunnat joutuvat koventamaan verotustaan, jotta pystyvät selviytymään sosiaali- ja terveydenhuollosta, opetuksesta, kirjastoista ym.

Kysymys on taas kerran askeleesta kohti enenevää tasaveroperiaatetta, koska kunnallisvero on tasavero. Tai todellisuudessa kunnallisvero on pahempi kuin tasavero, koska rikkaimmat eivät joudu maksamaan kunnallisveroa ollenkaan. Näin siksi, että pääomatuloista ei kunnallisveroa peritä.

Tasaverotusta Jutta Urpilaisen budjettiesitys ajaa myös sillä, että valtion tuloja lisätään korottamalla alkoholi-, tupakka-, virvoitusjuoma-, polttoaine- ja sähköveroja. Myös Yle-veron demarien puheenjohtaja haluaa suuremmaksi. Vaikea on erottaa demarien ja porvarien verolinjauksia. Porvareillehan oikeudenmukaista tasa-arvoa on se, että kaikki maksavat kaikesta yhtä paljon, ja kaikenlaiset progressiot ovat epätasa-arvoa.

Oikeudenmukaista olisi myös, että lapset voisivat käydä koulunsa terveellisissä olosuhteissa. Minulla on kaksi lastenlasta sairastunut vakavasti oltuaan pahasti homeisissa koulu- ja päiväkotirakennuksissa. Valtiovarainministeri ei kuitenkaan armoa tunne: homerakennusten korjaamiseen ei penniäkään.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Suurajoissa kolmoisvoitto


Jyväskylän Suurajot järjestettiin ensimmäisen kerran 1951. Mukana oli 26 autokuntaa, ja heti tuli kolmoisvoitto Suomeen, kun vierasmaalaisia ei ollut: 1) Arvo Karlsson, Austin Atlantic, 2) Heikki Korppoo, Packard, 3) J. Lastunen, Chevrolet.

Tuolloin kysymyksessä ei ollut nykymuotoinen rallikilpailu, vaan eräänlainen matkailu- ja kestävyysajo. Jyväskylästä lähdettiin ja käytiin kääntymässä Rovaniemellä, matkaa tuli yhteensä noin 1700 kilometriä. Reitti oli jaettu etappeihin, joiden maaleihin piti siinä ajassa, mitä edellyttivät keskituntinopeudet 50-65 km/t. Nopeusvaatimukset olivat kohtalaisen kovat sen ajan mutkaisilla hiekkateillä. Lisäksi erikoisuuksina olivat mäkikoe Puijolla sekä kiihdytys- ja jarrutuskoe Jyväskylän Harjulla. Myöhemmin tämä Harjun-koe siirrettiin Lutakkoon, jossa järjestettiin pujottelu tynnyrien välissä ja lopuksi taas jarrutuskoe viivojen väliin.

Melko nopeasti alkoi se kehitys, missä ollaan nyt, kansainvälistyminen. Vuonna 1957 ajettiin jo pikataivalrallia ja kilpailun voitti ruotsalainen Erik ”På taket” Carlsson Saab 93:lla.

Suomalaisten johdolla kuitenkin yleisesti ottaen mentiin. Vasta 2003 ulkomaalaiset ottivat ensimmäisen kerran kolmoisvoiton ja nyt uudestaan, mutta sekin vain on tosiasia, että siitä on jo yli 15 vuotta, kun suomalaiset ovat viimeksi ajaneet kolmoisvoiton, 1997: 1) Tommi Mäkinen, Mitsubishi, 2) Juha Kankkunen, Escort, 3) Jarmo Kytölehto, Escort.

Nykyisin tilanne on jo sellainen, että suomalaiset eivät pärjää edes Mikko Hirvosen kotiseudun tutuilla pikataipaleilla. Miten mahtaa olla ensi vuonna, vieläkö kärkitalleissa ajaa suomalaisia? Citroen hakee ralleista vain voittoja, eikä tehdastallin ykköskuski Hirvonen näytä niihin pystyvän. Jari-Matti Latvalalla on sikäli helpompi asema, että Volkswagenilla on Sebastien Ogierissa voittajakuski, mutta toisaalta Latvalan epätasaisuus voi haitata jatkoneuvotteluja.

Jokseenkin varmaa on, että sekä VW että Citroen yrittävät saada itselleen belgialaisen Thierry Neuvillen. Yksi suomalaisten kilpailija tallipaikoista on venäläinen Jevgeni Novikov, joka Latvalan tavoin on nopea, mutta osuu kuitenkin liian usein kiviin ja halkopinoihin. Se lienee joka tapauksessa selvä asia, että Daniel Sordo ei ensi vuonna jatka Citroenilla. Yksi vaihtoehto Citroenille on pohjoisirlantilainen Kris Meeke, joka nyt Jyväskylässä ajoi erinomaisesti Citroenilla keskeyttämiseensä saakka.

Varma suomalainen tehdastalliajaja on Juho Hänninen, joka ajaa MM-sarjaan tulevalla Hyundailla. Sen toinen kuljettaja on ranskalainen Bryan Bouffier, joka 2011 voitti Monte Carlon IRC-rallin Peugeotilla oli 2013 MM-rallissa viides Citroenilla.

Tämän vuoden mestaruus on yhtä selvästi Sebastien Ogierin kuin se on ollut edellisvuosina Sebastien Loebin. Kun tehdään tilasto kunkin ajajan tänä vuonna voittamista pikataipaleista ja ynnätään niiden kilometrimäärät, on Ogier tähän mennessä aivan omassa luokassaan:

1248 km Sebastien Ogier
  413 km Sebastien Loeb
  347 km Jari-Matti Latvala
  312 km Mads Östberg
  164 km Mikko Hirvonen
  157 km Jevgeni Novikov
    78 km Dani Sordo
    67 km Thierry Neuville
    41 km Andreas Mikkelsen
    25 km Juho Hänninen
    24 km Bryan Bouffier

Tämän jutun otsikkokuva on vuodelta 1954, jolloin kilpailuun osallistui jyväskyläläisen GM-autoliikkeen omistaja Väinö Nyström tällä rohjakkeella, oli varmaan jokin Amerikan GM:n maastoauto. Muistan auton, sillä asuin Nyströmin autoliikkeen vieressä kadun toisella puolella Kalevankadulla.

Suurajot eivät alkuaikoina kovin suurta julkisuutta saanut. Olihan se outo tapahtuma. Keskisuomalaisessa oli kilpailun lähdöstä kahden palstan uutinen, jonka oli kirjoittanut lehden kaikkien aikojen tunnetuimpiin toimittajiin kuulunut Lassi ”Puuma” Utsjoki:

”Jyväskylän suurajot alkoivat eilen aamulla jo aikaisin, jolloin selostaja hyppyytettiin sängystä jo ennen kello viittä katsomaan tämän jännittävän kilpailun lähtöä Kauppatorille, linja-autojen lähtökohdalle. - - - Automerkkejä oli leegio ja autot trimmattu niin, että esim. pyöristä oli poistettu suojakapselit, jotta kumin vaihto pakottavassa tilanteessa kävisi mahdollisimman nopeasti.”

kari.naskinen@gmail.com

torstai 1. elokuuta 2013

Zholdak mursi klassikko-oopperan uudeksi taideteokseksi



Ukrainalaisen Andriy Zhoildakin ohjaama Jevgeni Onegin Savonlinnassa on alkuun hätkähdyttävä. Katsojan on yritettävä pysyä jyvällä monesta asiasta yhtä aikaa: musiikista, näyttämöllä tapahtuvasta toiminnasta, taustalla pyörivän elokuvan tapahtumista ja ei-venäjänkielisen on myös seurattava tekstityslaitetta. Tämä on tuttua Zholdakia, joka ennen tätä on tehnyt Suomessa puheteatteriin jo monipolviset venäläisklassikot Anna Karenina, Kisikkapuisto ja Vanja-eno. Näiden näytelmien yhteydessä on nähty, että Zholdak on pannut sekä näyttelijät että katsojat poikkeuksellisen koville, ja niin on nyt myös Savonlinnassa.

Jevgeni Oneginissa ei varsinaisesti ole kysymys 140 vuotta vanhan oopperan modernisoinnista, vaan uuden muodon löytämisestä. Vaativa tehtävä, sillä oopperayleisö on vanhanaikaista. On kuitenkin piristävää, että joku käyttää luovuuttaan uudenlaisen taideteoksen aikaansaamiseen. Eikä ole ollenkaan pahitteeksi, että katsojatkin pannaan koville.

Tyypillistä Zholdakia on esimerkiksi, että Jevgeni Oneginin komea tanssikohtaus on pilkottu paloihin. Ei tietoakaan viscontimaisesta loistosta.


Oopperan nimestä huolimatta Zholdakin ohjauksessa pääosassa on Tatjana. Heti alussa Tatjanan musta helmikorunauha menee rikki ja helmet pyörivät lattialle. Myöhemmin helmiä tulee lattialle muutenkin, eikä niitä kukaan saa poimittua ylös. Helminauhaa ei saada ehjäksi, eikä mitään muutakaan. Zholdak on sanonut, että suomalaiset ovat kuin saksalaiset, haluavat järkeistää kaiken ja järjestää elämänsä. - ”Tämän tiedän, koska olen tehnyt täällä paljon töitä. Ihmisten elämä on aikataulutettu: maanantaina on töitä ja lenkki, tiistaina on kerho, keskiviikkona olen lasten kanssa, torstaina menen salille. Kaikki on lokeroitu. Sitten tulee rakkaus – jos tulee – suuri, todellinen, rakkaus. Koko siisti rakennelma kaatuu. Rakkaus ei kysele järjestystä, se sotkee, tulee liki ja rikkoo ja sattuu.”


Jevgeni Oneginissa Zholdakia kiinnostaa se, mitä jää jäljelle sen jälkeen, kun rakkaus on tehnyt sairaaksi – kun helminauha on hajonnut.

Onhan tämä tuttu kysymyksenasettelu. Suuri rakkaus on kuin psykoosi. Se ei ole hallittavissa järkeistämällä. Helmet pyörivät lattialla – tätä elämä joskus on.

Zholdak on tuonut lavalle myös säveltäjä Pjotr Tshaikovskin. Häntä esittää mykkäroolissa alle metrinen kääpiö, joka oopperan kestäessä muuttuu pienestä pojasta valkopartaiseksi vanhukseksi. Tähän ratkaisuun Zholdak on päätynyt säveltäjän päiväkirjoja lukemalla: myös Tshaikovskin elämä piti sisällään illan houkutuksia ja aistillisuuden räjähdyksiä, aamun katkeraa katumusta sekä pyrkimystä puhdistautumiseen ja valoon. Savonlinnan Jevgeni Oneginissa Tatjanan ja Tshaikovskin kohtalot risteävät mystisellä tavalla.

Nimenomaan esityksen voimakas seksuaalisuus tulee Tshaikovskin elämästä, kuten Zholdak sanoo: ”Seksuaalinen lataus on peräisin Tshaikovskin yksityisestä elämästä, mikä hänen oli salattava ulkomaailmalta, mutta jota hän ei voinut pidätellä taiteessaan – sillä eihän taiteilija voi paeta itseään.”

Savonlinnaan esityksen on tuonut pietarilainen Mihailovski-teatteri. Erinomainen esitys. Luultavasti perinteisempi esitys on lokakuun alussa Finnkinon teatterissa, kun tulee nähtäväksi Metropolitan-oopperan Jevgeni Onegin.


(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com