keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Haikean makea japanilaiselokuva


Japanilaisen elokuvan historiassa on iso sijansa hitaudella ja hiljaisuudella. Naisohjaaja Naomi Kawasen (s. 1969) Kirsikkapuiden alla istuu tietyllä tavalla tähän perinteeseen, vaikka ei mikään suurelokuva olekaan. Vähäpuheinen Sentaro pitää pientä pikaruokakioskia, jossa hän valmistaa ja myy dorayaki-leivonnaisia, jonkinlaisia pannukakkuja, joiden välissä on makeaa paputahnaa. Sentaron hiljainen olemus herättää kiinnostusta ympäristössä, ja niinpä 76-vuotias Tokue-rouva (Kiki Kirin, kuvassa) tarjoutuu auttamaan ruuanlaitossa.

Sentaro suostuu ottamaan Tokuen apulaisekseen, kun on ensin saanut maistaa tämän tekemää paputahnaa, mikä on aivan toista luokkaa kuin Sentaron tukkukaupasta ostama tahna. Tokuen paputahnareseptin ansiosta liiketoiminnan piristyy, samalla Sentaron ja Tokuen ystävyys syvenee. Elokuvan alkuperäinen nimikin on An, mikä on paputahnan japaninkielinen nimi.

Papumassan tekeminen kuvataan erinomaisesti. Sitä voisi nyt melkein kotona valmistaa, sillä kuvaus on perusteellinen. Kaunista kuvajälkeä on tehnyt ilmeisesti debyyttielokuvassaan Shigeki Akiyama.

Kirsikkapuut kukkivat ja ollaan luultavasti pienessä Higashimurayaman kaupungissa Tokion luoteispuolella. Mutta niin kuin puut pudottavat kauniit kukkansa, niin ei myöskään Sentaron ja Tokuen tarina jatku kauniin hiljaisena. Ongelmia tulee ulkopuolelta ja haikeus muuttuu suruksi.

Elokuvan yksi juonne liittyy leprasairauteen. Aikaisemmin sairauden nimi oli pahamaineisemmin spitaali ja nykyisin Hansenin tauti (leprabakteerin löysi Gerhard Hansen 1873). Leprapotilaat joutuivat Japanissa elämään täydellisessä eristyksessä vuoteen 1996 asti, jolloin lepraa koskeva karanteenilaki kumottiin, vaikka lepraan sairastuneet oli jo aikoja sitten pystytty parantamaan. Sairauden runtelemia ihmisiä ei kuitenkaan haluttu ihmisten ilmoille ruhjeisine raajoineen ja epämuodostuneine kasvoineen.

”Syrjintä on valtava ongelma, ja sairaiden eristäminen muusta maailmasta on vain yksi monista syrjinnän muodoista. Häpeän tapaa, jolla kotimaani on kohdellut lepraan sairastuneita. Se on suuri vääryys, ja tällä elokuvalla haluan osaltani vaikuttaa siihen, ettei vääryys toistu”, sanoi Naomi Kawase Cannesin elokuvajuhlilla 2015.

Elokuva perustuu Durian Sukegawan romaaniin. Cannesissa elokuva ei saanut palkintoa, mutta Corkin ja Sao Paulon elokuvajuhlilla se palkittiin yleisöpalkinnoilla.

kari.naskinen@gmail.com