torstai 31. maaliskuuta 2016

Mallaskadulla Viipurissa


Aina Viipurissa kävellessäni on mukanani arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin (1890 - 1994) kirja Viipurin arkkitehdeista. Sen avulla löytyi myös Viipurin viimeisenä suomalaisena asemakaava-arkkitehtina Meurmanin jälkeen toimineen Olavi Laisaaren (1907 - 1982) suunnittelema talo (1939) Mallaskadun ja Brahenkadun kulmasta (nyt kadunnimikylteissä lukee Komsomolskaja uliza ja Moskovskij prospekt). Laisaari itse asui Munkkitorilla, joka on kauppatorilta lähdettäessä Mustainveljestenkadun päässä.

Tämä Mallaskatu 9.ssä oleva talo kiinnostaa erityisesti siksi, että Laisaari tuli evakkona Lahteen, jossa toimi kaupungin asemakaava-arkkitehtina 1945-48. Lahdesta hän siirtyi vastaavaan virkaan Turkuun vuosiksi 1948-60, mutta palasi Lahden asemakaavapäälliköksi 1960-65.

Virkamiehenä ollessaan Laisaarella oli myös oma arkkitehtitoimisto, ja sen nimiin meni tietenkin Mallaskadun talon suunnittelu, johon osallistui myös arkkitehtirouva Elsa Laisaari.

Lahdessa Laisaari oli asemakaava-arkkitehdin viran ensimmäinen hoitaja, sillä kaupungin rakennustoimiston asemakaavaosasto perustettiin 1945. Silloin alettiin laatia suunnitelmia niistä alueista, joiden liittäminen kaupunkiin katsottiin välttämättömäksi.

Laisaari laati 1946 Lahden ensimmäisen varsinaisen yleisasemakaavan, joka vahvistettiin seuraavana vuonna. Se osoitti kaupungin maankäytön erilaiset kohteet, kuten esim. asuin- ja teollisuusalueet, asuinalueista kerros- ja pientaloalueet, yleisten laitosten alueet, puistot, vapaa-ajanalueet, metsätalousalueet, hautausmaat jne.

Vuonna 1948 alueliitosasia eteni valtioneuvostoon, jossa päätettiin määrätä selvitysmies asiaa selvittämään. Sisäministeriö valitsi tehtävään Nokian kauppalanjohtajan, varatuomari Yrjö Nykäsen. Valtioneuvoston päätös tuli vasta 1954 ja liitokset toteutettiin 1956: Hollolasta liitettiin Lahteen Okeroisten kylä ja huvilayhdyskunta Kukkilan kylästä, Nastolasta liitettiin Lahteen Ahtialan kylä melkein kokonaan ja Koiskalan kylä, Orimattilasta Renkomäen (Simolan) kylä ja Venetsian asuntoalue. Näillä liitoksilla kaupungin pinta-ala kasvoi 67 neliökilometristä 152:een ja asukasluku 48 000:sta 59 000:een; Lahdesta tuli asukasluvultaan Suomen neljänneksi suurin kaupunki.

PANIMOT JA
MALLASKADUT


Mallaskatuja on Viipurin lisäksi ainakin Helsingissä, Kaarinassa ja nykyisin Lahdessakin, jossa Mallaskatu tehtiin vanhan panimoalueen tilalle rakennetulle kerrostaloalueella.

Viipurin Mallaskatu on Pantsarlahden kaupunginosassa, jossa vanhin panimo toimi jo 1780-luvulla. Siitä en löytänyt tarkempia tietoja, mutta samoille tienoille perusti Anton Alfthan panimon 1846, ja 1860 panimon osti Havi Oy ja edelleen 1866 Hackman & Co. Panimon toiminta loppui 1881, mutta sitten samoissa tehdastiloissa aloitti toimintansa Yhdysoluttehdas Oy Förenings Bryggeri Ab
. Se oli 1800-luvun lopussa Suomen toiseksi suurin panimo, jossa valmistui olutta 2,3 miljoonaa litraa vuodessa ja työntekijöitä oli 75.

Sotavuodet jättivät jälkensä. Kun Suomi talvisodan jälkeen valtasi Viipurin takaisin elokuussa 1941, oli Yhdysoluttehtaan tuotantolaitokset poltettu. Vuonna 1942 Pyynikki Oy osti vaurioituneet tehtaat ja perusti Viipurin Olut Oy:n. Sota-aikana panimossa valmistettiin mm. mietoa Tähti-olutta.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Ritari ei vielä löytänyt helmeä

1.

Ensimmäiset lauseet Terrence Malickin elokuvassa Knight of Cups viittaavat selvästi John Bunyanin kirjaan Kristityn vaellus (1678). Siinä Kristitty-niminen henkilö
(Mr. Christian) vaeltaa Turmeluksen kaupungista Taivaan kaupunkiin kohdaten matkalla monenlaisia vaikeuksia ja vaaroja. Kirja on luetuimpia kristillisiä kirjoja heti Raamatun jälkeen. Bunyanin teos on sillä tavalla poikkeus romaanikirjallisuuden historiassa, että sitä on näiden satojen vuosien aikana luettu ikään kuin pyhänä tekstinä.

Myös Malickin elokuva on poikkeuksellinen. Sitä on vaikea luokitella. Se on ”malick”. Eikä ohjaaja itse suostu tästäkään elokuvastaan mitään sanomaan, kun ei koskaan yhtään haastattelua anna.

2.

Elokuvan vaeltaja on Rick. Heti elokuvan alussa Rick muistelee isänsä hänelle pienenä kertomaa satua idän kuninkaan pojasta, ritarista, joka lähtee etsimään helmeä Egyptistä. Ritari kuitenkin huumataan, eikä hän enää muista tehtäväänsä, eikä oikein sitäkään, kuka on.

Myös Rick huumaantuu siitä kaikesta, minkä ympäröimäksi joutuu. Rick on menestyvä elokuvakäsikirjoittaja Hollywoodissa, ja elämä on kuin juhlaa maallisessa paratiisissa. Kauniit naiset, luksusjuhlat, samppanja, hienot asunnot uima-altaineen – kaikkea on. Mutta käärme on luikerrellut paratiisiin. Rick on 30-vuotiaana huomannut, että kaikki onkin tyhjää. Komeat palatsitkin ovat tyhjiä, kun niitä katsoo selvinpäin.

3.

Elokuvan nimi tulee tarot-korteista. En tunne asiaa, mutta internetistä sain sen verran selville, että Maljojen ritari -kortti kuvaa
romantiikankaipuuta ja korostaa tunteita. Lisäksi jotakin taitaa vaikuttaa se, missä vaiheessa kunkin kortin nostaa.

Malick on jakanut elokuvan kahdeksaan osaan, joiden väliotsikot tulevat tarot-korteista, ainakin aurinko, kuu, tuomio, vapaus, kuolema. (Tämä on niitä elokuvia, joiden aikana teatterissa pitäisi olla valot päällä, jotta voisi tehdä muistiinpanoja.)

4.

Rick etsii ja harhailee. Mitään ei ole jäänyt käteen. Missä kohtaa eksyin? Missä kohtaa kaikki meni pieleen? Ei kai elämä vain tätä voi olla? Löydänkö enää takaisin tielle?

5.

Rick elää Los Angelesin loistossa, käy välillä myös Las Vegasin yltäkylläisyydessä. Kaikki ei kuitenkaan ole oikein, koska yhteisössä on myös kodittomia, rampoja ja kaikenlaisia kurjia.

Rick hakee jotakin kuin Jeesus erämaassa. Löytyykö sieltä ratkaisu? Armo? Antaako sitä joku vai antaisiko edes itse itselleen? Pelkkiä kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia.

6.

Naiset. Rick käy läpi muistoja. Miten olen naisiani kohdellut? Väärin kai.

Tässäkin elokuvassa lienee Malickin elämäkerrallisia aineksia, esimerkiksi avioliitosta ranskalaisen naisen kanssa 1985-98.

7.

Malickin elokuvien keskeinen teema on ihmisen luontosuhde. Nyt se ei ole yhtä voimakkaasti esillä kuin hänen edellisissä elokuvissaan, mutta vesi on nytkin tärkeä. Viimeinen kuva Rickissä on vedessä, ja Malickille tärkein elementti on vesi, kaiken alku.

Vedestä sinä olet tullut ja vedeksi sinä olet taas tuleva. Tämä ei tosin tarkoita Rickiä, koska hänen matkansa jatkuu edelleen.

Yhdysvaltalainen filosofi Joseph Among on kiteyttänyt Malickin maailmankuvan ”kosmiseen kolminaisuuteen” Jumala - Luonto - Ihminen.

8.

Rick on Christian Bale. Muut näyttelijät ovat vain pienissä rooleissa, parhaiten ovat esillä entinen vaimo (Cate Blanchett) ja entinen tyttöystävä (Natalie Portman). Lisäksi 72-vuotias Malick nostaa esille vanhoja tekijöitä: Brian Dennehy (78), Armin Müller-Stahl (86) ja Ryan O´Neal (75).

Musiikilla on iso merkitys tässä kauniin elegisesti etenevässä elokuvassa. Griegin Peer Gynt soi monessa kohtaa, lisäksi mm. Beethoven, Bruch, Debussy, Pärt, Vaughan Williams.

9.

Kuvaaja on ollut meksikolainen Emmanuel Lubezki, joka on kolmella viime kerralla palkittu kuvauksistaan Oscareilla. Malickin kuvaajana hän on ollut neljässä muussakin elokuvassa.

Alun vaikeissa jaksoissa, Rickin huume- ja naissekoiluissa kamera liikkuu holtittomasti, mutta kun Rick alkaa etsintänsä, liike on vain syvyyssuuntainen. Kamera liikkuu tavallaan Rickin edellä kuvaten sitä etsintää, mistä koko ajan on kysymys.

10.

Bunyanin Kristitty
jättää perheensäkin pyrkiessään kohti Taivaallista kaupunkia. Hän kohtaa ihmisiä, jotka auttavat kulkijaa eteenpäin hänen matkallaan.

Myös Rick hylkää kaiken muun, mutta hän ei kohtaa ketään auttajaa. Isän ääni vain sanoo: ”Etsi idän valo.”

Viimeinen kuva on otettu autosta. Edessä jatkuu maantie suorana. Rickin eksistentiaalinen matka jatkuu. Helmi olisi löydettävä.

11.

Yhdentoista pisteen elokuva. Kahden tunnin meditaatio.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Suuren kauneuden takana oleva suuri rumuus


Marraskuun 5. päivänä 2011 paavi Benedictus XV ilmoitti jättävänsä virkansa. Viikko eteenpäin ja pääministeri Silvio Berlusconi ilmoitti hallituksensa hajoamisesta. Tähän aikaväliin sijoittuvat tapahtumat italialaisessa mafiaelokuvassa Suburra. Vatikaani ja politiikka toimivat ikään kuin kehyksinä tälle elokuvalle, jonka ainekset ovat väärä vallankäyttö, korruptio ja muu rikollisuus.

Stefano Solliman
ohjaama elokuva on kuin kääntöpuoli Paolo Sorrentinon Rooma-elokuvalle Suuri kauneus (2013). Se tuo esille kaiken sen rumuuden, mikä mafian riivaamaan Italiaan liittyy. Eikä kukaan ole turvassa – Tiberin pohjaan joutumisella uhataan milloin kansanedustajia, milloin kardinaaleja, ellei asioita junailla niin kuin mafia vaatii.

Melkein koko ajan sataa, mutta Rooman sade ei puhdista, päinvastoin viemärit tukkeutuvat ja paska nousee pintaan. Paolo Carneran kuvaus on komeaa. Tuttuja katunäkymiä, mutta synkissä sävyissä. Carnera kuvasi myös Solliman tv-sarjan Gomorra (2014).

Elokuvan nimikin antaa vihjeen: kun siitä otetaan pois yksi r-kirjain, saadaan Subura, joka oli pahamaineinen kaupunginosa antiikin Roomassa. Suburan läpi kulki Argiletumkatu, joka päättyi Forum Romanumille. Tiheästi kansoitetussa Suburassa asui köyhiä, rikollisia, prostituoituja ja katukauppiaita, ja alue oli tulipaloherkkä. Nyt suburra-sanalla tarkoitetaan slummia.

Ikuinen Rooma on myös kääntöpuoleltaan ikuinen. Elokuvan alussa hallituspuolueen kansanedustaja menee huoriin, siinä touhussa alaikäinen tyttö kuolee huumeisiin, kansanedustaja ei käryä poliisille, mutta kun mafia saa vihiä asiasta, on painostus- ja lahjontakierre valmis. Tästä alkaa tarina, joka ei varsinaisesti käänny yhteiskunnalliseksi moraalisaarnaksi, vaan on puhdas rikosjuttu. Tällaisena se on viime aikojen ehdottomasti parhaita rikoselokuvia. Kesto on 130 minuuttia, mutta jännite pysyy koko ajan erinomaisesti. Raakaa väkivaltaa on ilkeästi, mutta ilman sitä ei tämän tyyppistä elokuvaa voi uskottavasti tehdä.

Mafia liittyy tässä tapauksessa ison ranta-alueen kaavoitukseen. Yhdellä mafiaperheellä on Lido di Ostian alueella Tiber-joen suulla omistuksessaan paljon maata, ja se pitäisi tulevien bisnesten takia saada kaavoitetuksi hotelli-, kasino- ja viihde-elämän tarpeisiin. Tähän tarvitaan suostuvaisia poliitikkoja, ja paras suostuttelija on raha, puhumattakaan sattumalta auenneesta kiristysmahdollisuudesta.

Erityisen hankalaksi ja vaaralliseksi tilanteen tekee se, että apajille tulee toinenkin mafiaperhe. Samalla elokuvan henkilögalleria monipuolistuu, kun kysymyksessä on hieman toisenlainen perhe. Tilannetta yrittää pitää hallinnassa etelän isoja mafiaperheitä edustava ”Samurai”, mutta asiat eivät etene sujuvasti, kun uusi aika tuo kentälle uusia kukkopoikia sekoittamaan perinteisiä toimintatapoja. Samurai on taas kerran tällaisista mafiaelokuvista tuttu, näennäisesti sympaattinen rikollispomo, joka hänkään ei kuitenkaan sääliä tunne, kun asiat vaativat vaikkapa tappamista.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Fordin tehdas Suomessa


Vaimoni kävi jossain kokouksessa Henry Fordin kadulla Helsingissä. Minä siitä innostuin kotona pitämään luentoa asiasta, jota moni nykyinen automieskään ei varmaan tiedä tai muista. Kadun nimi tulee siitä, että Henry Fordin katu 5 oli aikoinaan Suomen Fordin pääkonttorin osoite. Eikä pelkkä konttori, sillä jo 1930-luvulla Hernesaaressa toimi myös Fordin kokoonpanotehdas. Esimerkiksi jatkosodan aikana siellä koottiin uusia ja kunnostettiin vaurioituneita ja sotasaaliiksi saatuja kuorma-autoja puolustusvoimien käyttöön. Ford siirtyi pois Hernesaaresta 1997, mutta sitä en tähän hätään osannut selvittää, milloin autojen kokoonpano siellä loppui.

Olinhan siellä minäkin, voin tähän kohtaan sanoa. Kun autoja ei aikoinaan kuljetettu maahantuojilta piirimyyjille isoilla rekoilla, ne käytiin Helsingistä ajamalla hakemassa. Isäni oli töissä Are Oy:ssä Jyväskylässä, ja aina silloin tällöin hänkin kävi Hernesaaresta hakemassa autoja. Minulle se oli joskus yhtä juhlaa, sillä alakouluikäisenä 1950-luvulla pääsin monta kertaa mukaan. Ensin yöjunalla Jyväskylästä Helsinkiin ja sieltä jollakin uudella Fordilla takaisin.

Yksi parhaita muistoja noilta reissulta on, että Helsingin rautatieasemalla sain kerran hot dogin – ylivoimaisesti paras ruoka, mitä olin koskaan siihen mennessä syönyt.

Näin jälkikäteen tuntuvat hurjilta ne tapaukset, joissa haettavana oli linja-auton runko. Siis pelkkä runko, moottori ja kuljettajan penkki. Näitä hakuja piti tehdä myös talvipakkasilla, sillä runko oli saatava koritehtaalle, jotta valmis auto saatiin liikennöitsijälle ajallaan. Ei muuta kuin tukevasti vaatetta päälle ja naamalle sellainen vanhanaikainen moottoripyöräilijän muovitötterö. Eikä matka ollut helppo, koska vanha tie kulki Helsingistä Orimattilan kautta mutkitellen Lahteen ja edelleen vanhaa nelostietä pitkin yhtä lailla mutkitellen Jyväskylään. Kai siinä aikaa meni 5-6 tuntia.

ENSIMMÄINEN FORD
SUOMEEN 1904

Ensimmäinen Ford tuli Suomeen G.F. Stockmannin tuomana 1904, ja sen osti apupappi Walter Lampen, Vuonna 1911 saivat Yhdysvalloissa siirtolaisina olleet veljekset Aleksander, Fritiof ja Tor Nyberg Fordin edustuksen Suomeen ja seuraavana vuonna he aloittivat myyntitoimintansa Helsingissä. Myöhemmin Ford otti autojensa maahantuonnin itselleen, ja Keski-Suomessa Ford Motor Company of Finland Oy:n piirimyyjäksi ryhtyi ensin Hj. E. Tawastin Rohdoskaupan auto-osasto eli Jyväskylän Auto Oy.

Vuonna 1929 Ford-edustus siirtyi Keski-Suomen Sähköliikkeelle, jonka omistivat Kalle Heinonen ja Kalle Kerttunen. Samana vuonna Heinonen osti Kerttusen ulos yhtiöstä, jonka nimen Heinonen kymmenen vuotta myöhemmin muutti Are Oy:ksi. Ford-myynti alkoi 1.6.1929 ja sinä vuonna Jyväskylässä myytiin 15 uutta Fordia. Ensimmäisen auton osti Keski-Suomen metsänhoitolautakunta. Myyntikirja paljastaa, että autoja meni piirin alueelle laajalti, ostajat olivat Jyväskylän lisäksi Kangasniemeltä, Keuruulta, Kivijärveltä, Konginkankaalta, Korpilahdelta, Lievestuoreelta, Reisjärveltä, Vaajakoskelta, Viitasaarelta ja Äänekoskelta.

Aluksi Suomeen tuotiin Fordeja vain Amerikasta, mutta ennen toista maailmansotaa alkoi tuonti myös Englannista. Vuonna 1939 Ford oli Suomen yleisin henkilöautomerkki (myynnistä 27 %). Sotien jälkeen alkoi tuonti myös Länsi-Saksasta. Sittemmin Fordeja on tuotu meille myös Ranskasta, Belgiasta ja Brasiliasta.

Nyt Ford on Suomen autokantatilastossa neljäntenä (noin 250 000 kpl), edellä Toyota, VW ja Volvo. Kymmenen ensimmäistä Ford-merkkiä autokantatilastossa: 1) Focus, 2) Mondeo, 3) Fiesta, 4) Escort, 5) Sierra, 6) Ka, 7) S-Max, 8) Orion, 9) Focus S-Max, 10) Mustang.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Elokuva on kapitalismin välikappale


Otsikon sanonta on kommunistisen dialektiikan opintokerhosta, jonka ovat perustaneet Hollywoodin riistetyt käsikirjoittajat. Tämä ja kymmenet muut Hollywood-kliseet käydään läpi Coenin veljesten hulvattomassa elokuvassa Hail, Caesar. Meininki on tuttua veljesten aikaisemmista elokuvista, joskin nyt on kysymys kaikkein kevyimmästä tapauksesta.

Eletään 1950-lukua ja isojen elokuvayhtiöiden studioaikaa. Tehdään suuria elokuvia, mutta aina ei tekeminen suju ilman yhtä suuria ongelmia. Studiopomoilla on kädet täynnä selvitettäviä asioita, kun ohjaajat eivät tule toimeen toopemaisten näyttelijöiden kanssa, kun on peiteltävä tähtinäyttelijän au-raskautta, kun joku avainhenkilö retkahtaa ryyppäämään päiväkausiksi jne.

Ethan ja Joel Coen parodioivat ja ironisoivat. Kommunisminvastainen hyökyaalto on pahimmillaan ja Hollywoodin on sitä tuettava. Maassa maan tavalla tai maasta pois – ja yhdenkin tähtinäyttelijän käy neuvostoliittolainen sukellusvene hakemassa pois Malibun rannikolta.

Parasta elokuvassa ovat parodiat tuon ajan suurelokuvalajeista. George Clooney (kuvassa) on pääroolissa Jeesus-aiheisessa elokuvassa, Clooney on kuin Charlton Heston Ben-Hurissa (1959). Hauskuutta on saatu aikaan myös lännenelokuvien näyttelijöistä, joista ei muunlaisiin elokuviin olekaan, koska eivät osaa kuin heittää lassoa ja sanoa hevoselleen ptruu. Mukava yksityiskohta on, että yksi tällainen sankari laulaa saman kuutamolaulun kuin Roy Rogers elokuvassa The Arizona Kid (1939). Hauskoja kohtauksia on myös tanssimusikaalielokuvista.

Elokuvan pääosassa on studiopomoa esittävä Josh Brolin. Coenin veljesten nauttimasta arvostuksesta kertoo myös tämän elokuvan kohdalla, että pieniinkin rooleihin on taas saatu tunnettuja tähtiä, kuten Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Frances McDormand, Tilda Swinton ja Channing Tatum. Mukana on myös Jack Huston, jonka isoisä John Huston ohjasi massiivisen Raamattu-elokuvan (1966).

Neljäsataa vuotta sitten kuollut Shakespeare määritteli mitta-asteikon komedialle. Hail, Caesar ei ole kunnolla komedia, ehkä osuvampi nimike on hupailu. Kun aihe kuitenkin on Hollywood, se tulee luultavasti saamaan myös Oscar-ehdokkuuksia ensi vuoden gaalaa varten – tai ei, koska tasa-arvo ei toteudu mustien näyttelijöiden puuttuessa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Unkarilaisen keskitysleirielokuvan viesti jää vajaaksi


Olen nähnyt 50 tai 100 keskitysleirielokuvaa. Edelleen niitä pitää tehdä, ettei asia koskaan unohtuisi. Unkarilainen Son of Saul on uusin, moninkertaisesti palkittu. Se ei silti täysin tee tehtäväänsä. Jos katsoja ei ole riittävän hyvin perillä kuvattavasta asiasta, jää paljon avoimeksi, enkä luota siihen, että jokainen nuori katsoja lähtee elokuvan nähtyään perehtymään paremmin asiaan.

Elokuvan pohjana on Ber Markin kirja The Scrolls of Auschwitz (1985), joka kertoo päähenkilönsä Saulin yhdestä päivästä Auschwitz - Birkenaun keskitysleirissä 1944. Saul kuuluu erityiseen Sonderkommando-ryhmään, joka on muodostettu keskitysleirivangeista ja jonka tehtävänä on ohjata juutalaisia ja muita natseille kelpaamattomia ihmisiä kaasukammioon ja kuskata sitten ruumiit poltettaviksi. Sonderkommandolaiset eivät kuitenkaan pelastu samalta kohtalolta, mutta saavatpahan muutaman kuukauden lisää elinaikaa.

Elokuva seuraa tiiviisti Saulia, joka ei juurikaan puhu. Eikä elokuvassa muutenkaan paljon puhuta, eikä varsinkaan selitetä. Tapahtumat vaikuttavat kaoottisilta ja kun ohjaaja László Nemes (39) toistaa tämän ikään kuin dokumentaarisena, sanattomana kuvauksena, jää elokuvan viesti vajaaksi. En vaadi ”rautalangasta vääntämistä”, mutta jotain selventävää kaipaisin.

Tästä on esimerkkinä se, kun Saul näkee kaasutettujen joukossa oman poikansa: lopulta ei kuitenkaan selviä, onko poika Saulin vai puhuuko hän pojasta muuten vain poikanaan. Elokuvan keskeinen juonilanka on kuitenkin se, kun Saul etsii leiriläisten joukosta rabbia siunaamaan pojan ruumiin.

Nemes ja kuvaaja Mátyás Erdély ovat valinneet kuvausmateriaaliksi filmin ja kapean kuvasuhteen, melkein neliön (1,37 : 1). Kuva on lähes koko ajan ahdistava, väriltään ruskeavoittoista. Värifilmi on tässä tapauksessa oikea ratkaisu, koska sillä on saatu esimerkiksi veri erottumaan kappaleiden eli ruumiiden pinnasta. Mistään verimässäilystä ei silti ole kysymys. Lisäksi joudun taas kerran kirjoittamaan, että elokuvaa ei tee yhtään ”taiteellisemmaksi” holtittomasti heiluvan käsivarakameran kuva.

Mutta se puuttuva asia: elokuvassa ei kerrota sitä, että Saksa tappoi näillä joukkomurhaleireillä ja vähän muuallakin yhteensä seitsemän miljoonaa ihmistä. Eikä tämä ole edes pelkkää historiallista painolastia, sillä vastikään Saksan AfD-puolueen (Vaihtoehto Saksalle) johtaja Franke Petry sanoi, että poliiseille pitäisi antaa lupa tappaa laittomasti rajan yli tulevat pakolaiset. AfD oli viikonvaihteessa kolmissa osavaltiovaaleissa toinen tai kolmas kannatusluvuilla 12-24 %. Kuten Nemes on muistuttanut, eivät pahuutta keksineet natsit, eikä pahuus loppunut natsien sotatappioon.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Lenin Viipurissa

Tampereen Lenin-museo avataan uusittuna 17.6.2016. Viipurissa 1958 avattu Lenin-museo on auki, se sijaitsee lähellä Talikkalan markkinapaikkaa (Rubezhnaya ul. 15). Taksilla keskustasta sinne, taksi odotti meitä puoli tuntia, sitten takaisin, 400 ruplaa (5 euroa). Kysymyksessä on se puutalo, jossa V.I. Lenin piileskeli syksyllä 1917 ennen lähtöään takaisin Venäjälle. Hänen lisäkseen talossa majailivat jonkin aikaa myös vallankumoukselliset Burenin, Ignatjeva ja Krasin. Lenin käytti salanimeä Ivanov, kuten muissakin piilottelukaupungeissaan, joissa Suomessa oli.

Lenin asui talossa 24.9. - 7.10. Talon kahdessa kerroksessa on paljon monenlaista historiallista aineistoa, mutta tässäkin venäläisessä museossa on se tuttu ongelma, että aineistoa esittelevät tekstit ovat vain venäjäksi. Opas museossa tosin kertoi asioista englanniksi, mutta meitä suomalaisia käy Viipurissa niin paljon, että suomennoksiakin olisi kiva olla.

Vihreän talon omisti sata vuotta sitten Viipurissa 1904-18  ilmestyneen Työ-lehden toimittaja Juho Latukka, joka toimi myös Viipurin punakaartin päällikkönä. Hän oli naimisissa toisen tunnetun kommunistin Lyyli Latukan kanssa, ja talon varsinaiset asukkaat olivat Lyylin sisko Katri miehensä Tuomas Haikosen ja viiden lapsen kanssa. Koko porukka siirtyi 1918 Pietariin, jossa Juho Latukasta tuli Vapaus-lehden päätoimittaja ja Lyyli Latukasta SKP:n keskuskomitean huoltoryhmän lastenkodin johtaja.

Leninin matka Viipurista jatkui ensin Kivennavalle, jossa hän vietti öitä Jalkalan ja Raivolan kylissä. Jalkalassa paikkana oli kauppias Parviaisen talo, josta siitäkin tehtiin myöhemmin Lenin-museo, mutta Neuvostoliiton loputtua se muutettiin etnografiseksi museoksi; talon luona on kuitenkin vielä Lenin-patsas.

Viipuri oli Leninille tuttu kaupunki jo ennen vallankumoussyksyä. Vuonna 1906 hän oli asunut pari viikkoa kaupungin ykköshotellissa Belvederessä Karjalankadun ja Salakkalahdenkadun kulmassa. Talon oli 1879 rakennuttanut tunnettu liikemies Frans Ehrenburg ja sen oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Fredrik August Odenwall.

Belvederessä Lenin oli yhdessä puolisonsa Nadezhda Krupskajan kanssa. He toimittivat siellä Proletarija-lehteä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 21.8.1906. Talon seinässä on muistolaatta. Ei ole tietoa lehden painopaikasta, mutta se tuskin oli kadun toisella puolella ollut Karjalan kirjapaino Oy.

Näkyvin merkki Leninistä Viipurissa on iso ja isolle jalustalle pystytetty näköispatsas Punaisenlähteentorilla.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 10. maaliskuuta 2016

Kun yksi rikas vastasi 25:tä köyhää


Näinä päivinä tulee kuluneeksi 110 vuotta Lahden kaupungin ensimmäisistä kunnallisvaaleista. Lahti oli saanut kaupunkioikeudet marraskuussa 1905 ja muutaman kuukauden kuluttua 17.3.1906 järjestettiin valtuustovaalit. Vaaleissa valittiin 18 valtuusmiestä: 12 perustuslaillista, kaksi suomalaisen puolueen edustajaa ja neljä sosialidemokraattia. Sosialidemokraateilla ei vaaleissa ollut omaa vaalilistaa, vaan olivat vaaliliitossa perustuslaillisten kanssa. Oman ryhmittymänsä muodostivat myös liikemiehet, mutta he eivät saaneet läpi yhtään ehdokastaan.

Vaalijärjestelmä oli noihin aikoihin vielä sellainen, että rikkaan ääni vaikutti enemmän kuin köyhän. Äänioikeus jakautui kunnallisveronmaksun mukaan niin, että kaikkein eniten veroa maksaneilla oli 25 ääntä, mutta kaikkein köyhimmillä vain yksi ääni. Tällaisia eri veronmaksukykyyn perustuneita äänimääräluokkia oli kaikkiaan 22. Rikkaimpia eli 25 äänen antajia oli 31 ja yhden äänen poloisia 199. Asukkaita Lahdessa oli 2800. Äänestysprosentiksi tuli 49,3 ja valituiksi tulivat:

filosofian maisteri
Niilo J. Avellan
rautatienkirjuri
Anton Berg
talonomistaja
Karl Boman
kauppias Albin Eklund
kauppias
Gustaf Fagerholm
apteekkari
Hjalmar Fellman
tehtailija
Ferdinand Frigrén
eläinlääkäri
Uno Heininen
kauppias
Kustaa V. Kunnas
postiljooni
Juho E. Laine
leipuri
Oskar Lefrén
talonomistaja
Vihtori Pöysälä
suutari
Kalle Salminen
puuseppä
Emil Salonen
asemapäällikkö
Axel Sievers
satulaseppä
Juho N. Suvela
seppä
Otto Virtanen
kunnanlääkäri
Johan Vitali

Valtuuston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Vitali.
Valtuusto kokoontui joka kolmas tiistai kello 18.15 Vuorikadun koulun (kuvassa) luokkahuoneessa, joka oli kaupungin virastojen ja hallintoelinten yhteinen virka- ja kokoushuone. Rahatoimikamari oli luovuttanut valtuustolle isosta kaapistaan yhden hyllyn. Valtuuston sihteeri säilytti tärkeimpiä papereitaan lattialla olevassa arkussa. Myöhemmin kaupunginvaltuusto siirtyi kruununvouti Fridolf Ferdinand Frostellin taloon Vapaudenkadulle ja 1913 valtuusto pääsi uuteen kaupungintaloon.

Isoa hässäkkää syntyi pian ensimmäisten vaalien jälkeen, sillä historiankirjat kertovat sosialidemokraattien vetäytyneen pois valtuustotyöskentelystä boikotiksi epädemokraattista kunnallishallintoa kohtaan, lukuun ottamatta satulaseppä Suvelaa.
Totta tietenkin olikin, että vaalijärjestelmän takia arviolta puolet lahtelaisista jäi kunnallisen hallintovallan käytön ulkopuolelle. Sos.dem. kunnallisjärjestö toimi kuitenkin aktiivisena ulkoparlamentaarisena painostusryhmänä. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan vuosina se vaati voimakkaasti toimenpiteitä työllisyyteen ja elintarvikehuoltoon liittyvissä ongelmissa.

Erikoista oli, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa jo 1907, mutta kunnallisella tasolla vasta 1917. Ennen vuoden 1917 muutosta Lahden sosialidemokraatit jo ehdottivat, että heille myönnettäisiin puolet valtuustopaikoista, koska työväen äänestäjämäärä oli noin puolet äänestäjistä. Sos.dem. kunnallistoimikunnan puheenjohtajan V. Perttilän allekirjoittamassa anomuksessa kaupunginvaltuustolle todettiin mm.:
 
”Kun nykyään elämme uutta aikaa, jolloin myönnetään vanhat synnit tehdyiksi ja ollaan valmiit todenteolla tukemaan nousevaa kansanvaltaa, olisi ilahduttavaa nähdä jos Lahden kaupunginvaltuusto luovuttaisi työväestölle valtuustossa sellaisen edustuksen, minkä eduskuntavaalit edellyttäisivät. Toisin sanoen työväestö saisi vähintään puolet valtuuston paikoista. Tämä tuntuisi sitäkin oikeudenmukaisemmalta, kun työväestö varsin pian joka tapauksessa tulee saamaan vähintään edelläkerrotun määrän valtuuston paikoista. Jos tämä saanti tapahtuisi vapaaehtoisen luopumisen kautta, ei se ainakaan olisi omiaan huonontamaan paikkakunnan porvarillisten ja työläisten välejä.”

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen myös kunnallisella tasolla lykkääntyi, vaikka eduskunta hyväksyi asiaa koskevan lain jo 1908 pääasiassa vanhasuomalaisten ja sosialidemokraattien äänin 146-41. Senaatti kuitenkin totesi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden "epäoikeudenmukaiseksi" ja tsaari jätti lain vahvistamatta. Vasta Suomen itsenäistyttyä päästiin kunnallisvaalitkin järjestämään demokraattisesti joulukuussa 1918.

Olisikohan kansalaissota vältetty, jos kunnallinen vaalijärjestelmä olisi ollut oikeanlainen jo aikaisemmin? Varsinkin syksyllä 1917 harvainvaltaisten valtuustojen ja järjestäytyneen työväestön välit kiristyivät monilla paikkakunnilla hyvin jyrkiksi.

Lahdessa vasemmisto palasi valtuustoon vasta 1920 kolmen valtuutetun voimin. Muut 21 valtuutettua edustivat Kokoomusta, IKL:ää ja Edistyspuoluetta. Enemmistön sosialidemokraatit saavuttivat 1934: SDP 18, Edistyspuolue 6, IKL 6, Kokoomus 4, varuskunta 1.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ryssäviha loimusi Paasikivi-seurassa


"Venäjän-tuntijana” markkinoitu kirjailija-kääntäjä Jukka Mallinen julisti Lahden Paasikivi-seuran yleisöluennossa Viron paratiisillisen hienoa tilannetta verrattuna Suomeen: Viro ja koko Baltia ovat turvassa Naton ansiosta, mutta Suomi on tälläkin hetkellä Venäjän sotilaallisen uhan alla. Ryssävihan voimakkaasti leimaamassa esitelmässään Mallinen antoi myös ymmärtää, että Suomi on ehdottoman oikealla tiellä tehdessään sotaharjoitusyhteistyötä Naton ja USA:n kanssa.

Amerikkalaisjoukkojen tulo Suomeen on jatkoa USA:n 2014 aloittamalle sotaharjoitusten sarjalle Euroopassa. Tästä Operation Atlantic Resolve -harjoituksesta todetaan Yhdysvaltain hallinnon nettisivuilla: ”OAR-harjoitus pysyy niin kauan kuin on tarvetta rauhoittaa liittolaisia ja estää Venäjän alueellinen hegemonia”.

OAR on siis yksiselitteisesti kohdistettu Venäjää vastaan. Nyt Suomi tulee olemaan osa tätä provokaatiota.

Jukka Mallisen lähes kaksi tuntia kestäneessä julistuksessa pääpaino oli presidentti Vladimir Putinin demonisoinnissa – Putin ei ole valtiomies, vaan katupoika. Lisäksi hän vertasi nyky-Venäjän kehitystä natsi-Saksan kehitykseen 1920-30-luvuilla, ja toisti toistamistaan, että Venäjällä on halua kolmanteen maailmansotaan.

Mallinen rehvasteli sillä, että on rääväsuu. Pettyneeltä hän kuitenkin vaikutti siinä, että on sanomisistaan ja kirjoittamisistaan huolimatta saanut aina viisumin Venäjälle. Sitä hän tarvitsee, koska valtavassa Venäjän maassa on kuitenkin kaksi hyvää asiaa, Pietarin jazzklubit ja gruusialaiset ravintolat.

Russofobian taudinkuvaan kuuluu, että kaikki Suomen lähestymiset Natoa ja Yhdysvaltoja kohtaan tuovat helpotusta sairauteen. Yhden reseptin allekirjoitti puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg syksyllä 2014, se on Suomen ja Naton yya-sopimus
"Memorandum of Understanding" eli yhteisymmärrysmuistio. Tätä sopimusta ei esitelty eduskunnan hyväksyttäväksi, vaikka se sitoo Suomea. Naton puolesta pöytäkirjan allekirjoittivat Naton operaatioesikunta ja transformaatioesikunnan komentajan johtoesikunta.

Sopimuksen ydinkohta on, että Nato voi halutessaan perustaa sotilastukikohtia Suomeen. Sopimuksen kohta 2.1: "Tämän pöytäkirjan tarkoituksena on luoda toimintaperiaatteet ja menettelyt tukikohtien perustamiseksi ja isäntämaatuen antamiseksi isäntämaassa oleville tai isäntämaan tukemille Naton joukoille Naton sotilaallisen toiminnan aikana. - - - Tukikohdat ovat strategisen esikunnan osastoja, joita Naton komentaja johtaa."

PAASIKIVI-SEURA

Paasikivi-seura perustettiin Helsingissä 1958. Seuran tavoitteeksi otettiin Suomen virallisen ulkopolitiikan vahvistaminen ja vakiinnuttaminen laajojen kansalaispiirien keskuudessa. Sääntöjensä mukaan seuran tarkoituksena on myös vaalia presidentti J.K. Paasikiven muistoa ja hänen poliittista perintöään.

Onkin outoa, että Paasikivi-seuran maakunnallisessa järjestössä Lahdessa päästettiin maanantai-iltana ryssäviha loimuamaan. Paasikiven - Kekkosen linjaan ei tällainen kuulunut. Paasikiven seuraajana Urho Kekkonen lavensi edeltäjänsä viitoittamaa hyvän naapuruuden politiikkaa. Hän lähti siitä olettamuksesta, että neuvostojohto voitaisiin saada vakuuttuneeksi turvallisuustakuiden lisäksi Suomen erityisaseman Neuvostoliitolle tarjoamista muista eduista.

Kekkonen eteni ajatukseen, että Suomi voisi toimia poliittisena ja taloudellisena sillanrakentajana idän ja lännen välillä pitämällä yllä hyviä suhteita molempiin suuntiin. Näin Kekkonen tarttui Paasikiven luonteen optimistiseen puoleen ja kehitti Paasikiven linjaa neuvottelujen ja etujen yhteen sovittamisen tietä. Mallisen kaltaiset suomalaiset sen sijaan eivät hyväksy rauhanomaista rinnakkaineloa Venäjän kanssa, vaan haluavat kimppaan vain USA:n ja Naton kanssa. Heidän militaristinen mielihalunsa on saada Venäjä Suomen viholliseksi heti tuohon rajan taakse.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Homot eivät aja Harley-Davidsonilla



Kun Charles Chaplin 1914 aloitti elokuvanteon, oli yksi aloitusvuoden elokuvista moottoripyöräaiheinen, 18 minuuttia pitkä Mabel at the Wheel. Se tehtiin kuuluisilla Keystone-studioilla ja pääosissa olivat Chaplin ja Mabel Normand. Suomessakin elokuva nähtiin 1920. Siitä alkoi sittemmin suorastaan genreksi muodostunut moottoripyöräelokuvien lajityyppi.

Modernin elokuvan aikakaudella syntyi tämän lajin perusteokseksi Laszlo Benedekin Hurjapäät (1953), josta varsinkin 29-vuotiaan Marlon Brandon rooli jäi elokuvan historiaan merkkitapauksena (otsikkokuvani on tuosta elokuvasta). Moottoripyöräelokuvien kultakausi oli 1960-luvun puolivälistä kymmenen vuotta eteenpäin; tuona ajanjaksona tehtiin yli 50 mp-elokuvaa, ja todelliseksi klassikoksi nousi Dennis Hopperin Easy Rider (1969).

Audiovisuaaliseen kulttuuriin keskittyvän Lähikuva-lehden viimeisessä paperilehtiversiossa (4/2015) mp-elokuvista kirjoittavat kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen ja taloustieteen laitoksen tutkija Toni Ryynänen Helsingin yliopistosta. Heidän kirjoituksensa otsikko on ”Kulutuksen ja moottoripyöräilyn alakulttuurit sekä jalostuva keskiluokkaisuus”. Erityisenä tapausanalyysina he ovat tutkineet Walt Beckerin elokuvaa Villit karjut (2007), joka monien muiden ”chopper-oopperoiden” tavoin korostaa keski-ikäisten miesten maskuliinisuutta ja todistelee näiden miesten heteroseksuaalisuutta. Harley-Davidsonin selkään hyppääminen ja tielle lähteminen muuttuu usein miehuuden rituaaliksi, rituaaliseksi siirtymäksi ja miehuuden todistamiseksi.

Harley-Davidsonista tuli mp-elokuvien prätkämerkki varsinaisesti sotien jälkeen, kuten Ryynänen ja Heinonen kirjoittavat: ”Toinen maailmansota jätti jälkensä edullisia, armeijaa rintamalla palvelleita ylijäämäpyöriä ja joukon rahattomia nuoria miehiä, joilla oli yhteinen kokemusmaailma. Nuorten miesten ryhmiä yhdisti sotatoiminnan adrenaliinipurkauksen etsiminen siviilissä, toveruus ja kotikaupungit, jotka eivät tarjonneet työtä. Kun levottomiksi koetut motoristit ja vastaperustetut mp-kerhot vielä päätyivät päivälehdistön uutisiin, heräsi myös pienten filmistudioiden huomio. Ne näkivät menestysmahdollisuuksia nousevassa nuorisokulttuurissa ja siihen liittyvien elokuvien tuottamisessa.”

Amerikkalaisia mp-elokuvia käsittelevässä populaarijulkaisussa luetellaan mäille elokuville 1960-70-luvuilla ominaisia tekijöitä:
1) moottoripyöräkerho
2) terrorisoitu paikallinen väestö
3) chopperit eli muokatut moottoripyörät
4) raiskaus tai seksuaalinen ahdistelu
5) omituiset päähineet
6) baaritappelu
7) paljaan pinnan näyttäminen.

Miehet näissä elokuvissa etsivät elämälleen merkitystä, olivat sopeutumattomia tai vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä hippejä. Moottoripyörien piti olla yli 750-kuutioisia, ja asiaan kuului, että kaverit itse pystyivät niitä korjaamaan ja parantelemaan. ”Henkilökohtaisesti rakennettu ja muokattu Harley-Davidson voidaan määritellä omistajansa jatkeeksi sekä tyylin ja identiteetin ilmaukseksi.”

Heinonen ja Ryynänen ovat panneet merkille, että moottoripyöräilijöiden kerhotilat on usein rakennettu saluunatyyliksi, mikä viittaa lännenelokuvien ympäristöihin ja siten myös lännenelokuvien modernisoituihin versioihin, road-elokuviin.

TUNNETTUJA MP-ELOKUVIA


Jo mainittujen lisäksi muutamia tunnettuja moottoripyöräelokuvia:

Roger Corman: Helvetin jengi (1966)
Richard Rush
: Helvetin enkelit (1967)

Jack Cardiff
: Tyttö ja moottoripyörä (1968)

Martin B. Cohen: Hell´s Angels – raju jengi (1970)
Bruce Brown
: On Any Sunday (1971, dokumentti)

Simon Wincer
: Harley-Davidson ja Marlboro-mies (1991)

Reggie Bythewood
: Biker Boyz (2003)

Larry Bishop
: Hell Ride (2007)

Brian Taylor
: Koston henki (2012)

Bryan H. Carroll
: Why We Ride (2013, dokumentti)

George Miller
: Mad Max: Fury Road (2015)


Aivan toisentyyppisiä, mutta erinomaisia moottoripyöräelokuvia ovat myös mm. John Sturgesin Suuri pakoretki (1963) ja Roger Donaldsonin Maailman nopein intiaani (2005).


Suomessa ei moottoripyöräelokuvia juurikaan ole tehty. Aki Kaurismäki kylläkin tuotti mp-aiheisen elokuvan Iron Horseman (1994), jonka ohjasi hänen apulaisohjaajanaan monessa elokuvassa ollut ranskalainen Gilles Charmant. Edes laaja Suomen kansallisfilmografia ei tätä elokuvaa tunne, enkä minäkään ole sitä nähnyt. Sen tapahtumat sijoittuvat kuvitteellisesti vuoden 1967 Kaliforniaan, jossa toimii Cannibals-niminen moottoripyöräjengi. Kuvauksia tehtiin ainakin Nummelan lentokentällä ja Helsingin Vallilassa. Rooleissa näyttävät tietojen perusteella olevan mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää, Sakari Kuosmanen ja Antti Reini sekä moottoripyöräkerholaisia (Ylästö MC, Tonocks MC, Niska MC, Walkka MC, Jerusalem MC). Elokuvasta on olemassa dvd (2006).

En ole asiaa enempää tutkinut, mutta yhden suomalaisen mp-elokuvan sentään muistan, Valentin Vaalan Nuoruus vauhdissa (1961), jossa Rami Sarmasto jopa osallistuu Ruissalon TT-ajoihin. Neljä vuotta myöhemmin Sarmasto kuoli 26-vuotiaana auto-onnettomuudessa valtatie 2:lla. Tuossa vaiheessa Rami Sarmasto oli kihloissa Tamara Lundin kanssa.


kari.naskinen@gmail.com