perjantai 30. tammikuuta 2015

Särkelä itte – ei mitään kubismia eikä postmodernia



Kun Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte valmistui, sitä esitettiin 1944-45 ympäri maan. Siitä tuli aikansa hitti. Toivo Särkän filmiteollisuusyhtiö teki näytelmästä elokuvan 1947, ja nyttemmin se on esitetty televisiossa 16 kertaa.

Lahden kaupunginteatteriin näytelmän nyt ohjannut Jussi Helminen sanoo ohjelmalehtisessä, että Särkelä itte on kirjoitettu aikana, jolloin uskottiin ihmisten teoilla ja toiminnalla vielä olevan seurauksia, uskottiin ihmisen kykyihin saada aikaan jotain. Kun näitä asioita käsitellään teatterissa, on tilanne nykyisin osittain muuttunut, kuten Helminen kirjoittaa: postmoderni teatteri on sotkenut kuvaa, tuonut eräänlaisen kubismin teatteriinkin, pannut tapahtumia ja näkökulmia toisten viereen ja jättänyt ratkaisut ja yhteydet katsojien harteille.

Särkelä itte on selväpiirteinen tarina tapauksesta, jonka etenemistä katsoja mielenkiinnolla seuraa. Katsojan ei tarvitse ratkoa ongelmia, koska Särkelä itte hoitaa sen puolen.

Lounais-Suomessa jossakin eletään 1930-lukua. Tehdasyhdyskunnan yksi napamiehiä on tiilitehtaan johtaja Julius Särkelä, joka on raivannut omin käsin tiensä yhteisön mahtimieheksi. Mikko Jurkka (kuvassa vas.) Särkelän roolissa on erinomainen – isokokoinen, kovalla äänellä puhuva Särkelä pitää kovaa komentoa sekä tehtaan konttorissa että kotona, mutta ongelmana on itsetunnon heikkous. Särkelä tuntee kateutta ja alemmuutta paikkakunnan toista merkkihenkilöä, kartanonomistaja Fallstenia kohtaan, eikä siedä silmissään edes Fallstenin kissaa.

Ongelmia on kotonakin, kun tytär Saara haluaisi lähteä Turkuun opiskelemaan, ja on kaiken lisäksi aloittanut seurustelun Fallstenin pojan kanssa. Turkuunko? Eihän siellä ole mitään.

Tilanteet tietenkin laukeavat onnellisesti, kuten tämänkaltaisissa huvinäytelmissä tapana on. Isä ja poika Fallsten keksivät juonen: kutsutaan Särkelä uuden sillan avaamisen kunniaksi järjestettävän juhlan pääpuhujaksi. Särkelä ei hevin tällaisiin kissanristiäisiin lähde, mutta menee nyt kuitenkin. Seurantalon lavalle astuessaan Särkelä on hermostunut, ja lisäksi komedia edellyttää, että hän on unohtanut kunnanlääkärin hänelle kirjoittaman puheen päällystakkiinsa taskuun. Särkelä joutuu puhumaan ilman paperia, mutta alkujännityksen jälkeen vapautuu ja pitää värikkään puheen, jonka suuntaa nuorisolle, eikä puhe liity siltaan mitenkään.

Särkelä käyttää rehevässä puheessaan lääkäriltä ja muiltakin kuulemiaan viisauksia. Kansanviisauksien latelija on varsinkin vanha Heroja, joka samoihin aikoihin on tullut kirkonkylään hakemaan saataviaan Särkelältä. Herojaa esittää vierailijana Taisto Reimaluoto (kuvassa oik.).

Yleisö tykkää puheesta, samoin kutsuvieraana oleva maaherra. Seuraavan päivän lehdessä Särkelän puhetta kehutaan. Vanhassa elokuvassa tuo lehti on Salon Seudun Sanomat, mutta Lahden kaupunginteatterissa se on ”Pitäjän Sanomat”. Tuo mieleen Orimattilan, sillä Orimattilan Sanomat oli ennen nimenmuutostaan Pitäjäsanomat, ja olihan Orimattilassa Virenojan tiilitehdaskin 1927-75. Sekin vielä, että elokuvan ulkokuvaukset kesällä 1947 tehtiin Orimattilan kirkonkylässä, Palojoen ja Tönnön silloilla, Meriluodon kaupalla ja villatehtaalla.

Ohjelmalehtisessä ”suomennetaan” Ilmari Turjan näytelmässä käyttämiä sanoja ja sanontoja. Esimerkiksi huspuntti (ruots. husbonde) on talon isäntä ja persrootti (bergsråd) on vuorineuvos. Sen sijaan uvertyyri (overture) ei ole ohjelmalehtisen ilmoittama välisoitto, vaan alkusoitto.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 26. tammikuuta 2015

Force majeure



Suomenkielinen nimi Turisti on huono ruotsalaisen Ruben Östlundin elokuvalle. Turismista on toki kysymys, mutta elokuvan sisällön kannalta hyvä nimi on kansainväliseen levityksen laajemmin tarkoitettu nimi Force Majeure, mikä oikeudenkäytössä tarkoittaa asiaa tai tapahtumaa, joka tekee ymmärrettäväksi sovitun velvollisuuden laiminlyönnin.

Tässä tapauksessa laiminlyöjä on isä, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa laskettelulomalla Ranskan Alpeilla. He istuvat lounaalla laskettelurinteen juuressa olevan hotellin terassilla, kun lumivyöry lähestyy. Mitään onnettomuutta ei tapahdu, mutta ihmiset luulevat niin, koska lumivyöry saa aikaan ison lumisumupilven, joka on tulossa suoraan hotellin päälle. Isä nappaa pöydältä puhelimensa ja säntää karkuun, äiti jää huolehtimaan lapsista.

Tästä sitten alkaa perhedraama, kun asiaa aletaan myöhemmin samana päivänä vatvoa. Mukaan tulee muutama muukin ihminen psykologisoimaan tilannetta.

Ei sinänsä mitenkään harvinainen asetelma. Avioliitoissa tapahtuu erilaisia virheitä, joiden yli on joskus vaikea päästä. Toinen esimerkiksi käy ”vieraissa”, ja jos seurauksena ei ole avioero, niin asia kuitenkin jää kalvamaan. Virheen tehnyt vetoaa johonkin erikoistilanteeseen, itkee ja pyytää anteeksi, vannoo uskollisuuttaan loppuelämäksi, saa anteeksikin, mutta tapahtunut ei koskaan unohdu ainakaan uskottomuuden kohteeksi joutuneelta.

Elokuvan aikajakso on vain yksi lomaviikko, joten siihen ei saa koko tällaista prosessia mahtumaan. Kaikkein kipein vaihe joka tapauksessa on päällä. Niin kipeä, että katsojastakin tuntuu pahalta, suorastaan ahdistavalta. Hankalalta tuntuu varsinkin se, kun lapsetkin kokevat tämän ahdistuksen.

Näyttelijät ovat erinomaisia, kuvassa olevat Johannes Kuhnke ja norjalainen Lisa Loven Kongsli, molemmat melko tuntemattomia ainakin Suomessa. Miehen ahdistus on pahaa katsottavaa, ja naista ymmärtää, kun tämä punaviiniä tarpeeksi juotuaan rohkenee puhua suunsa puhtaaksi.

Tämä on kuitenkin niitä elokuvia, joiden yhteydessä tule mieleen, että tarina voisi toimia vielä tehokkaammin teatterissa. Tällaista puhe-elokuvaa eivät tee elokuvaksi muutamat kauniit maisemakuvat Alpeilta. Eikä se lumivyörykään ole todellinen, vaan digitaalisesti elokuvaan ympätty vyöry jostakin Kanadassa joskus kuvatusta lumivyörystä.

Ruben Östlundin edellinen elokuva, ruotsalaisesta rasismista kertova Play (2011) on Turistia selväsi parempi, mutta kovasti hakoteillä on internetissä olevan Episodi-elokuvasivuston arvostelija, joka nyt myös Turistin nähtyään kirjoittaa, että neljä elokuvaa ohjannut Östlund on Ingmar Bergmanin veroinen mestari.

kari.naskinen@gmail.co

lauantai 24. tammikuuta 2015

Vene keikkuu, mutta Vanja-eno ei putoa



Pätkä Helsingin Sanomien arvostelusta Anton Tshehovin Vanja-enosta, kun se sai suomenkielisen kantaesityksensä Kansallisteatterissa 1904: "Kappaleen yksisävelinen ikävä ja ilottomuus, tuska ja kiihtymys, elämänjano ja toivoton herpoutuminen vaikuttavat katsojaan kuin haikea, sydäntä viiltävä kansanlaulu Venäjän aroilla.”

Arvostelu oli kauttaaltaan myönteinen. Kun Vanja-enoa nyt esitetään viidettä kertaa Kansallisteatterissa, ajat ovat muuttuneet. Uudesta suomennoksesta huolimatta teksti on edelleen Tshehovia, mutta puitteet ovat erilaiset. Lavastus ei viittaa niinkään vanhaan maalaiskartanoon, vaan enemmänkin nykyaikaisella arkkitehtuurilla toteutettuun kauppakeskukseen.


Myös Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Vanja-eno on siirretty lähemmäs nykyaikaa (jääkaappi, matkaradio, moottoripyörä), mutta ihmiset ovat enemmän tshehovilaisia kuin Kansallisteatterissa, eikä lavastus aiheuta vieroitusoireita.


Kun näitä kahta esitystä vertailee, niin Paavo Westerbergin ohjauksessa Kansallisteatterissa meininki on jotenkin rock, kun taas unkarilaisen Tamás Ascherin ohjaus Hkt:ssa noudattaa perinteistä kaavaa. Ascher on Budapestin Katona József -teatterin ohjaaja, joka tuntee slaavilaisen mentaliteetin.


Kun professori Serebrjakov sanoo näytelmässä, että tämä talohan on kuin labyrintti, josta ei löydä ihmisiä, niin Kansallisteatterissa pannaan näyttelijät säntäilemään sinne tänne ja paiskomaan lujaa ovia. Tämä toistuu pari kertaa. Asscherin ohjauksessa ei tällaisia farssitemppuja tarvita.


Westerberg korostaa myös seksiä tämän päivän muotokieleen kuuluvalla seksikohtauksella. Osa rooleista on muokattu kuin television sketsisarjojen karrikoiduiksi hahmoiksi. Keskeiseksi henkilöksi nousee yllättäen professorin nuori vaimo Jelena: Krista Kosonen mustassa puvussaan ja taivaallisessa kauneudessaan on ikään kuin liikaa toisesta maailmasta. Hkt:n Vappu Nalbvantoglu Jelenana on ohjattu ”normaalimmin”.


Vaikka onhan näitä kaikenlaisia ratkaisuja, Kom-teatterin Vanja-enossa (2007) Pekka Milonoff oli tehnyt Sonjasta jotenkin vajaa-mielisen tai hidasälyisen, mitä Sonja ei todellakaan ole. Ralf Långbacka on kirjoittanut, että Tshehovin näytelmiä ”on venytetty pitkin ja poikin, leikattu ja taas koottu uudelleen, mutta ne ovat osoittautuneet vahvaksi materiaaliksi”. (Kohtaamisia Tshehovin kanssa, Otava 1987)


Erilaisista tulkinnoista huolimatta Vanja-enoa ei saa veneestä pudotettua. Perusasiat, unelmien toteutumattomuuden tuska ja muutkin pettymykset saavat elämän tuntumaan hukkaan heitetyltä, ja tilalla on vain joutilaisuus. Haaveet murenevat ja jäljelle jää vain tyhjyys, kuten Vanja-eno sanoo. Tshehovin oma viesti taitaa olla niin kuin lääkäri Astrov sanoo: ”Joutilas elämä ei voi olla puhdasta.”


Ehkä Kansallisteatterin esityksessä on kuitenkin otettu varteen se, mitä professori sanoo: ”Sallikaa vanhuksen liittää tervehdykseensä yksi ainoa huomautus: tosi toimintaa, hyvät naiset ja herrat, tositoimintaa!”


Yhdenlainen toiminnan mies on Astrov, joka aikaansa edellä olevana ympäristöihmisenä istuttaa metsiä ja on huolissaan luonnon haaskaamisesta, joskin samalla laiminlyö varsinaista ammattiaan. Astrov kantaa huolta ilmastosta: ”Välitöntä, puhdasta, vapaata suhtautumista luontoon ja ihmisiin ei enää ole.” Mutta ”jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, olen minäkin siihen osaltani vikapää”.


Kansallisteatterissa Astrovina on Eero Aho Hkt:ssä Martti Suosalo (kuvassa oik.), hyviä molemmat ja saavat rooleistaan irti myös sitä komiikkaa, mitä Tshehovin komediaksi määrittelemä näytelmä edellyttääkin.


Kansallisen Vanja-eno on Kristo Salminen ja Hkt:n Santeri Kinnunen (kuvassa vas.) Salminen saa roolinsa elämään vasta väliajan jälkeen.


kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. tammikuuta 2015

Ystävät, toverit – ja Suomi siinä välissä



Televisiosta tuli äskettäin Rauni Mollbergin elokuva Ystävät, toverit (1990). Se kertoo Petsamosta ja sen nikkelistä. Alueelta löytyi 1930-luvussa isoja nikkeliesiintymiä, ja 1934 Suomen valtio vuokrasi valtausalueen kanadalaisen Inco-kaivosyhtiön englantilaiselle tytäryhtiölle The Mond Nickel Co:lle, joka perusti kaivostoimintaa varten Petsamon Nikkeli Oy:n. Elokuva alkaa, kun valmistaudutaan nikkelikaivoksen johtajan syntymäpäiviin. Eletään 1930-luvun loppua, aseteollisuus kukoistaa ja tarvitsee nikkeliä.

Tilanteet muuttuvat, kun syttyy sota. Sen eri vaiheissa yhdyskunta on vuoroin saksalaisten, vuoroin neuvostojoukkojen hallussa. Kauppaa käydään molempien kanssa ja johtaja saa kunniamerkkejä vuoronperää kummaltakin. Ilotytöt joutuvat opettelemaan vaihtuvien tilanteiden mukaan aina uuden kielen. Elokuva on fiktiivinen, eivätkä asiat todellisuudessa Petsamossa edenneet aivan näin värikkäästi.

Jatkosodan loppuaikana Petsamon nikkelillä oli iso merkitys Saksalle. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään 1944. Sodan jälkeen Petsamo luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen.

Aiheeseen sopivasti osui käsiin englantilaisen historioitsijan Bob Carruthersin kirja Hitlerin pohjoinen rintama (2013), mikä käsittelee Saksan armeijan operaatioita Suomessa ja Norjassa 1939-45. Carruthers kirjoittaa, että Saksan kiinnostuminen Suomesta kasvoi kesällä 1940, kun IG Farbe -konsernin tekemä sopimus Petsamon Nikkelin kanssa takasi, että Saksaan toimitettaisiin 60 prosenttia kaivoksen tuotannosta. Näin se varmisti tärkeän raaka-aineen saannin ja antoi Saksalle yhden hyvän syyn suojella Suomea.

Tietysti kokonaistilanteeseen vaikutti myöhemmin kesällä tätäkin enemmän se, kun Hitler antoi heinäkuun lopulla määräyksen Neuvostoliiton-vastaisen offensiivin suunnittelemiseksi. Suomi liittyi näihin suunnitelmiin saumattomasti. Saksan kiinnostus Petsamon nikkelimalmiin tuli selvästi esiin Saksan Suomea koskevissa suunnitelmissa, joita alettiin laatia elokuussa. Hitler määräsi 2. Vuoristodivisioonan siirrettäväksi Trondheimista Kirkenesin (Kirkkoniemi) alueelle ja antoi tehtäväksi valmistella operaatio ”Renntieriä”, minkä tavoitteena olisi miehittää nopeasti Petsamon kaivosalue.

Elokuun 18. päivänä Göringin henkilökohtainen erikoislähettiläs Joseph Veltjens otti yhteyttä Mannerheimiin ja sai suomalaisilta luvan Luftwaffen tarvike- ja miehistökuljetuksille Pohjanlahdelta Kirkkoniemen alueelle sekä hankki Saksalle option kaivostoimintaan Petsamossa.

Talvella 1940-41 solmittiin suhteet Suomen ja Saksan yleisesikuntien välille. Suomi halusi Saksan kaveriksi, ystäväksi. Ulkoministeri Rolf Witting sanoi useimpien suomalaisten uskovan, että vain Saksa kykenisi tarjoamaan Suomelle todellista turvaa Neuvostoliittoa vastaan. Hitlerin erityislähettiläs Karl Schnurre kävi toukokuussa 1941 tapaamassa presidentti Risto Rytiä ja pyysi Suomea lähettämään Saksaan yhden tai useamman sotilaallisen asiantuntijan kuulemaan tarkemmat tiedot senhetkisestä tilanteesta. Kun Suomen delegaatio 25.5.1941 saapui Salzburgiin, oli kaikille selvää, että viimeinen näytös oli alkamassa.

Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi 25.6.1941. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomen ja Saksan välillä oli voimassa Antikomintern-sopimus 25.11.1941 alkaen.

Petsamon miehitystä oli aletttu valmistella elokuun puolivälissä, kun Hitler antoi määräyksen ”Renntierin” lopulliseksi suunnittelemiseksi. Tähän operaation kuului myös hyökkääminen Muurmanskiin ja Muurmannin radalle.

Carruthers toteaa loppupäätelmänään, että Saksan yksi umpikujista oli pohjoinen sotatoimialue, joka romahti lopulta Saksan mannermaalla kärsimien tappioiden seurauksena. – ”Pohjoinen sotatoimialue oli välttämätön Saksan sodankäynnin kannalta, mutta samalla myös riippakivi sen kaulassa.”

”Miehittäessään Norjan ja Pohjois-Suomen sai Saksa haltuunsa sodankäynnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä raaka-aineita, ruotsalaista rautaa ja suomalaista nikkeliä. Se sai myös tukikohtia, joista oli hyötyä sukellusvenesodankäynnissä. Kolmas etu, jonka ainakin Hitler nosti kaikkien muiden yläpuolelle, oli Saksan pohjoissivustan turvaaminen. Vaikka kaikki nämä tekijät olivat tärkeitä, millään niistä ei ollut selvää vaikutusta sodan lopputulokseen.”

YSTÄVIÄ VAI ENEMMÄN
KUIN YSTÄVIÄ?


Ystäviä, tovereita? Ainakin saksalaiset olivat ystäviä – vai olivatko enemmänkin? Markku Jokisipilän väitöskirjan Aseveljiä vai liittolaisia? (2004) mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.

Kesäkuun 26. päivänä 1944 presidentti Ryti lupasi kirjeessään Hitlerille, ettei Suomi tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tämä myöhemmin Ribbentrop-sopimukseksi tai Rytin-Ribbentropin sopimukseksi kutsuttu lupaus romutti Suomen jatkosodan ulkopolitiikan tärkeimmän opinkappaleen eli ns. erillissotateesin, jonka mukaan maa kävi suursodasta riippumatonta omaa erillistä puolustustaisteluaan ilman minkäänlaisia poliittisia sitoumuksia tai liittymäkohtia Saksan sotatavoitteisiin.

Jokisipilä: ”Rytin lupauksen jälkeen puheet taistelun erillisluonteesta olivat turhia, mutta vallitsevan tulkinnan mukaan saksalaisten vaatiman lupauksen antaminen oli ainoa vaihtoehto. Kriittinen tieteellinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että käsitykset Rytin-Ribbentropin sopimuksen sotilaallisesta ja poliittisesta välttämättömyydestä ovat vääriä. Sopimuksesta kieltäytyminen ei olisi aiheuttanut maan miehitystä tai vallankaappausta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisen kannalta sopimus jäi lähes merkityksettömäksi.”

”Sodanjälkeisen kehityksen nojalla erillissotateesiä voi tästä sopimuksestakin huolimatta pitää onnistuneena. Maan demokraattinen järjestelmä kesti sekä sodan että sen jälkiselvittelyt vahingoittumattomana. Tästä lankeaa paradoksaalisesti osakiitos myös Saksalle ja Neuvostoliitolle. Saksa ei vaatinut mittavasta aineellisesta ja strategisesta tuestaan kunnon poliittista hintaa, Neuvostoliitto taas noudatti sodan jälkeen Suomen suhteen huomattavasti lievempää politiikkaa kuin muiden Saksan liittolaisten.”


Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta. Samana vuonna Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 57 prosenttia oli sitä mieltä, että Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa, vaan oli natsi-Saksan liittolainen.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 15. tammikuuta 2015

Tabloidi ei ole enää keltainen



Helsingin Sanomat ilmestyi ensimmäisen kerran ns. tabloidimuodossa kaksi vuotta sitten. Tiistaina 8.1.2013 siinä oli 76 sivua. Nyt kun talouslama on syventynyt, oli vastaavassa tammikuun toisen viikon tiistain (13.1.2014) lehdessä 60 sivua. Tabloidi on sivukooltaan puolet pienempi kuin vanhanmallinen, isokokoinen lehti, mistä muodosta alan termi on broadsheet.

Maailmalla tabloidit ovat tuttu juttu vanhastaan. Ruotsissakin isot sanomalehdet siirtyivät vähitellen tabloidiin Suomea aikaisemmin. Nyt kehitys on Suomessa sama. Viime vuosien muutoksen aloittivat Kainuun Sanomat, Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat 2011, Satakunnan Kansa muuttui 2012, Hesari, Etelä-Saimaa ja Kouvolan Sanomat 2013, Aamulehti 2014, Kaleva muuttuu tabloidiksi helmikuussa 2015 ja Hämeen Sanomat myös kohta.

Nyt arvuutellaan, milloin saman tekevät Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Karjalainen, Turun Sanomat ja Hämeen Sanomat.

Taannoin tapasin Orimattilan Sanomien päätoimittajan Kullervo Hakaman, jolta kysyin tabloidiasiaa. Hakama vastasi naureskellen, että olisihan sekin jotakin, jos Orimattilan Sanomat jäisi Suomen viimeiseksi broadsheetiksi.

Lehdet ovat tabloidiin siirtyessään selittäneet aina, että tämä lehtimalli on lukijaystävällinen. Lehteä on helpompi lukea. Ainoa syy muutoksiin on silti raha. Tunnen asian hyvin, sillä tein toimittajana tabloidilehtiä 20 vuoden ajan. Kun muutimme kaupunkilehti Uuden Lahden tabloidiksi, bisnes parani. Havainnollinen esimerkki on tämä: kun kokosivun ilmoitus maksoi isokokoisessa lehdessä X markkaa, ei kokosivun hintaa tabloidissa pudotettu puoleen, vaan ehkä 30-35 prosenttia, en muista tarkkaan.

Pienempiä ilmoituksia koski se, että kavensimme palstaleveyttä: sivulle mahtui kuusi palstaa, mutta jos olisi säilytetty vanha palstaleveys, olisi mahtunut vain viisi. Tässä kohtaa ilmoitusten millihintaa ei kuitenkaan alennettu, joten käytännössä ilmoituksia mahtuu enemmän samaan pinta-alaan kuin broadsheetissä. Tätä keinoa ei ainakaan Helsingin Sanomat ole vielä käyttänyt.

Kokeneena tabloidimiehenä olen tietenkin tottunut tähän sivukokoon, ja Helsingin Sanomiakin luen nyt hyvin mielelläni. Aamulla sängyssä selälläänkin se on kätevä. Tämän takia luen yleensä sen ensin ja vasta ylös noustuani Etelä-Suomen Sanomat. Järjestys vaihtuu, kun ESS:n sivukoko muuttuu.

Kun joskus käyn junallakin Helsingissä, ostan rautatieasemalta Ilta-Sanomat. Jos se olisi broadsheet, en ostaisi.

Tabloid-lehtiä sanottiin aikaisemmin ”keltaisiksi lehdiksi”, millä tarkoitettiin sensaatiolehtiä. Tämä sai alkunsa jo 1885, kun lehtikeisari William Randolph Hearst, joka osti New York Journalin ja alkoi taistelun lukijoista Joseph Pulitzerin Worldin kanssa. Hearstin palkkalistoilla oli piirtäjä, joka teki sarjakuvaa ”Yellow Kid”. Painoteknisistä syistä pojanviikarin kolttu sattui olemaan väriltään keltainen, mistä sai alkunsa nimitys "keltainen lehdistö". Euroopan mannermaalla puhutaan myös bulevardilehdistöstä, koska lehtiä myydään kaduilla.

Keltaisia lehtiä on edelleen, mutta tabloideiksi viime vuosina muuttuneet sanomalehdet eivät sellaisia ole. Tabloidi on vain pakon sanelema. Parempi se kuin pelkkä nettilehti.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Jääkiekkoilijat eivät olisi pysyneet Mozartin kyydissä


Pelien määrää pitää vähentää, vaativat jääkiekkoilijat. SM-liigan runkosarjassa jokainen joukkue pelaa 60 ottelua, joiden jälkeen tulevat pudotuspelit. Lisäksi osa SM-liigajoukkueista osallistuu Euroopan ”mestaruusliigaan”. Asian otti julkisuudessa esille HIFK:n Teemu Ramstedt. (HS 14.1.2015).

Palautui mieleen syksyllä lukemani Antti Vihisen kirja W.A. Mozartista, joka 1700-luvulla teki valtavia keikkakiertueita. Yksikin reissu eri puolilla Eurooppaa kesti kolme ja puoli vuotta, hevosvaunuilla tuhansia ja tuhansia kilometrejä.

Jokereiden t-paidan selkäpuolella on luettelo sen tämän KHL-kauden 30 kotipelistä. Toiset 30 pelataan vieraissa ja päälle tulevat pudotuspelit. Vihinen kirjoittaa, että ”jos Mozartin keikkareissusta olisi tehty kiertuepaita, ei t-paidan selkäpuoli olisi riittänyt kaikkien konserttipaikkojen luettelemiseen”.

Jääkiekkoilijat matkustavat mukavasti linja-autoilla ja lentokoneilla, ja jos ollaan vähän kauempana, yövytään hyvissä hotelleissa. Mukana on huoltajia, hierojia, fysioterapeutteja ja kaikkea tarvittavaa niin, että sen mukavammaksi ei jääkiekkoilijoiden olemista ole mahdollista järjestää. ”Ihmelapsi” Wolfgang Amadeuksella oli mukanaan isä ja sisko sekä ammattilaisina jonkinlainen ”roudari” ja kampaaja.

Mozartin lapset sairastelivat ja myös aikuisille reissaamisen henkiset ja fyysiset rasitukset olivat suuria. – ”Metsät vilisivät rosvoja, hevoskyydit olivat epämukavia ja majatalot useimmiten täysin kelvottomia. Juomavesi oli niin surkeaa, että sen pilaantunutta makua petrattiin usein sekoittamalla veteen viiniä. Hygienian puute ja huono vesi möyhensivät ihmiskehoista kulkutaudeille ja sairauksille otollisen kasvualustan.”

Teemu Ramstedt ei olisi tätä menoa kestänyt kovin pitkään.

Vihinen kirjoittaa, että nykyihmisille välitetty kuva eri Mozart-elokuvissa on täysin väärä. Elokuvien mukaan Mozart esiintyi loistokkaasti valaistuissa oopperataloissa, puhtoisissa vaatteissa ja muutenkin vöyräissä puitteissa. Ei pidä paikkaansa. Pääasiassa konserttipaikat olivat huonosti valaistuja, kylmiä ja vetoisia.

Jääkiekkoilijat ovat toista maata. He eivät halua pelata areenoiden kirkkaissa valoissa niin paljon kuin kiekkobisnes edellyttää. Vaikka SM-liigan katsojamäärät ovat nyt vähentyneet, niin tosiasia kuitenkin on, että pääsylipputuloja saadaan otteluista, ei harjoituksista. Kehityssuunnan olisi tässä mielessä oltava päinvastainen kuin on mukavuutta rakastavien pelaajien halu. Siis kausi pitemmäksi ja enemmän pelejä.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 13. tammikuuta 2015

Camorran miehet



Yle Teeman italialaisessa mafiasarjassa Camorran miehet pappi selittää syyttäjälle, että Camorra (mafiajärjestö) ei ole vain rikollisjärjestö, vaan se on elämään kuuluva tosiasia, elämäntapa. Murhia ja muita laittomuuksia tapahtuu, mutta monien mielestä Camorra tekee myös hyvää.

Napolin seudulla ja Campaniassa toimivan Camorran olemassaolo tuli viranomaisten tietoon jo 1820-luvulla. Camorralla on jäseniä 6000 - 7000. Hieman enemmän on jäseniä Cosa Nostralla. Kuten tv-sarja osoittaa, Camorra koostuu kilpailevista rikollisryhmistä, mikä vaikeuttaa poliisin yrityksiä kitkeä Camorra pois. Kun jokin ryhmä talttuu, tulee toinen tilalle johtavaan asemaan.

Tunnetuin mafiajärjestö on kuitenkin Cosa Nostra, josta kertoo John Dickie kirjassaan Cosa Nostra - Sisilian mafian historia (Ajatus, 2009). - "Maailma on muuttunut, mutta Sisilian mafia on vain mukautunut muutoksiin. Se on tänään aivan sama kuin syntyhetkestään lähtien: uskollisuudenvalaan perustuva salaseura, joka tavoittelee valtaa ja rahaa vaalimalla taitoaan murhata ihmisiä joutumatta tilille teoistaan.”

Mafia on aina ollut kiinteässä yhteydessä politiikkaan. Varsinkin Italian kristillisdemokraattinen puolue on tukeutunut mafiaan. USA:kin tarvitsi mafian apua valloittaessaan toisen maailmansodan loppupuolella Sisilian, ja sotien jälkeen CIA on käyttänyt hyväkseen mafian ammattitappajia.


Tunnetuin mafiayhteyksistä syytetty poliitikko on ollut pitkäaikainen pääministeri Giulio Andreotti. Vuonna 2002 hänet tuomittiin mafiasyytteitä julkistaneen toimittajan Mino Pecorellin murhan tilaamisesta 24 vuoden vankeuteen, mutta vapautettiin seuraavana vuonna korkeimmassa oikeudessa. Mafiayhteyksistään tunnettiin myös entinen Euroopan parlamentin jäsen Salvo Lima.


Myös Silvio Berlusconilla on ollut läheiset kontaktit mafiaan. Vuodesta 1994 lähtien on Cosa Nostra ohjannut väkeään tukemaan Berlusconin Forza Italia -puoluetta. Berlusconin ”ylihovimestarina” on toiminut Marcello Dell´Utri, joka kuuluu sisilialaiseen Porta Nuovan mafiaperheeseen.


Kummisetä-
elokuvat tekivät mafian tutuksi kaikille. Se ei ollut kuitenkaan ensimmäinen. Pietro Masgagnin ooppera Cavalleria rusticana (1890) kertoo tarinan Sisiliasta: mustasukkaisuudesta, kunniasta ja kostosta. Oopperan lopussa nuori maanviljelijä Turriddu kuolee kaksintaistelussa. Oopperan musiikki soi Francis Ford Coppolan Kummisetä III:n (1990) taustalla, ja Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (1980) alkaa myös tämän oopperan musiikilla.


Eikä mafiaa edelleenkään ole nujerrettu. Camorra on ulottanut lonkeronsa laajalle ja läpi kaikkien yhteiskuntakerrosten, poliisista ja politiikasta liike-elämään. Tv-sarja kuvaa esimerkiksi sitä, miten yhtäkään rakennusurakkaa sen toiminta-alueella ei sovita ilman, että Camorra on jotenkin mukana ja saa bisneksistä omansa. Kun aina löytyy oikeudentuntoisia ihmisiä menemään väliin, hänet tapetaan.


Jäljellä olevissa jaksoissa jännitetään sitä, miten käy tuomari Andrea Espositon. Hänen veljensä jo murhattiin, kun karabinieerin ominaisuudessa lähti tonkimaan Camorran asioita.

Käykö Andrea Espositolle samoin kuin todellisuudessa kävi Cosa Nostraa jahdanneelle tutkintatuomari Giovanni Falconelle, joka 1992 murhattiin? Falcone oli matkalla lentokentältä Palermoon, kun tienvierustaan kaivetulla 350 kilon dynamiittilastilla räjäytettiin Falconen auto.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 10. tammikuuta 2015

Jörn Donner elää – ja nyt taas Armi Ratiakin


Göteborgin filmifestivaaleilla 23.1. - 2.2.2015 saa ensiesityksensä Jörn Donnerin elokuva Armi Ratiasta. Ruotsi on Donnerille ollut aina tärkeä, siellä hän toimi jo nuorena Dagens Nyheterin elokuva-arvostelija, myöhemmin Ruotsin filmi-instituutin toimitusjohtajana ja myös elokuvantekijänä mm. Ingmar Bergmanin kanssa.

Vaikka Ruotsi on merkinnyt Donnerille erittäin paljon, hän ei nosta Ruotsia Suomen edelle. Isossa Mammutti-kirjassaan (Otava, 2013) hän kuvaa tuntojaan Ruotsissa: ”Elämäni ei ole täällä Ruotsissa vaan Suomessa. Kaipaan kotimaahani niin voimakkaasti kuin kukaan vain voi kaivata, ja pitemmän päälle minun on sietämätöntä jäädä tänne.”

Kuningashuonetta Donner pitää täysin naurettava, ”mutta siitä ei ole vahinkoa kenellekään, yhtä vähän kuin kaikista kreiveistä ja paroneistakaan”. Ruotsalaisesta kansankodista hän pitää: ”Joidenkin käsityksen mukaan Ruotsi on maailman sosialistisin (tai tasa-arvoisin) maa siinä mielessä, etä siellä on onnistuttu toteuttamaan ainakin jossain määrin sosiaalisesti oikeudenmukainen jakopolitiikka.”

Se Donneria henkilökohtaisesti kuitenkin tuntuu ottavan päähän, että häntä ei Ruotsissa tunnettu ns. suuren yleisön keskuudessa kirjoistaan ja elokuvistaan, vaan lähinnä tv-esiintymisistään. Donner värikkäine lausuntoineen oli haluttu vieras milloin mihinkin ohjelmiin. Tilanne taitaa olla Suomessa vähän samankaltainen; Donner on kirjoittanut 60 kirjaa ja tehnyt 25 elokuvaa, mutta parhaiten hänet mielletään vain ”Donneriksi”, joka liikkuu politiikassa ja kaikessa muussakin jonkinlaisena yleismies Jantusena. Onhan tässä sikäli perääkin, sillä itsekin hän luettelee omat ammattinsa ja tehtävänsä näin:

Kirjailija
toimittaja
lyhytelokuvien tekijä
lehdenkustantaja
ulkomaankirjeenvaihtaja
kustantaja
kokoillan elokuvin tekijä
kunnallispoliitikko
elokuvatuottaja
näyttelijä
teatteriohjaaja
pöytätennis- ja tennispelaaja
squashinpelaaja
sulkapalloilija
jääpallomaalivahti
jalkapalloilija (kehno)
postimerkkeilijä
kansanedustaja
ulkoasianneuvos
pääkonsuli
europarlamentaarikko
tv-juontaja
kalastaja

Mahtavatko olla tärkeysjärjestyksessä? Esimerkiksi Suomen pääkonsulina Los Angelesissa 1995-96. Tuosta jaksosta Donner kirjoittaa: ”Tärkeimmät diplomaattiset tehtävät Yhdysvalloissa liittyivät toistuviin epäonnistuneisiin yrityksiin järjestää Suomen ja Yhdysvaltojen presidenteille tapaaminen Washingtonissa. Oliko mitään sanottavaa? Hyvää päivää, kirvesvartta, kenties.”

BJÖRN BORG JA ARMI RATIA

Kuten Donnerin tehtävälistasta näkyy, urheilu on ollut merkittävällä sijalla hänen harrastuksissaan. Joskus nuorena hän kuvitteli voivansa kehittyä hyväksi juoksijaksikin, samalla kun oli öisin valvova, juopotteleva, tupakoiva, kirjoittava nuori mies.

Ainoan mitalinsa Jörn Donner sai 15-vuotiaiden, pronssia ikäistensä SM-kilpailuissa. Mitalin ojensi sosiaaliministeri K-A. Fagerholm.

Kerran Donner oli Södertäljessä tenniskentällä kahden asianajajan kanssa. Piti saada yksi pelaaja lisää, että voitaisiin pelata nelinpeliä. Donner huuteli kentän ympärillä oleville nuorille, joista yksi tuli ja asettui Donnerin pariksi. Donner ja poika pesivät asianajajat ylivoimaisesti. Kysyttäessä nuorimies sanoi nimekseen Björn Borg. Hänen isänsä oli kentänhoitaja.

Armi Ratiasta kertovassa elokuvassa Armi elää! nimihenkilöä esittää Minna Haapkylä. Armi Ratia oli Donnerille hyvin tuttu. ”Armin povella hän saattoi itkeä, mutta hän ei halunnut itkeä tämän povella, koska silloin tämä tarttui hänen kullista ja halusi saada sen. Hän haluaa säästää kullinsa muille. Armin eroottinen päällekäyvyys on ongelma, kun he ovat kahden. Mieluiten jykevä pöytä heidän välillään” (Mammutti)

Donner muistaa yhden tapauksen, kun Armi Ratia kutsui hänet lounaalle meren rantaan. Armi lupasi lähettää helikopterin hakemaan ja kysyi ohimennen puhelimessa, voisiko Jörn tuoda mukanaan viisi litraa maitoa, koska hänen keittäjänsä oli pyytänyt sitä. ”Siitä tuli luultavasti Suomen kallein maitokuljetus cappuccinoja varten.”

”MUUTAMIA ELOKUVIANI HÄPEÄN”

Jörn Donnerin keittiönhyllyllä on Oscar-palkinto Bergmanin ohjaamasta Fannysta ja Alexanderista (1982). Elokuva sai näitä palkintoja neljä, joista tuottajan palkinto on Donnerilla.

Itse ohjaamistaan elokuvista hän sanoo, että häpeää niistä muutamia. ”Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa. Kolmasosa tekemistäni elokuvista, eivät vain ne joissa Harriet Andersson oli mukana, ovat kestäviä. Mutta kukaan ei katso niitä nykyään.”

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin Donner hankki oikeudet, mutta hanke kaatui, kun rahoitusta ei löytynyt. Joseph Loseyn hän oli saada ohjaamaan Herra Puntilan ja hänen renkinsä Matin, mutta Bertolt Brechtin poika Stephan kielsi sen. Donnerin tavoitteena oli tehdä elokuvasta englanninkielinen ja panna maailmanlaajuiseen levitykseen. Liv Ullmannin piti esittää talon tytärtä. Ralf Långbacka ohjasi elokuvan sitten vain pohjoismaiseen levitykseen (1979), mihin Hella Wuolijoen perikunnalla oli oikeudet.

Mammuttimainen Mammutti antaa hyvän kuvan siitä, millainen elämä Jörn Donnerilla on ollut. Hänen tapaamiensa ihmisten joukko on laaja: Edward Albee, Simone de Beauvoir, Willy Brandt, Bertolt Brecht, Joseph Brodsky, Rene Clair, Marlene Dietrich, Ilja Ehrenburg, Hans Eisler, Nazim Hikmet, Haldor Kiljan Laxnes, V.S. Naipaul, Pablo Neruda, Jean-Paul Sartre, Josef von Stenberg, Francois Truffaut, Luchino Visconti jne.

Yhtä hyvä nimi kirjalle olisi Dinosaurus. Ei tällaisia ihmisiä enää tule. Eikä Jörn Donner (s. 1933) koskaan hellitä. – ”Rauhaa minä en etsi, lehmät ovat rauhallisia.”

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Krediittiä ja rispektiä



Kun Jokerit oli 1997 irtisanonut ruotsalaisen valmentajansa Curt Lundmarkin, kertoi jääkiekkoyhtiön omistaja Harry Harkimo perusteeksi sen, ettei ole pelaajille hyväksi, jos heitä liian kauan valmennetaan ulkomaankielellä, jonka kaikkia yksityiskohtia he eivät ymmärrä. Valmennuskieli oli tuolloin luultavasti englanti. Nykyisin oletetaan, että kaikki suomalaiset osaavat englantia. Englanninkieliset sanat ja sanonnat ovat arkipäivää tiedotusvälineissä, joita seuraavat myös vieraita kieliä osaamattomat suomalaiset.

Pari päivää sitten oli Lahden Radion (Yle) internetsivulla juttu Asikkalassa olevasta Kopsuontiestä. Jutun otsikossa oli neuvo: ”Katso timelapse-video”. Mitähän tarkoitti?

Lauantaina olin Hartwall-areenalla katsomassa jääkiekkoa. Jossakin välissä esiteltiin videokuutiolla uransa lopettanutta pelaajaa Antti-Jussi Niemeä – myöhemmin luin, että kysymyksessä oli tribuutti Niemelle.

Videokuutio on ymmärrettävä sana. Se on kaukalon yläpuolella oleva pömpeli, jonka jokaisella sivulla on iso skriini. Tällaisista hienoista teknisistä uutuuksista annetaan Harkimolle krediittiä ja rispektiä.

Tänään tuli television Yle Fem -kanavalta ohjelma viulisti Linda Lampeniuksesta – näköjään ruotsinkielisenkään kanavan toimittajat eivät ole saaneet riittävästi oppia pakkoruotsista, sillä ohjelman nimi oli suomalais-englantilaisesti ”Melkein unplugged”.

Myös television urheiluselostuksia seuraavien on englanti hallittava. Samoin ns. sivistyssanat, jotta ymmärtää esimerkiksi sen, että toivottavasti Iivo Niskasen potentiaali kapitalisoituu mitaleiksi Falunin MM-kisoissa. Muistakin kiinnostavia pointteja tulee Falunissa agendalle. Jääkiekosta taas pitää tajuta se, että vaarallisin laukaus lähtee vantaimerilla.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kansalliset symbolit ovat päätyneet nationalistien käsiin



Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen Lähikuva-lehdessä (3-4/2014) palataan Yleisradion Keniassa tekemään Suomen marsalkka -elokuvaan ja sen aiheuttamaan polemiikkiin. Filosofian ja yhteiskuntatieteiden maisteri, tohtorikoulutettava Jere Kyyrö Turun yliopistosta kirjoittaa, että elokuvan tekeminen Keniassa ja Mannerheimin muuttaminen mustaksi mieheksi antoi vapauden irtautua siitä vertauskuvatasosta, millä aihetta kaikissa aikaisemmissa teoksissa oli käsitelty:

”Kenia oli maantieteellinen ulkopuoli, joka toimi jähmettyneen suomalaisuuden uudistajana. Uudistettua sankaruutta pyrittiin käyttämään keinona riistää suomalaisuuden symbolit niitä hyväksikäyttäneiden nationalistien ja rahankerääjien hallinnasta.”

Rahankerääjillä Kyyrö tarkoittaa mm. Suomileijona-korujen myyjiä ja Solarfilms-elokuvayhtiön Mannerheim-hankkeen yhteydessä kaupattuja Champions of Liberty –mitaleita.

Suurten suomalaisten symbolien käyttö on kaikkiaankin päätynyt viime vuosikymmeninä uhoavien nationalistien käsiin. Leijona-kaulakorut ja pusakoiden kuvituksena olevat vaakunaleijonat kuuluvat nykyisin (ääri)oikeistolaisten rekvisiittaan. Finlandia-hymnikin vaikuttaa tällaiselta. Entä väriyhdistelmä sininen ja valkoinen? Kansalaissodan jälkeen sinivalkoisuus on ikään kuin kuulunut oikeistolle, joka edelleen haluaa ilmoittaa olevansa enemmän Suomen asialla kuin vasemmisto. Kyyrö huomauttaa tähän, että Keniassakin taivas on sinivalkoinen.

Mustasta Mannerheimista kertoneen elokuvan tapaus osoitti Kyyrön mukaan selvästi senkin, miten tiedotusvälineiden valta on kytköksissä symbolien tiivistymiin. Kaupallisten tiedotusvälineiden ja Ylen välinen jännite tuli esiin.

Elokuvantekijä Erkko Lyytinen halusi korostaa, että nykyään on tärkeä ymmärtää Mannerheimia myös ihmisenä ja vapautua pelkistä sotasankarimyyteistä. Tarkoitus oli tuoda esiin ihmisyys myytin takana, ja tässä auttoi se, että Marskin hahmo vieraannutettiin historian todellisuudesta.

Samaa keinoa käytti Kristian Smeds tehdessään Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatteriin 2007. Smeds sanoi, että näytelmässä pyritään herättämään liikehdintää Suomi-kuvan ympärillä ja hakemaan sitä käsittelevän keskustelun rajoja. Herätti kyllä.

Myös Väinö Linnan romaani oli aikanaan (1954) ja aluksi shokki. Sittemmin siitä on kehittynyt yksi sinivalkoisista symboleista, vaikka kirjailija vasemmistolainen olikin.

Linna itse sanoi kirjansa herättäneen pahaa verta esimerkiksi siinä, että hänen kuvaamansa sotilaat eivät kunnioittaneet ja arvostaneet minkälaista asiaa tai esinettä tahansa: ”Päinvastoin he olivat erittäin nirsoja tätä tunnetta jakaessaan, joskin vaikeasti ostettu oli sitten myös todella arvokas. Eivätkä he myöskään rukoilleet huomista kuolemaansa, vaan jos he yleensä rukoilivat, he pyysivät saada elää edes sen päivän. Vaatimustaso oli siis aika lailla inhimillisempi. Kirjoihini suuntautuvat negatiiviset reaktiot selittyivät pääasiassa sillä, että kuvaamillani ihmisillä on YK:n peruskirjan mukaiset oikeudet, eli he ovat ihmisiä, joilla on täydet kansalaisoikeudet, eivätkä he
elä vain siksi, että tyydyttäisivät jonkun toisen mielikuvituksen vaatimuksia.”

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) esitetään televisiossa aina itsenäisyyspäivänä, mutta Rauni Mollbergin avoimen pasifistista Tuntematonta (1985) ei voi esittää, ei varsinkaan tänä sinivalkoisena Nato-optioaikana.

IHANAA LEIJONAT, IHANAA

Jere Kyyrö on käsitellyt myös Tuntematonta sotilasta. Pro gradu -työssään hän toteaa, että nyky-Suomessa jääkiekko-ottelut ovat korvanneet sodan kansallisen identiteetin esittämispaikkana. Kyyrön haastattelema liikuntasosiologi Jouko Kokkonen sanoo, että urheilu ruumiillistaa nationalismin. Sen lisäksi että urheilu on yksi nationalismin esittämisen tärkeimmistä kentistä nykypäivänä, Kokkonen näkee, että ”urheilufanius” ja nationalismi ovat sukulaisilmiöitä, koska niissä molemmissa liitytään kuvitteellisen yhteisön jäseniksi. Lisäksi urheilu rinnastuu sotimiseen: vaikka urheilun merkitys sotilasaineksen tuottajana on vähentynyt, näyttäytyvät urheilijat maailmanpolitiikan uutisvirran palkkasotureihin rinnastuvina hahmoina.

”Vuoden 1995 MM-kulta, johon Ihanaa Leijonat, ihanaa! -kappale viittaa, olikin sukupolvi X:n, 90-luvulla nuorina olleiden ´torjuntavoitto´, samoin kuin Raatteen tie ja Tali-Ihantala olivat sota-ajan nuorille kansakuntaa yhdistäviä tekijöitä”, sanoo Kokkonen.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Kun Neuvostoliitto ja Tshekkoslovakia vuoden 1968 tapahtumien jälkeen kohtasivat MM-kisoissa, panokset olivat kovat. Kisat Tukholmassa 1969 olivat ”sotaa”. Tshekkoslovakian pelaajat sanoivat tämän suoraan. Expressen-lehdessä tshekkipelaaja vahvisti: ”Kysymyksessä ei ole peli, vaan sota”. Keskushyökkääjä Josef Golonka sanoi: ”Voimme hävitä kaikki muut pelit, mutta venäläisiä vastaan meidän on voitettava, vaikka kuolisimme jäälle”.

Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden, mutta molemmissa otteluissaan Tshekkoslovakiaa vastaan se hävisi. Mestaruuden menettämisellä ei tshekeille ollut väliä, mutta Punakoneen voittamisella oli. Ne laukaisivat Prahassa kommunistisen kauden suurimmat mellakat ennen vuoden 1989 rauhanomaisia mielenosoituksia.

kari.naskinen@gmail.com