Kun Monacon ruhtinas Rainier III ei
pitänyt vaimonsa Grace Kellyn saamasta
suuresta huomiosta, hän kielsi tämän elokuvien esittämisen Monacossa. Menetteleeköhän
heidän poikansa Albert II samalla
tavalla nyt, kun on ilmestynyt elokuva Grace
of Monaco?
Cannesin elokuvajuhlilla se ei saanut kovin hyvää vastaanottoa. Yksi syy tähän on varmaankin se, että elokuva ei ole todenmukaisuuteen pyrkivä elämäkerta, vaan kysymys on siitä, mikä ilmaistaan heti elokuvan alkuteksteissä: elokuva ei perustu tosiasioihin, vaan se on saanut tosiasioista vain innoituksensa.
Elokuva on kohdennettu vuoteen 1962, jolloin Monacon ruhtinaskunta oli kahnauksissa emämaansa Ranskan kanssa. Ranska oli pakottamassa Monacoa säätämään kansalaisilleen tuloveron, josta osa olisi pitänyt tulouttaa Ranskan valtiolle. Ranska oli jo asettanut Monacon saartoon, mutta elokuva antaa ymmärtää, että ruhtinatar Gracen lumovoima pani Ranskan presidentin Charles de Gaullen polvilleen ja luopumaan verotusajatuksesta. Näin yksioikoinen tilanne tuskin oli. mutta tällaisen viihde-elokuvan ainekseksi se tietenkin käy.
Tilanne sinänsä on ollut älytön. Ranskan olisi pitänyt menetellä samalla tavalla kuin Venäjä menetteli nyt Krimin suhteen – Ranskan olisi pitänyt lopettaa kyljessään olevan veroparatiisivaltion olemassaolo ja liittää se Ranskaan. Eihän näille paratiisivaltioille ja muille kuningasinstituutioille enää mitään perusteita ole – juuri saimme lukea, että Ruotsin valtion kulut kuningasperheen touhusta olivat viime vuonna 14 miljoonaa euroa.
Tim Rothin esittämä Rainier jää elokuvassa ohuesti kuvatuksi. Mielenkiintoista olisi kuitenkin ollut pohdiskella sitä prosessia, mikä johti hänen ja Grace Kellyn avioitumiseen, kun sitä ennen Rainier oli tähtäillyt myös Marilyn Monroeta ja Gina Lollobrigidaa. Voiton vei kuitenkin Grace Kelly, jota elokuvassa esittää Nicole Kidman lumoavan hienosti.
Elokuvan mielikuvituspuolta edustaa esimerkiksi se, että Alfred Hitchcock käy Monacossa houkuttelemassa Grace Kellyä palaamaan elokuvantekoon. Jonkinlaista yritystä Hitchcockilla varmaan olikin, mutta Grace Kelly ei enää palannut, vaan Hitchcock valitsi Marnien (1964) nimirooliin Tippi Hedrenin. Marnie tuli televisiosta viimeksi keskiviikkona 21.5.
Muita elokuvassa näkyviä tuttuja roolihahmoja ovat mm. Robert McNamara, Aristoteles Onassis ja Maria Callas, jota Grace Kelly kadehti siinä mielessä, että tämä oli voinut jatkaa taitelijanuraansa hyvän naimakauppansa jälkeenkin.
Entä elokuva elokuvana muuten? Ohjaaja Olivier Dahan on niin lääpällään Nicole Kidmanista, että jatkuvat lähikuvat tähdestä perustelisivat elokuvan nimeksi "Nicole of Monaco". Lisäksi häiritsee, että elokuvassa puhutaan vain englantia, esimerkiksi de Gaulle ja Rainier keskenään.
kari.naskinen@gmailcom
Cannesin elokuvajuhlilla se ei saanut kovin hyvää vastaanottoa. Yksi syy tähän on varmaankin se, että elokuva ei ole todenmukaisuuteen pyrkivä elämäkerta, vaan kysymys on siitä, mikä ilmaistaan heti elokuvan alkuteksteissä: elokuva ei perustu tosiasioihin, vaan se on saanut tosiasioista vain innoituksensa.
Elokuva on kohdennettu vuoteen 1962, jolloin Monacon ruhtinaskunta oli kahnauksissa emämaansa Ranskan kanssa. Ranska oli pakottamassa Monacoa säätämään kansalaisilleen tuloveron, josta osa olisi pitänyt tulouttaa Ranskan valtiolle. Ranska oli jo asettanut Monacon saartoon, mutta elokuva antaa ymmärtää, että ruhtinatar Gracen lumovoima pani Ranskan presidentin Charles de Gaullen polvilleen ja luopumaan verotusajatuksesta. Näin yksioikoinen tilanne tuskin oli. mutta tällaisen viihde-elokuvan ainekseksi se tietenkin käy.
Tilanne sinänsä on ollut älytön. Ranskan olisi pitänyt menetellä samalla tavalla kuin Venäjä menetteli nyt Krimin suhteen – Ranskan olisi pitänyt lopettaa kyljessään olevan veroparatiisivaltion olemassaolo ja liittää se Ranskaan. Eihän näille paratiisivaltioille ja muille kuningasinstituutioille enää mitään perusteita ole – juuri saimme lukea, että Ruotsin valtion kulut kuningasperheen touhusta olivat viime vuonna 14 miljoonaa euroa.
Tim Rothin esittämä Rainier jää elokuvassa ohuesti kuvatuksi. Mielenkiintoista olisi kuitenkin ollut pohdiskella sitä prosessia, mikä johti hänen ja Grace Kellyn avioitumiseen, kun sitä ennen Rainier oli tähtäillyt myös Marilyn Monroeta ja Gina Lollobrigidaa. Voiton vei kuitenkin Grace Kelly, jota elokuvassa esittää Nicole Kidman lumoavan hienosti.
Elokuvan mielikuvituspuolta edustaa esimerkiksi se, että Alfred Hitchcock käy Monacossa houkuttelemassa Grace Kellyä palaamaan elokuvantekoon. Jonkinlaista yritystä Hitchcockilla varmaan olikin, mutta Grace Kelly ei enää palannut, vaan Hitchcock valitsi Marnien (1964) nimirooliin Tippi Hedrenin. Marnie tuli televisiosta viimeksi keskiviikkona 21.5.
Muita elokuvassa näkyviä tuttuja roolihahmoja ovat mm. Robert McNamara, Aristoteles Onassis ja Maria Callas, jota Grace Kelly kadehti siinä mielessä, että tämä oli voinut jatkaa taitelijanuraansa hyvän naimakauppansa jälkeenkin.
Entä elokuva elokuvana muuten? Ohjaaja Olivier Dahan on niin lääpällään Nicole Kidmanista, että jatkuvat lähikuvat tähdestä perustelisivat elokuvan nimeksi "Nicole of Monaco". Lisäksi häiritsee, että elokuvassa puhutaan vain englantia, esimerkiksi de Gaulle ja Rainier keskenään.
kari.naskinen@gmailcom
