”Nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellistä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi yhtälailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin”, sanotaan tekstissä, joka 1729 ilmestyi alun perin nimettömänä.
Suomeksi tämä Swiftin satiiri ilmestyi 1998 Jyväskylän yliopiston julkaisuyksikön toimesta ja Timo Siivosen kääntämänä 1998.
Kymmenen vuotta sitten tilasin ravintolassa Mallorcalla pikkupossun, se tuotiin lautasella ja oli tosiaan aivan pienen porsaan puolikas. Eikä se oikein tuntunut onnistuneelta ratkaisulta, mutta useamman ruokaryypyn rohkaisemana sitä jonkin verran maistelin. Swiftin ehdotus oli, että pikkuvauvat nyljettäisiin kuumana suoraan vartaasta, kuten tehdään paistettaessa sikoja.
Swiftin vaatimattomassa ehdotuksessa lähdettiin lisäksi siitä, että pikkuvauvoista saatavan ruoka-aineen ohella ruhon voisi nylkeä, jolloin ”nahasta saa, kun se muokataan, erinomaisia hansikkaita rouville ja kesäsaapikkaita hienoille herrasmiehille”.
Sen verran Swift kuitenkin arvuutteli ehdotuksensa kanssa, että piti mahdollisena joidenkin pikkutarkkojen ihmisten ehkä moittivan tällaista käytäntöä. Swiftillä oli kuitenkin lisäperusteluja: näin menetellen vähennettäisiin huomattavasti paavinuskoisten määrää, sillä nämähän ovat kansakunnan pääasialliset synnyttäjät, ja varsinkin olisi hyödyllistä, että näin köyhät saisivat lisätuloja ja lastenhoitomenot pienenisivät.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/1998) kirjoitti silloinen päätoimittaja Jan Rydman, että tämä Swiftin satiiri on yksi kammottavimmista tämän lajin teksteistä. Swift oli kuitenkin pohjimmiltaan vakavissaan, kuten Rydman kirjoitti: ”Kun ei mitään köyhyyden hyväksi tehdä, voitaisiin aivan yhtä hyvin toimia vaatimattoman ehdotuksenkin tavoin. Swift, valistuksen aikakauden mies, halveksi aikansa tiedettä ja edistysuskoa, kuten Gulliverin kolmannen matkan kuvaus hyvin selvästi kertoo. Erityisesti matemaatikot ja luonnontieteilijät sekä filologit saavat kyytiä.”
Monille Swiftin ehdotus oli tietenkin liikaa, se otettiin tosissaan ja Swiftiä syytettiin tunteettomasta julmuudesta. Vielä sata vuotta myöhemmin, kun kirjoitus 1832 julkaistiin Ruotsissa, ruotsalaiset ottivat sen vakavissaan ja todesta.
Jonathan Swift -elämäkerrassaan Yrjö Hirn kirjoitti 1918, että "jokaisen harhaantumattoman lukijan silmissä täytyy tämän kirjoituksen olla katkeran, värisevän suuttumuksen ilmaus niiden epäkohtien johdosta, jotka ovat antaneet niin ivallisen merkityksen vanhalle sananlaskulle, että lapset ovat köyhien rikkaus ja että väestön runsaus on kansakunnan voima".
Hirn luonnehti Swiftiä toteamalla hänen käyttäytyvän "kuin mies, joka on saanut hiuskarvan liemiannokseensa, eikä ujahuta sitä lautasensa alle piiloon, vaan näyttää sen kaikille muille ruokavieraille. Sellaista tahdittomuutta ei helpolla anneta anteeksi, ja siksipä onkin Swift saanut osakseen ankaraa moitetta monelta kunnianmieheltä."
Hirnin mukaan Swiftin kaunaisuuden taustalla oli myös henkilökohtaisia antipatioita: "Isaac Newton oli tullut swiftiläisen vihan esineeksi siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut hyväksyvän lausuntonsa vaihtorahojen metallipitoisuudesta". Englannin rahapajan johtajana Newton oli tullut asettautuneeksi Swiftiä ja irlantilaisia yleensäkin ärsyttävälle kannalle.
Swift oli kaikkiaankin katkera Englannille. Hän hyökkäsi emämaata vastaan ja kehotti mm. käyttämään vain irlantilaisia tuotteita ja polttamaan kaikki englantilaiset tavarat - paitsi kivihiilen.
kari.naskinen@gmail.com
