lauantai 22. huhtikuuta 2017

Avioliitto kansainvälisen kriisin uhallakin

Betsuanamaan kruununperillinen Seretse Khama meni naimisiin valkoihoisen englantilaisen Ruth Williamsin kanssa ja aiheutti peräti kansainvälisen kriisin. Tästä hankalasta asetelmasta kertoo elokuva A United Kingdom. Betsuanamaa tunnetaan nykyisin nimellä Botswana.

Betsuanamaa kuului tuohon aikaan 1940-luvulla Brittiläiseen imperiumiin, eikä ollut senkään etujen mukaista, että Oxfordissa opiskelemassa ollut Seretse lähti omapäiselle rakkausretkelleen. Pahennusta se aiheutti kaikkialla ja seurauksena oli suuren luokan selkkaus. Kaukaa ei ehkä hakenut sekään, etteikö Betsuanamaassa olisi syttynyt sisällissota.

Hurja ratkaisu Seretseltä. Rakkaudet menevät ja tulevat, joten oman valtion saattaminen noin vaikeaan tilanteeseen oli edesvastuutonta, vaikka siitä lopulta kunnialla selvittiinkin. Hyvä kysymys elokuvassa esitettiinkin: olisiko Elisabeth kruunattu Englannin kuningattareksi, jos hän ei olisi 1947 mennyt naimisiin Kreikan entisen kuninkaan Yrjö I:n pojanpojan Philipin kanssa, vaan olisi koukannut Afrikasta jonkun tavallisen mustan talliaisen. Ruth Williams oli tavallinen ”konttorirotta”.

Englantilaisen Amma Asanten ohjaama elokuva ilmeisesti seuraa jokseenkin todenmukaisesti oikeita tapahtumia. Lopputulos vain on kuivahko, tulevat mieleen ne television dokumenttiohjelmat, joissa historiallisia tapahtumia elävöitetään näytellyillä jaksoilla. Elokuvaa leimaa myös liika opettajamaisuus – soo, soo, rotuerottelu on paha asia.

Betsuanamaa itsenäistyi 1966 ja Seretse Khamasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Hänen neljännestä lapsestaan Ian Khamasta tuli presidentti 2008.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Rajamaa – suomalainen erikoisuus itsenäisyyden alkuvuosina

Vuoden 1918 lokakuusta 1920-luvun puoliväliin oli Karjalassa lähellä itärajaa erityinen Rajamaan alue. Nimi jopa kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Rajamaan muodostivat yksitoista lähinnä rajaa olevaa kuntaa, joiden asukkaiden piti esittää passinsa, jos lähtivät ulos alueelta. Tästä Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden erikoisuudesta kertoi historian professori Maria Lähteenmäki Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Suomi 100 -luentosarjassa keskiviikkona 19.4.

Tilanne itärajan pinnassa oli Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen vaikea. Kansalaissodan jälkeen Suomessa pidettiin Rajamaan aluetta liian venäläistyneenä ja liian vasemmistolaisena, sillä se oli työväenliikkeen vahvaa aluetta. Venäjälläkin tilanne oli sekava siihen asti, ennen kuin sisällissota oli saatu päätökseen puna-armeijan vallattua Vladivostokin 1922.

Rajamaan alue määriteltiin 28.10.1918 ja valtioneuvoston asetuksella 31.1.1919 tehtiin mahdolliseksi asukkaiden pakkosiirrot alueelta, joka tuossa vaiheessa tulkittiin sotilasvyöhykkeeksi. Sisäinen tulliraja määriteltiin asetuksella 20.4.1920.

Niin hankalaksi alue koettiin, että sinne perustettiin Helsingin jälkeen toiseksi suurin Etsivän keskuspoliisin yksikkö. Myös poliisivoimia vahvistettiin, ja suojeluskunta teki samoin.

Alueella oli noin 50 000 asukasta. Heidän asuinkuntansa olivat Kanneljärvi, Kivennapa, Kuolemanjärvi, Metsäpirtti, Muolaa, Rautu, Sakkola, Terijoki, Uusikirkko, Valkjärvi ja Vuoksela.

Maria Lähteenmäki kertoi, että sisäinen passiraja poistettiin 1920-luvun puolivälissä, mutta vuoteen 1938 asti tuo 120 kilometriä pitkä raja oli merkitty piikkilanka-aidalla, ”etteivät ihmiset vahingossa joutuisi väärälle puolelle”.

MAAILMOJEN RAJALLA

Vuonna 2009 Maria Lähteenmäeltä ilmestyi kirja Maailmojen rajalla (SKS), missä kerrotaan Kannaksen Rajamaasta ja poliittisista murtumista 1911-44. Maria Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston historian dosentti. Kirjassa hän toteaa, että Rajamaan yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin muutoksen mallia sovellettiin jossain määrin muillakin itärajaan rajautuvilla alueilla Petsamosta Suomenlahdelle ja kohta kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa.

Strategisesti tärkeän "maailmojen rajalla" olevan asemansa vuoksi Terijoen seutu joutui kuitenkin ennennäkemättömän poliittisen huomion ja ideologisen kasvatuksen kohteeksi.

”Laajemmassa mielessä Terijoen tapaus on nähtävissä paraatiesimerkkinä siitä, kuinka Suomesta tehtiin suljettua, holhottua ja säänneltyä yhteiskuntaa: suomalainen yhteiskunta muokattiin 1910-20-luvulla malliin, joka purettiin vasta 1970-80-luvulla”, kirjoittaa Lähteenmäki.

Kannaksen ongelmallinen raja oli 1920-luvun jännittyneessä poliittisessa ilmastossa osa laajempaa "Suomen rajaseutukysymystä" eli itsenäisen valtion ensimmäistä laajaa aluepoliittista ohjelmaa ja liikettä.

Rajaseudun 1930-lukua leimasivat IKL:n nousu ja kommunistivainot, mutta näistä huolimatta alkoi Terijoen yhteisö vähin erin sisäisesti avautua ja eheytyä. Yksi tärkeä eheyttäjä oli matkailun kehittämishanke, johon sekä paikalliset toimijat että Suomen Matkailuyhdistys, Itsenäisyyden Liitto ja valtiovalta osallistuivat aktiivisesti. Terijoesta kasvoi "Pohjolan Riviera", taiteilijoiden kuuluisa kesäkoti, kuumien kesien ja eksoottisten polkupyöräretkien luvattu maa. Rajaseudun matkailu ei kuitenkaan ollut pelkästään huvia ja raikasta ajanvietettä, vaan matkailun kehittäjillä oli vissit poliittiset tarkoitusperänsä: tehdä rajaseudun väestöstä enemmän suomalaisia, enemmän poliittisesti luotettavia puskureita suurta punaista imperiumia vastaan. Sanalla sanoen: Suomea haluttiin vahvistaa poliittisesti ja kulttuurisesti sen herkimmiltä alueilta eli rajoilta käsin.


Sitten alkoi sota. Talvisodan syttyminen 30.11.1939 vei terijokelaiset evakkoon pääjoukon asettautuessa Heinolaan. Jatkosodan päätyttyä terijokelaisen pääjoukon sijoituspaikaksi tuli Järvenpään seutu.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. huhtikuuta 2017

Nyhtökauraa ensimmäisen kerran


Nyt olen kuin Etelä-Suomen Sanomien edellinen päätoimittaja Heikki Hakala: eilen kirjoitin oopperasta ja nyt tulee ruokajuttu, toinen elämässäni. Se ensimmäinen oli joskus 20 vuotta sitten, kun kirjoitin rosvopaistista, jollaisen me suvun miehet kesämökillä teimme. Nyt tulee täyttä asiaa nyhtökaurasta, mutta ensin täsmennys otsikkoon: ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Nyt en osallistunut ruuanvalmistukseen itse muuta kuin valokuvaamalla. Toin pakkauksen kaupasta ja annoin vaimon tehdä annoksen. Valitsimme pakkauksessa olleen ohjeen pasta bolognesesta, kun halusin kokeilla nyhtökaurakastiketta spagetin kanssa. Näin se meni:

250 g nyhtökauraa
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
400 g tomaatti-pastakastiketta
1 dl ruokakermaa
mustapippuria

Reseptiin kuului myös parmesaanijuusto, mutta sen hirvityksen jätimme pois.

Lopputulos: ulkonäkö oli aivan samanlainen kuin jos annos olisi tehty jauhelihasta. Loppu oli kuitenkin erilaista. Ei maistunut miltään. Kuin sahajauhoista olisi tehty. Lisäsin lautaselle runsaasti mustapippuria ja ketsuppia ja taisin panna vielä jotain muutakin, mutta ei auttanut. Täysin mitätön maku, ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin jauheliha, joten se siitä sitten.

Netistä luin, että nyhtökaura on lihan rakennetta muistuttava vegaaninen proteiinivalmiste. Se on tehty kaurasta, herneistä ja härkäpavuista, lisukkeina rypsiöljyä ja jodioitua suolaa. Sitä vaan on ole saanut selville, missä kohtaa se nyhtäminen tapahtuu. Ainakin kaupan kassalla.

Kyllä rosvopaisti oli paljon parempi ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin grillattu liha, sillä rosvopaisti muistutti enemmän keitettyä lihaa. Rosvopaistissa tällaiselle maallikkorotissöörille olikin parasta valmistusprosessi, mihin liittyivät kuopan tekeminen, paistin peittäminen, sytyttäminen ja ruokajuomien maistelu valmistumista kahdeksan tuntia odoteltaessa. Nopeassa nyhtökauraoperaatiossa ei ollut edes tätä viimeistä vaihetta.

Ruokajuttuja löytyy myös osoitteesta
www.heikinherkut.fi


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tarpeeton ihminen ja Tatjana

Venäjällä pidetään äärimmäisenä esimerkkinä tarpeettomasta ihmisestä Ivan Gontsharovin luomaa romaanihenkilöä Oblomovia (1859), joka on kiinteistötuloillaan elävä joutilaisuuden perikuva; viettää kaiken aikansa vuoteessaan ja miettii, mitä tekisi, jos nousisi ylös. Ivan Turgenjev oli jo tätä ennen kirjoittanut Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850), mutta ehkä ensimmäinen tämän lajin edustaja oli kuitenkin Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin (1923-31).

Jevgeni Onegin on kaiken kokenut ylimielinen keikari ja naistenmies. Hän panee naiset järjestykseen suorasukaisin arvioin:

On Olgan muoto eloton,
on niin kuin madonna van Dyckin,
on ympyriäinen kasvoiltaan
aivan kuin hölmö täysikuu,
mi yhtä hölmön taivaan rantaan nousee.
Mä ottaisin tuon toisen.

Oneginissa lienee jotain Pushkinia itseäänkin, kuten voi päätellä Mihail Hofmanin 1937 Pariisissa julkaisemasta kirjasta Pushkin – Don Juan, joka perustuu Pushkinin itse muistiinmerkitsemään naislistaansa. Vuonna 1929 Pushkin nimittäin
kirjoitti Ushakovin salongissa talon neitien albumiin 16 nimeä, joista viimeinen oli Natalia Nikolajevna. Myöhemmin hän lisäsi listaan vielä 21 nimeä. Hofman piti ensimmäistä listaa platonisena, toista ruumiillisena. Entiselle piirityksensä kohteelle Vera Vjazemskajalle Puškin ilmoitti naistensa kokonaismäärän:Avioitumiseni Nataliaan (joka, totean suluissa, on sadaskolmastoista rakkauteni) on ratkaistu. Pushkinin lopullisella listalla oli 137 naista, joiden kanssa voi kuvitella Pushkinin olleen muhinoissa.
Pushkinin kotimuseossa Moskovassa naiset ovat selvästi esillä: maalauksia ja kirjeitä.

Natalian kanssa Pushkin meni naimisiin 1931 Suuressa taivaaseen astumisen kirkossa Bolshaja Nikitskaja ulitsalla, avioliitto kesti Pushkinin kuolemaan 1937 asti. Pushkin kuoli kaksintaistelussa, jonka aiheena oli Natalian uskottomuus tai uskollisuus.

Myös Jevgeni Onegin joutuu kaksintaisteluun, mutta voittaa sen. Jevgeni Onegin on taas ajankohtainen, kun Pjotr Tshaikovskin siitä tekemä ooppera (1878) menee nyt Kansallisoopperassa. Päähenkilö ei kuitenkaan ole Onegin, vaan Tatjana (kuvassa roolin esittävä Olesya Golovneva).

Tatjana on rakastunut tuohon kelvottomaan tyhjäntoimittajaan. Onegin ei kuitenkaan anna vastarakkautta kuin vasta vuosia myöhemmin, jolloin se on jo turhaa, sillä
Tatjana on naimisissa ruhtinas Greminin kanssa. Onegin kirjoittaa Tatjanalle kirjeen, jonka Tatjana repii ja käskee miehen häipyä.

Tatjana on venäläisen kirjallisuuden yksi suuria naisia, Fjodor Dostojevskin mielestä suurin. Kun Pushkinin patsas paljastettiin Moskovassa 1880, pääpuhujana ollut Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi. Dostojevski sanoi, että Pushkinin teos on koko venäläisen elämän tietosanakirja. Siihen Pushkin oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä – ja parhaana esimerkkinä tästä on Tatjana.

”Muualla
Euroopassa on tietenkin ollut suuria neroja — Shakespeareja, Cervanteseja, Schillereitä, mutta kenelläkään heistä ei ollut sellaisia kykyjä yleismaailmalliseen myötätuntoon kuin meidän Pushkinillamme
”, sanoi Dostojevski.

Hyvin venäläinen oli myös Tshaikovski, joka sanoi, että häntä ”kiehtovat intohimoisesti kaikki venäläisen hengen ilmaukset. Lyhyesti: olen venäläinen läpikotaisin.”

Samalla tavalla perinjuurin venäläinen on Oneginin kaveri Vladimir Lenski: tuskin hän olisi Oneginia kaksintaisteluun haastanut, ellei olisi juhlissa tämän kanssa riitauduttuaan vetänyt niin monta votkaa – tunnistan tuosta kyllä myös suomalaista itseäni.

Oneginista Dostojevski ei paljon sanonut, mutta heppuhan onkin tarpeeton tyyppi. Tatjana sitä vastoin on oikea ihminen, maalaiskodista. Pushkinin runoromaanissa kertojakin surkuttelee sitä, että Tatjana menee aluksi rakastumaan tarpeettomaan ihmiseen:


Tatjana, voi Tatjana,
nyt itken takiasi.
Olet nyt antanut kohtalosi
muodikkaan tyrannin käsiin.

Tatjanan onni on, että Onegin ei vielä tuossa vaiheessa tajua mitään.

Sen sijaan venäläiset tajuavat Aleksandr Pushkinin suuruuden – ”Hän on kaikkemme”, kuuluu tuttu sanonta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Surkea maailmanloppu

Kanadalais-ranskalainen elokuva Vain maailmanloppu on niin surkea, että siitä en pitkään viitsi kirjoittaa. Elokuvan nimellä ei ole mitään tekemistä sen sisällön kanssa – jossakin repliikissä se vain ohimennen heitetään.

Elokuvan päähenkilö on 34-vuotias näytelmäkirjailija (Gaspard Ulliel, kuvassa), joka on 12 vuoden jälkeen palaamassa kotiin kertoakseen, että on kohta kuolemassa. Ilmeisesti aidsiin, koska on homo, kuten nykyelokuvissa päähenkilöt niin usein. Homoja, lesboja, transperstiittejä tai muita epänormaaleja. Elokuvan ohjannut Xavier Dolankin
on homppeli.


Elokuvan alussa kirjailija pohtii, kannattiko aikoinaan lähteä ja kannattaako nyt palata. Ainakaan palata ei olisi kannattanut, sillä kertomisesta ei tule mitään, ja paras olisi ollut, että tällaista täysin turhaa elokuvaakaan ei olisi tehty. Pelkkää huutoa ja riitelyä.

Ilmaisullisestikin elokuva on älytön. Ilmeisesti nuorella ohjaajalla ei vielä ole ollut varaa kuin yhteen objektiiviin kamerassaan, se on lähikuvalinssi, joten koko elokuva on yhtä ja samaa lähikuvaa henkilöiden kasvoista, jotka eivät koskaan näy kokonaan.

Harmittaa, että mukana on myös Marion Cotillard, joka on tällä hetkellä yksi kaikkein viehättävimmistä filmitähdistä. Hukkaan menee nyt. Sen sijaan Vicent Cassel joutaa olla tässäkin huonossa elokuvassa, sillä hän on jo ulkonäkönsä perusteella sellainen, ettei sovi muihin kuin mulkun rooleihin, kuten on viime vuosina nähty. Aikoinaan Åke Lindman oli vastaavanlaisessa asemassa, mutta hän oli symppis verrattuna Casseliin.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pojat – Mikko Niskanen ja Vesa-Matti Loiri itkivät yhdessä

Toisena pääsiäispäivänä tulee televisiosta Mikko Niskasen ensimmäinen pitkä elokuva Pojat (1962). Oli se myös Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva. Niskanen oli etsinyt kymmeneen poikarooliin esittäjiä lehti-ilmoituksella, jonka perusteella ehdokkaita ilmaantui lähes 700. Koekuvausten jälkeen Niskanen kiinnitti erityistä huomiota helsinkiläiseen Matti Loiriin, josta Niskanen kertoo kirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971): ”Jo tuossa iässä (17) hänessä oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa, joka on vuosien mittaan vain vahvistunut. Hänen ilmaisutapansa oli aktiivinen ja herkkä ja hän heittäytyi vilpittömästi tehtäväänsä.”

Kun ohjaajana sitten oli Niskanen, siinä oli todella kaksi herkkää. Mikko Niskanen oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä joutui sotaan. Niskanen osasi samaistua helposti elokuvan Jaken rooliin ja johdatteli siihen myös Vesa-Matti Loirin.

”Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Tilanteen tragiikka, pojan epätoivo äitinsä perään oli ilmaistava aidosti, pateettisuus suodatettava vaistosiivilän lävitse. Minä elin Vesa-Matin kanssa kohtauksen, me itkimme yhdessä.”

Loirille tämä elokuva oli ratkaiseva: ”En usko, että ilman tätä kokemusta olisin tullut pyrkineeksi Teatterikouluun. Olin vahvasti kääntymässä musiikin alueelle.”

Elokuvan loppukohtaus on kova. Jake juoksee Oulun rautatieasemalle, josta saksalaisjuna on juuri lähdössä mukanaan Fritzujen huoraksi heittäytynyt Jaken äiti, joka lähtee saksalaisihastuksensa kanssa ja hylkää Jaken. Äitiä huutaen Jake tarttuu kiinni liikkuvasta junasta ja raahautuu sen mukana jonkin matkaa jalat ratapölkkyihin iskeytyen. Kaleva-lehdessä Loiri muisteli, että kohtauksen tekeminen oli pelottanut. Se piti vielä kuvatakin kahteen kertaan - ”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri sanoi. (Kaleva 1.5.2005)


Niskanen oli vaatinut Veskua kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä tuossa kohtauksessa.

”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Isä sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen”, muisteli Loiri.

Hänen lisäkseen elokuvan pojista löysi näyttelijänuran Markku Söderström, joka Ylioppilasteatterin ja Ryhmäteatterin jälkeen muutti Kuopioon ja jäi kaupunginteatterista eläkkeelle 2011.

Myös 11-vuotiaalle Matti Pellonpäälle tämä oli ensimmäinen elokuva, mutta hän ei kuulunut roolinimen saaneisiin poikiin, mutta oli siellä joukon jatkona.

KÄSIKIRJOITUS
SYNTYI MOSKOVASSA


Vuosina 1958-60 Niskanen opiskeli Elokuvakorkeakoulussa Moskovassa opettajinaan mm. Sergei Bondartshuk, Ivan Pyrjev ja Grigori Tshuhrai. Diplomityönä siellä valmistui Poikien käsikirjoitus, sovitus Paavo Rintalan sennimisestä romaanista (Otava, 1958). Rintalan omaelämäkerrallinen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti "kuvaus Oulun poikain suhteesta aikakauden suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin". 

Mikko Niskasen tuotantoon perusteellisesti perehtynyt Sakari
Toiviainen kirjoittaa Niskasen elokuvia käsittelevässä kirjassaan, että kirjan
ja elokuvan episodit kuvittavat kasautuvalla teholla sodan vaikutuksia kotirintamalla, ristiriitaa saksalaisihailun, militaristisen isänmaallisen fraseologian sekä pienistä yksilökohtaloista ja arjen tapahtumista hahmottuvan tragedian välillä. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)

Saksalaissotilaat olivat tulleet Ouluun kesällä 1941, kun alkoi Suur-Suomen rakentaminen ja hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämä Suomen kannalta tuhoisa seikkailu päättyi 1944, jolloin saksalaiset lähtivät karkuun myös Oulusta. Jälkeen jäi itkeviä naisia, rikottuja perheitä ja aviottomia lapsia.


Pojat on kuvaus suomalaisesta lähihistoriasta, sota-ajasta yhden ikäpolven silmien läpi suodattuneena. Niskanen kuvittaa niitä tuntemuksia ja ahdistuksia, jotka ovat olemassa yhtä hyvin rauhan kuin sodankin aikana.  Kun draama ja tragedia huipentuvat Jaken jäädessä makaamaan kiskoille, katsoja ymmärtää, että vaikka sota on päättynyt, se on nostanut pintaan asioita, jotka seuraavat elokuvan henkilöitä heidän loppuelämänsä ajan.

Elokuvan loppukohtaus on sydäntäsärkevimpiä koko suomalaisessa elokuvassa. Rintalan romaanissa tätä kohtausta ei ole, vaan siinä Jake ampuu itsensä.

Elokuvan ensi-ilta oli provosoivasti talvisodan syttymispäivää muistellen 30.11.1962. Yllättävästi kriittisimmän arvostelun kirjoitti Kansan Uutisten Martti Savo: "Lavastuksista, puvuista, kuvauksesta ja ohjauksestakin huomaa kyllä, että ponnistettu on, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että jälleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Elokuvan todellinen heikkous on aikuisnäyttelijöiden henkilöohjaus. Roolihenkilöt ovat liian karrikoituja, ja tämä sama ongelma toistuu monissa muissa Niskasen elokuvissa. Parhaimmillaan Niskanen oli aina amatöörinäyttelijöiden kanssa, mistä esimerkkinä on hänen paras elokuvansa Kahdeksan surmanluotia (1972).

Koomista on myös, kun saksalaisten rooleissa ovat Kauko Helovirta, Paavo Hukkinen ja Matti Tapio. Koska kuvauksiin oli varaa tuoda runsaasti saksalaista sotakalustoa, niin olisi myös pitänyt tuoda 3-4 saksalaista näyttelijää.


kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ohjeet hyvään elämään: äänestä aina demareita ja karta rasvaista ruokaa

Kirjailija Paul Auster:

”Pidä pää pystyssä. Älä hyväksy vaihtorahaksi puupennejä. Aja fillarilla puistossa. Ota vitamiinipillerit. Juo kahdeksan lasillista vettä päivässä. Katso paljon elokuvia. Älä rehki duunissa liikaa. Harjaa hampaat joka aterian jälkeen. Äänestä demokraatteja kaikissa vaaleissa. Älä ylitä katua päin punaista. Puolusta vähäosaisia. Pidä aina puolesi. Muista kuinka kaunis olet. Juo joka päivä yksi skottilainen jäiden kera. Hengitä syvään. Pidä silmät auki. Karta rasvaista ruokaa. Nuku vanhurskaan unta.” (Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008)


Arthur Millerin
käsikirjoittamassa elokuvassa Sopeutumattomat (John Huston, 1961) Marilyn Monroe kysyy Clark Gablelta:

- Mitä te teette työksenne?
- Minä vain elän.
- Miten vain eletään?
- Ensin mennään nukkumaan, ja noustaan kun huvittaa. Paistetaan kananmunia ja katsellaan ikkunasta. Heitellään kiviä ja vihellellään.

DALAI LAMA:

Elä hyvä, kunnioitettava elämä. Sitten kun vanhenet ja muistelet menneitä, pystyt nauttimaan siitä toisen kerran.

Kun häviät, älä menetä häviön oppituntia.

Opettele säännöt, jotta tiedät, miten rikkoa niitä oikein.

Älä anna pienen kiistan vahingoittaa suurta ystävyyttä.

Kun huomaat tehneesi virheen, toimi heti korjataksesi se.

Avaa sylisi muutokselle, mutta älä päästä irti arvoistasi.

SAVOLAISET:

Liijan paljo hyvvee on ihanoo.

Anna kaekkes, vua elä anna periks.

Kompastelu voep estee kuatumisen.

Elämän tarkotus on murheen karkotus.

Naara itelles ennenkun muut kerkijää.

Ne tekköö, jotka ossoo - jotka ei ossoo, ne arvostelloo.

Murheen kantaa yksinnii, vuan illoon pittää olla kaks.

Turha hättäely ja voohoilu on mielkuvituksen viärinkäyttöö.

Koppoo kiinni tästä päevästä - huomisessa on omat kahvansa.

Leoka pystyyn kun tulloo kova paekka - pyssyypähän aenae suu kiinni.

Kaks syytä olla tekemättä mittään: Out yrittännä ennenkii. Et ou ennenkään yrittännä sitä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kunnallisvaalit eivät ole henkilövaalit

Helsingissä kunnallisvaalien tulos vääristyi, kun puolueet tekivät niistä myös henkilökohtaisen pormestarivaalin. Vanhastaan pormestarikaupunkina oleva Tampere ei näin menetellyt, joten siellä äänestettiin kaupungin asioiden hoitamisesta kokonaisvaltaisesti.

Kunnallisvaaleissa kukin antaa äänensä jollekin henkilölle, mutta kun asioita aletaan pääsiäisen jälkeen panna käytännössä raiteilleen, järjestys on se, että asioita katsotaan ensin puolueiden kannalta.

Alkaa luottamuspaikkojen järjestäminen. Ensin neuvotellaan siitä, mille puolueille kuuluvat tärkeimmät puheenjohtajuudet. Otan esimerkiksi kotikaupunkini Lahden, jossa kaksi ylivoimaisesti suurinta ryhmää ovat SDP (19) ja Kokoomus (14). Tapana on, että toinen saa kaupunginvaltuuston ja toinen -hallituksen puheenjohtajuuden. Toinen melko yleinen tapa on, että valtuuston puheenjohtajaksi valitaan joku kansanedustajista, koska heillä ei kuntatasolla ole aikaa paljon muuhun kuin tällaiseen seremonialliseen luottamustehtävään.

Tässä kohtaa tulee tietenkin kysyneeksi, miksi kansanedustajien sallitaan olla myös kotikuntiensa hallinnossa, koska se näin vaikeata on.

Lahdessa valtuuston puheenjohtaja on nyt kansanedustaja Mika Kari
(SDP), mutta tämän tilanteen jatkuminen ei ole itsestään selvää, koska suuren vaalivoiton saavuttanut SDP ehkä haluaa kuitenkin tärkeämmän eli kaupunginhallituksen puheenjohtajuuden.

Jos näin, niin tässä vaiheessa tullaan sitten jonkin verran myös henkilökohtaisiin äänimääriin. Koska demareissa eniten ääniä saaneet, kansanedustajat Mika Kari ja Ville Skinnari eivät siis tule kysymykseen, katsotaan tuloslistassa eteenpäin: Sirkku Hildén ja Pasi Karjalainen...

On kuitenkin otettava huomioon se, että vaaleissa eivät äänestäjät äänestä nimenomaan siitä, kenestä tulee valtuuston ja kenestä hallituksen puheenjohtaja. Kuvio on aina monimutkaisempi, kun näitä valintoja lopulta puolueiden sisällä tehdään.

Entä jos SDP siis ottaa hallituksen puheenjohtajuuden, kenestä Kokoomus tekee valtuuston puheenjohtajan? Luultavasti ei eniten ääniä saaneista, koska Juha Rostedtia ja Sari Niinistöä tarvitaan todellisemmille politiikanteon paikoille, ja Francis McCarron on jo munaskuitaan myöten sote-hommissa hyvinvointikuntayhtymässä. Otetaan siis ehdolle Hannu Rahkonen.

Tämän jälkeen valitaan kaupunginhallitus ja sen jälkeen lautakuntien puheenjohtajat. Palapeli on monimutkainen, koska mukaan on otettava muitakin valtuustoryhmiä kuin SDP ja Kokoomus, ja lisäksi on laskettava se, että naisia on kh:ssa tarpeeksi tasa-arvopykälän täyttymiseksi. Tärkeimpien lautakuntien puheenjohtajuudet joka tapauksessa menevät SDP:lle ja Kokoomukselle, mutta ensikertalaisia valtuutettuja tuskin näihin tehtäviin valitaan.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Noloa: Lahden Paasikivi-seura piti lakkauttaa

Ensimmäinen Helsingin ulkopuolelle perustettu Paasikivi-seura syntyi luonnollisesti Lahteen 1962 - asuihan J.K. Paasikivi Lahdessa 1875-99 ja vaikutti täällä merkittävällä tavalla. Puoliso Alli (o.s. Hilden) puolestaan oli kotoisin läheltä Kärkölästä. Nyt Lahden Paasikivi-seura kuitenkin lakkautettiin, kun kiinnostusta toimintaan ei enää ollut käytännöllisesti katsoen muilla kuin sen hallituksen jäsenillä.

Lahden Paasikivi-seuran toiminta oli samanlaista kuin muidenkin paikkakuntien Paasikivi-seuroilla (19), järjestettiin luentotilaisuuksia. Luennoitsijat olivat melkein aina Helsingistä, tohtoreita, professoreita, kansainvälisen politiikan ja Suomen ulkopolitiikan asiantuntijoita ja vastaavia. Vaikka olen aina tiennyt, että Lahti ei kuulu sivistyksen kärkijoukkoihin, niin yllättävää silti oli, että näihin korkeatasoisiin luentotilaisuuksiin Lahden kansanopiston auditorioon ei enää viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut kuin 10-15 kuulijaa. Nolotti luennoitsijoiden puolesta.

ALOITTEENTEKIJÄNÄ
OLAVI KAJALA


Helsingissä Paasikivi-seura oli perustettu 1958. Lahdessa aloitteentekijänä Paasikivi-seuran perustamiseksi tänne oli kaupunginjohtaja Olavi Kajala, joka toimi myös puheenjohtajana valmistelevassa kokouksessa Seurahuoneella maaliskuussa 1962. Jo tuossa kokouksessa piti vierailuesitelmän Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Reino Kuuskoski.

Varsinainen perustava kokous pidettiin 27.3. kaupunginvaltuuston istuntosalissa, jossa seuran puheenjohtajaksi valittiin sosiaalijohtaja, pastori Erkki Puuperä, varapuheenjohtajiksi kunnallispormestari Hans Olof Walamies ja yli-insinööri Pauli Mustakallio sekä sihteeriksi toimitusjohtaja Yrjö Kokko. Kokousesitelmän piti Helsingin yliopiston valtio-opin professori Jan-Magnus Jansson.

Lahden Paasikivi-seura rekisteröitiin 26.10.1962. Sen jälkeen vuoden viimeisessä kokouksessa Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtaja, everstiluutnantti Wolf H. Halsti esitelmöi Suomen puolueettomuudesta ja maanpuolustuksesta. Seuraavan kevätkauden ensimmäisessä kokouksessa osastopäällikkö Max Jacobson esitelmöi Yya-sopimuksesta ja Suomen puolueettomuudesta.

Lahden jälkeen seuraava ”maaseutukaupunki” oli Tampere, johon Paasikivi-seura perustettiin. Paasikivi-seurojen tarkoituksena on presidentti Paasikiven muiston vaaliminen, toiminta kansalaismielipiteen muovaajana Paasikiven ulkopoliittisen työn jatkamiseksi.

Lahden Paasikivi-seuran puheenjohtajina toimivat Erkki Puuperän jälkeen rovasti Ensio Partanen, metsänhoitaja Mauno Uusitalo ja rehtori Ville Marjomäki.

Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtajat:

Reino Kuuskoski 1959-61
Wolf H. Halsti 1962-64
Jan-Magnus Jansson 1965-66
Matti Valtasaari 1967-75
Jan-Magnus Jansson 1976-85
Jaakko Iloniemi 1986-94
Harri Holkeri 1995-2000
Mikko Viitasalo 2001-10
Martti Häikiö 2011-13
Matti Vanhanen 2014-

Kova oli sekin nimilista, minkä Lahdessa käyneet esitelmöitsijät muodostivat: Keijo Korhonen, Vladimir Stepanov, Paavo Väyrynen, Johannes Virolainen, Ensio Siilasvuo, Urpo Levo, Juhani Paasikivi, Kalevi Sorsa, Vladimir Sobolev, Jaakko Iloniemi, Johan Nykopp ja aivan viime aikoina mm. Seppo Lindblom, Janne Virkkunen, Lasse Lehtinen, Esko Aho, Pekka Visuri ja Timo Vihavainen. Lahden intelligentsija on kuitenkin liian harvalukuinen, jotta tällaista tarjontaa olisi ollut mahdollista jatkaa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. huhtikuuta 2017

Parasta kirkossa ja uskonnossa on musiikki

Pääsiäinen alkoi jo keskiviikkoiltana, kun Lahden Ristinkirkossa kuultiin kaupunginorkesterin, kuorojen ja solistien esittämänä Bachin Matteus-passio. Se on yksi musiikinhistorian suurimpia teoksia. Kun se muutama vuosi sitten esitettiin Johanneksenkirkossa Helsingissä, oli Helsingin Sanomien ennakkojutussa hyvä toteamus: ”Passiota ei pidä ahmia, sillä pohdittavaa riittää koko elämäksi.”

Aikaisemmin oli myös runoilija Saima Harmaja kerran kuunnellut Johanneksenkirkossa Matteus-passion: ”Pitkäperjantain konsertti oli taivaallinen. Vapisin ja riemuitsin musiikin mukana. - - - Mitä eivät mitkään saarnat, kirkossakäynnit, rukoukset ja hengelliset kirjat voineet antaa, sen antoi yhtenä pyhäiltana Bachin ikuinen musiikki.” (Palava elämä - päiväkirjaa, kirjeitä, WSOY, 1985)

Jos meille tulisi ulkoavaruudesta kisavieraita Salpausselällä ehkä vielä joskus järjestettävien hiihtokilpailujen takia ja he kysyisivät jotakin Maapallon musiikista, niin kyllä Matteus-passio olisi yksi vaihtoehto heille levyltä soitettavaksi.

Musiikki onkin parasta, mitä kirkot ja uskonnot ovat koskaan pystyneet tarjoamaan. Ilman jumalanpalveluksien ja muiden kirkkojuttujen tarpeita ei olisi Matteus-passiota, eikä sitä jumalatonta määrää muita hienoja sävellyksiä, joita Bach ja kumppanit ovat tehneet – Haydn, Händel, Mozart, Brahms, Bruch, Dvorak, Liszt, Bruckner, Schubert, Verdi jne. + lukematon määrä hienoja urkusäveltäjiä.

Vaikea tietää kuinka syvästi uskonnollinen Johann Sebastian Bach oli, sillä valtaosan sävellyksistään hän teki virkatöinä. Bach toimi Leipzigissä Tuomas-kirkon ja -koulun kanttorina 1723-50, ja tuona aikana syntyi satamäärin kirkkomusiikkiteoksia. Matteus-passion ensimmäinen osa vietiin läpi pitkänperjantain jumalanpalveluksen aluksi ja toinen osa samana päivänä iltavesperin yhteydessä.

Syntyisin Bach oli Eisenachista, joka toisen maailmansodan jälkeen kuului DDR:ään. Eisenachissa on kuuluisa Wartburgin linna, ja sillä nimellä tunnettuja autoja Eisenachissa valmistettiin 1956-91.

Leipzigin konservatorion professorina puolestaan toimi niin ikään kirkollekin säveltänyt Robert Schumann. Hän oli syntynyt 1810 Zwickaussa, jossa sotien jälkeen tehtiin Trabant-guttaperkka-autoja ja Zwickau-pahviautoja.

Bachin Matteus- ja Johannes-passioiden ohella suurin pääsiäisteos on Leipzigissä 1813 syntyneen Richard Wagnerin ooppera, pitkänperjantain ihmeestä kertova Parsifal. Wagner ei kuitenkaan tehnyt sitä kirkollisiin tarpeisiin, nimenomaan ei, sillä Wagner inhosi kirkon hierarkista instituutiota ja sen uskonnollisia dogmeja. Kirkon liturgista elämää ja uskonnollisia symboleja hän sen sijaan ihaili. Hienoa joka tapauksessa, että Parsifal palaa Kansallisoopperaan taas pääsiäiseksi 2018.

Wagnerin mielestä kristinusko oli väärin perustein ympätty juutalaisuuteen. Wagner-tutkija Pekka Asikainen kirjoittaa, että Parsifalin viimeisiä sanoja ”Erlösung dem Erlöser” (Vapahdus Vapahtajalle) on vuosikymmenten aikana tulkittu jopa niin, että lause tarkoittaa kristinuskon ja Vapahtajan vapauttamista juutalaisuudesta. (Tilaksi avartuu aika - Wagnerin Parsifal, 2015)

Leipzigin säveltäjiä oli myös Felix Mendelssohn Bartoldy, joka toimi Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kapellimestarina 1835-47. Autopuolelta pitää mainita, että Leipzigissa on nykyisin BMW:n tehdas, jossa valmistetaan sen kaikki i-mallit.

Uskonpuhdistuksen 500-juhlavuoden kunniaksi pitää ottaa esille myös Martti Luther, joka jo ennakoi tulevaisuuden DDR:n autoteollisuutta sanoessaan tienposkessa: ”Tässä seison enkä muuta voi! Jumala minua auttakoon, aamen!”

Leipzigiin Luther ehti 1519 ja väitteli siellä yhden vastustajansa, Ingolstadtin yliopiston teologin Johann Eckin kanssa. Nykyisin Ingolstadt tunnetaan Audin kotikaupunkina. Tuo väittely toi Lutherille yhä enemmän kuuluisuutta. Seuraavana vuonna Kölnin ja Louvainin yliopistot tuomitsivat Lutherin harhaoppiseksi ja paavi Leo X julkaisi Lutherin tuomitsevan bullan eli paavillisen kirjeen, jossa Lutherille annettiin 60 päivää aikaa peruuttaa väitteensä tai hän ja hänen kannattajansa joutuisivat kirkonkiroukseen.

NUMEROPELIÄ

Reformaatio joka tapauksessa tuli. Uuden ajanjakson katsotaan alkaneen 500 vuotta sitten, kun Luther oli julkaissut 95 teesiään anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Numeroita käytti myös Bach, joka oli barokin ajan mestari lukusymboliikassa. Esimerkiksi aakkosten jokaisella kirjaimella oli oma numeronsa ja näin voitiin sävellyksiin piilottaa kaikenlaisia viestejä.

Lukusymboliikka tunnetaan Saksassa hyvin edelleenkin. Ei tulisi kuuloonkaan, että siellä viskin nimeksi annettaisiin ”88”, koska aakkosten kirjain H on järjestyksessä kahdeksas, joten 88 = HH = Heil Hitler.

Kun
Leipzigin musiikkiyliopistossa opiskellut tenori Tobias Hunger lauloi Ristinkirkossa resitatiivin Mein Jesus schweigt (Jeesukseni vaikenee), kuultiin 39 taukoa. ”Minä olen nyt vaiti, en avaa suutani”, sanotaan psalmissa 39. Sitten kansanjoukko huusi 70 kertaa: ”Hänen verensä saa tulkoon päällemme ja lastemme päälle!” Tällä Bach viittaa Jerusalemin tuhoon vuonna 70.

Juudaksen palauttaessa Jeesuksen kavaltamisesta saamansa 30 hopearahaa ylipapeille on sitä kuvaavassa aariassa 30 säveltä.

Kun Jeesus vangitaan Öljymäellä, ei turvauduta numeropeleihin. Fanien epätoivo on niin kova, että apua huudetaan jo pahimmalta vastustajaltakin: ”Päästäkää hänet, älkää pitäkö, sitoko! Ovatko salamat ja ukkosen jyrinät kadonneet pilviin? Avaa tulinen kuilu, oi helvetti, syö, nielaise, tuhoa, muserra yhtäkkisen raivoisasti petollinen kavaltaja.”

Lahden Laulupuu-kuoro Ristinkirkossa taas näytti jääkiekkofaniporukalta, sillä laulajat oli puettu Reippaan ja Pelicansin väreihin. Mukana oli myös Dominante-kuoro, josta panin merkille, että sen kolme laulajaa osasivat Matteus-passion ulkoa, eivätkä he tarvinneet partituurikansioita – näyttivät, että he ovat parempia ihmisiä. Jeesus tykkäsi.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Pakolaisille ei pitäisi opettaa suomea

Sosiaali- ja työllisyyspoli­tiikan asiantuntijakon­sult­ti Lilja Tamminen on keksinyt uudenlaisen ratkaisun maahanmuuttajien kotouttamiseen: ei opeteta heille suomea, vaan englantia. Lilja Tamminen lienee alan asiantuntija, sillä hän on mm. kirjoittanut kirjan Olipa kerran työ (IVA-kustannus, 2016), joka käsittelee työn murroksen ilmiöitä.

Omassa blogissaan Lilja Tamminen kirjoittaa nyt, että maahanmuuttajille tehtäisiin iso palvelus, jos heille opetettaisiin suomen kielen sijasta englantia:


”On aivan käsittämätöntä, että edelleen opetamme maahanmuuttajille koko muun maailman kannalta ufoa kieltä eli suomea, joka on heidän tulevaisuuden potentiaalisen työmarkkina-alueen kannalta suunnilleen eestin jälkeen huonoin koulutusinvestointi. Helsinki, jonka alueelle suurin osa maahanmuuttajista sijoittuu, on yhä enemmän englanninkielinen kansainvälinen kaupunki, jossa englanti on suomen jälkeen merkittävin asiointikieli ja on esimerkiksi jo ravintoloita, joissa palvelua saa vain englanniksi.”

”Tietenkin suomenkielentaito helpottaa työllistymistä, mutta aikuisista maahanmuuttajista harva saavuttaa erityisen hyvän taitotason, mikä ei silloin myöskään paranna työllistymismahdollisuuksiakaan merkittävästi. Yleensä maahanmuuttajat osaavat jo esimerkiksi englantia, ja prioriteetin tulisi olla se, että hallitsee edes yhden paikallisesti käyttökelpoisen kielen. Suomen opettelua tulee toki harrastaa, jos kykenee siihen”, kirjoittaa Lilja Tamminen.

Maahanmuuttopolitiikan kannalta tämä olisi hyvä ratkaisu myös siksi, että jos pakolainen osaisi mieluummin englantia kuin suomea, hänen olisi helpompi lähteä pois Suomesta. Myös ruotsin oppiminen olisi fiksumpaa, koska sillä pärjäisi Pohjoismaissa paremmin kuin suomella.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Julkinen etu ei ole sama kuin yksityinen etu

Kunnat ovat viimeisten 10-15 vuoden aikana muuttaneet omia laitoksiaan osakeyhtiöiksi kiihtyvällä vauhdilla. Ikään kuin tällaista rakenteellista muutosta ajettaisiin eteenpäin joissakin yläkerrosten kabineteissa, koska esimerkiksi kunnalliset päättäjät ja sellaisiksi haluavat ovat enimmältään toista mieltä.

Esimerkiksi Lahdessa asia tuli ajankohtaiseksi juuri ennen vaaleja, kun vanha kaupunginhallitus päätti
yhdistää ja yhtiöittää kaupungin ateria- ja laitoshuoltopalvelut Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymän vastaavien toimintojen kanssa. Etelä-Suomen Sanomien vaalikoneessa esitettiin sitten väittämä, että "kuntien palvelulaitoksia pitää yhtiöittää". Vaalikoneeseen vastanneista vaaliehdokkaista vain kolmasosa ilmoitti olevansa samaa mieltä väitteen kanssa.

Toisenlaisen kyselyn teki helmikuussa konsulttiyhtiö EY kuntapäättäjille. Väärinkäytöksiin erikoistuneen tiimin johtaja Markus Nylund veti vastauksista sellaisen johtopäätöksen, että kun yritysmaailmassa tytäryhtiöitä johdetaan hyvinkin tiukasti emoyhtiöstä käsin, niin kuntapuolella kuntien omistamat osakeyhtiöt ovat korostetusti itsenäisempiä. Eivätkä niissä tehdyt päätökset tule julkisuuteen samalla avoimuudella kuin kunnalliset päätökset muuten.

”Usein vedotaan tiedonsaannissa yrityssalaisuuteen, mutta nähdäkseni kuntien omistamissa osakeyhtiöissä on hyvin vähän sellaisia yrityssalaisuuksia, jotka estäisivät omistajaa saamasta tietoja toiminnasta. Konsernivalvonnan pitää olla relevantti asia kuntapäättäjille. Yksityisellä puolella konsernin ohjaukseen liittyvät kysymykset kuuluvat emoyhtiön hallitukselle”, sanoi Nylund.

Kunnan toimintojen yhtiöittäminen on monta kertaa myös riskipeliä. Kun yhtiömuotoinen joutuu markkinoille vapaaseen kilpailutilanteeseen, voi käydä kuten vastikään Lahdessa: Lahden seudun kuntatekniikka yhtiöitettiin 2009, mutta se epäonnistui niin pahasti kadunrakennusalalla, että yhtiö lopetettiin viime vuoden lopussa.

Yhtiöittämisen ja yksityistämisen tuominen kunnan toimintoihin on kaikkiaankin hankala asia siinä mielessä, että julkinen etu ei koskaan ole samanlainen asia kuin yksityinen etu. Kunnan tehtävä on aina ja kaikessa kuntalaisten yhteisistä eduista huolehtiminen, kun taas liiketoiminnan ainoa tavoite on voiton maksimoiminen. Sitten on sekin asia, että kunnan yhtiöittämän toiminnan tie voi johtaa aivan muunlaisiin lopputuloksiin: kunnan omistaman yhtiön osaomistajiksi saattaa tulla ulkopuolisia, ja jossain vaiheessa kunta voi myydä omistuksensa pois kokonaan.

Tässä kaikessa ovat takana ideologiset tavoitteet. Julkinen hallinto halutaan ajaa niin pieneksi kuin mahdollista, jotta yksityinen kapitalismi saisi entistä suuremman vallan. Kapitalistista yhteiskuntaa hallitsee voitontavoittelu, eikä tämä ole sopusoinnussa veronmaksajien kustantaman kunnallisen toiminnan kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Niemenpään kauppa ja Lidl

Selatessani äskettäin kuolleen sosiaalineuvos Väinö Pässilän jälkeensä jättämiä papereita tuli eteen hänen pitämänsä esitelmä valtakunnallisilla kyläpäivillä Varkaudessa vuonna 2002. Esitelmän aiheena oli paikallisidentiteetti, mitä Pässilä ei oikein ollut löytänyt kaupungeista. Itse hän oli suurimman osan elämästään Lahdessa, jossa työskenteli työvoimatoimiston johtajana. – ”Voisiko paikallisidentiteetti rantautua myös kaupunkiin”, hän oli esitelmänsä päätteeksi kysynyt.

Nykyisin kaupungeilla on jopa palkattua henkilökuntaa tai ainakin konsultteja kehittämässä kaupungin imagoa ja professorit tutkivat, millä kaupungeilla on parhaat identiteetit. Gallupeilla kysytään, mitkä kaupungit ovat maineeltaan sellaisia, että niihin voisi ajatella muuttavansa. Jyväskylään ja Tampereelle ehkä, mutta ei esimerkiksi Varkauteen eikä Lahteen.

Tekniikan tohtori Pekka V. Virtanen käsittelee näitä asioita kirjassaan Kaupungin imago (Rakennustieto, 1999). Hän kirjoittaa mm. maineenhallinnasta, mikä aina ei ole kovin helppoa. Kunnolla pieleen menneenä tapauksena hän ottaa esille Lahden, joka teki kaupungin naurunalaiseksi ryhtyessään aikoinaan käyttämään itsestään sanontaa ”Business City”.

Väinö Pässilä sanoi esitelmässään, että paikallisidentiteetin paras ilmenemismuoto on kyläyhteisö. Hän oli kotoisin Kouvolan pohjoispuolelta Valkealasta, jossa hänen oma kyläyhteisönsä oli Anttila ja siitä vielä tarkemmin Mietunahon ja Uutelan kulmakunta. Kun Pässilä oli nuori, oli Anttilan kylä hyvin itsenäinen, omavarainen ja monipuolisesti toimiva kokonaisuus, kuten Pässilä sanoi:

”Siellä oli saha, mylly, kansakoulu ja kaksi kauppaa. Siellä toimivat vapaapalokunta, urheiluseura, nuorisoseura, Martta-seura, metsänhoitoyhdistys, maatalousseura, seurakuntapojat, körttiseura, maalaisliiton osasto sekä monta muuta rinkiä ja piiriä.”

Tärkeä paikka oli Niemenpään kauppa: ”Siellä oli posti, postipankki, vakuutustoimisto, lääkekaappi, matkahuolto, huoltoasema sekä kesällä kioski ja maitolava. Kauppa suljettiin normaaliin tapaan, mutta takakautta pääsi asioimaan milloin tahansa ja mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Kauppa oli myös informaatiokeskus. Sieltä ja siellä käyviltä asiakkailta sai tiedon, kenellä on pontikkaa, mistä löytyy vapaita naisia, kuka tarvitsee työtä, kuka työmiehiä ja kuka ostaa tai myy jotakin. Itse asiassa kauppa oli kylän henkinen keskus, johon kokoontui postintuloaikaan kaikista kylänosista vuorossa olevat talojen postinkantajat. Usein sipuliteemakkaran ja pilsneripullon myötä tiedot kaikista asioista levisivät samanaikaisesti kaikkiin taloihin ja torppiin paremmin ja elävämmin kuin nykyisen internetin välityksellä.”

Ei ole enää näin. Tosin postipalvelut löytyvät nykyisin taas kaupoista, mutta nämä järjestelyt aiheuttavat vain kiukkua, koska palvelu ei ole yhtä hyvää kuin oikeissa postitoimipaikoissa.

RAKAS KAUPUNKI

Toisinkin voi kuitenkin olla myös kaupungeissa. Kun olin sunnuntaina käynyt Lahden Lyseolla äänestämässä ja perinteisillä vaalikahveilla Mariankadun Sinuhessa, kävelimme Ulla-vaimoni kanssa kotiin. Kirkonmäkeä ylittäessämme Ulla sanoi: ”Ai että mä rakastan tätä kaupunkia.”

Tämän saman asian hän ottaa esille muutaman kerran vuodessa, ja saan aina parin minuutin esitelmän joistakin hänen Lahti-rakkautensa kohteista.

Minä kun en ole syntyperäinen lahtelainen, en osaa kokea yhtä syvästi, mutta varsin lämmin on minunkin suhteeni tähän kotikaupunkiini. Pois en muuttaisi, vaikka mikä olisi. Lihamukia en ole koskaan nähnyt, enkä ole Torvessakaan käynyt kai kahta kertaa enempää, mutta Salpausselän kisojen ilotulitukset ovat aina vuoden kohokohtia, ja Suomessa juon aina Lahdessa pantua olutta.

Kivistönmäen Lidl ei tietenkään vastaa Niemenpään kauppaa, mutta kyllä sielläkin muutaman kerran viikossa käydään tuttujen kanssa läpi ajankohtaisia asioita.

Luonnollisesti tulee myös takaiskuja. Minulle suurin sellainen näissä kaupunkiasioissa oli Jalkarannantien Shellin sulkeminen. Enää ei kaupungin keskustassa ole sellaista baaria, johon autollakin pääsee oven viereen, eikä tarvitse parkkimaksua pulittaa. Nykyisin käynkin autokahveilla Nesteen bensa-aseman baarissa Holmassa.

MISTÄ KAUPUNGIT
TUNNETAAN?

Virtasen kirjassa on mielenkiintoinen luettelo siitä, mistä eri kaupungit tunnetaan, esimerkiksi:

Espoo – Tapiola.
Forssa – Koijärvi.
Hamina – Ympyrä.
Hanko – Hangon keksi.
Heinola – Sillat.
Helsinki – Linnanmäki.
Hämeenlinna – Sibelius.
Ikaalinen – Kylpylä.
Imatra – Koski.
Jyväskylä – Ralli.
Kemi – Lumilinna.
Kitee - Pontikka
Kotka – Meripäivät.
Kouvola – Tykkimäki.
Kuopio – Kalakukko.
Lapua – Vihtori Kosola.
Loimaa – Alpo Jaakola.
Loviisa – Ydinvoimala.
Mikkeli – Mannerheim.
Naantali – Kultaranta.
Nokia – Tapsan Tahdit.
Raisio – Margariini.
Rauma – Pitsit.
Rovaniemi – Ounasvaara.
Tampere – Särkänniemi.
Turku – Joulurauha.
Uusikaupunki – Autotehdas.
Vammala – Vanhan kirjan päivät.
Vantaa – Lentokenttä.
Varkaus – Esa Pakarinen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kunnat maksavat mieluummin sakkoja kuin työllistävät

Jos kunta ei työllistä pitkäaikaistyöttömiä, se joutuu maksamaan sakkoa Kelalle. Näitä sakkoja kunnat tuntuvat maksavan mielellään, viime vuonnakin yhteensä 426 miljoonaa euroa. Helsinki yksin maksoi näitä Kela-sakkoja 60 miljoonaa euroa.

Kuntien talousarvioissa ei budjetoida tarpeeksi rahaa työllistämiseen. Kun sitten käy niin, että kunta ei pysty työllistämään tai osoittamaan työharjoittelu- tai koulutuspaikkaa pitkäaikaistyöttömälle, joutuu maksamaan sakkoa Kelalle. Tarjottava työ voisi olla puistojen ja katujen puhtaanapitoa, vanhustenhoitoa tai aivan mitä tahansa, mutta kunnissa ei viitseliäisyyttä tähän ole. Mieluummin maksetaan ja annetaan sosiaalikulujenkin kasvaa.

Tämä on selvästi sellainen asia, mihin kunnallisvaaleissa läpi menevät ehdokkaat voivat vaikuttaa. Muutenhan valtuutettujen valta yleisesti ottaen pienenee, koska kunnallinen itsemääräämisoikeus vähenee mm. tulevan sote-uudistuksen takia.

Asia herätti huomioni, kun siitä oli juttu SKP:n Tiedonantaja-lehdessä (7.4.2017), jonka eilen kaupungilla kävellessäni käteeni sain. Siinä ihmetellään esimerkiksi juuri Helsingin tilannetta:
kaupungin viime vuoden tilinpäätös kaupungin omistamat yhtiöt mukaan lukien oli 600 miljoonaa euroa voitollinen, mutta siitä huolimatta ei työllistämiseen ole muka varaa.

Pienemmistä kaupungeista jutussa mainitaan Porvoo, joka maksoi sakkoja Kelalle 4,4 miljoonaa euroa, ja Hyvinkää 3,3 miljoonaa euroa.

Olisi paljon järkevämpää järjestää työttömille töitä kuin maksaa sakkoja. Työpaikat järjestämällä Porvoo saisi näiden ihmisten tekemän työsuoritteen ja säästäisi sosiaali- ja terveysmenoissa, eikä vähiä verorahojamme tarvitsisi tuhlata näihin Kela-sakkoihin. Työtön pääsisi kiinni normaaliin elämään ja välttyisi syrjäytymiseltä”, sanoo porvoolainen medianomi Jussi Saari.

SKP:n puheenjohtaja Juha-Pekka Väisänen sanoo, että Helsingin poliittinen eliitti esitti vaalikentillä huolta koulutuksesta ja palveluista, mutta vuodesta 2002 asti se on alibudjetoinut ja tietoisesti näin leikannut kaupunkilaisten peruspalveluista.

”Helsingin eliitti kokoomuksen ja muiden porvarien johdolla jättää kaupungin vuosittaisen ylijäämän pankkitileille, vaikka työttömät haluavat itse omalla työllään rakentaa omaa perusturvaansa. Työllistämisen sijaan Helsinki on vuosittain maksanut sakkoja Kelalle siitä, että se ei ole työllistänyt pitkäaikaistyöttömiä”, sanoo Väisänen.

Tällaisten Kela-sakkojen maksaminen siitä, että ihmisiä pidetään työttömänä, on taloudellisesti järjetöntä ja sosiaalisesti epäoikeudenmukaista. Ei tätä tosiasiaa tarvitse vain kommunistien sanoa. Pitkittyvällä työttömyydellä on monia kielteisiä vaikutuksia, ja sen tietävät kaikki.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Mustavalkoinen Frantz


Jo lähtökohdiltaan on mustavalkoiselle 35 mm:n filmille kuvattu elokuva parempi kuin digitaalitekniikalla tehty värielokuva. Francois Ozonin Frantz on tästä erinomainen esimerkki, mitä korostaa se, että elokuva kertoo ajasta ”ennen värejä”. Elokuvan tapahtumat ajoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan 1919, ja Ozon itse sanoi Helsingissä käydessään: ”Kaikki filmit ja valokuvat, joita olemme nähneet tuolta aikakaudelta, ovat mustavalkoisia. Siksi ajattelin, että mustavalkoisuus tekisi elokuvasta realistisemman.”

Pelkästään tästä ei silti ole kysymys. Kun katsoo kokeneen Pascal Martin kuvaaman elokuvan kohtauksia esimerkiksi kaduilla, ravintoloissa, hautausmaalla ja sadan vuoden takaisessa Pariisissa, tuntuisi mahdottomalta vaihtaa näihin kohtauksiin värifilmi. Kun ovat vain musta, valkoinen ja niiden välissä harmaiden sävyt, eivät katsojan silmät hakeudu mihinkään epäoleelliseen, kuten aina on mahdollista, kun valkokangas on täynnä värikylläistä katsottavaa.

Elokuva alkaa Saksan keskiosassa olevan pienen Quedlinburgin kaupungin hautausmaalla, jossa nuori Anna on käymässä edellisvuonna sodassa kaatuneen sulhasensa Frantzin haudalla. Kun Anna kävelee pois haudalta, hän näkee nuoren miehen menevän haudan ääreen. Myöhemmin selviää, että mies on tullut Pariisista varta vasten tuomaan kukkia Frantzin haudalle. Alkaa monimutkainen tarina, johon liittyy peittelyä ja suoranaisia valheita.

Mitä on kaiken takana? Miksi Adrien on tullut Ranskasta Saksaan muistelemaan Frantzia? Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että Adrien voi olla vaikka homo. Mitä siellä sodassa oikein on tapahtunut? Tämä selviää vasta elokuvan puolivälissä. Kaikkiaan on kysymys sovinnonteosta, anteeksipyytämisestä ja -saamisesta. Myös pasifismista, ja siitä, että vastuussa nuorten miesten kuolemista sodissa eivät ole he itse, vaan heidän isänsä, vanhat miehet, jotka sodista päättävät.

Vanhat miehet baareissa laulavat uholaulujaan. Tanssia kuolemaan ajettujen nuorten miesten haudoilla. Saksassa kuohuu olut, Ranskassa juhlitaan viinin kanssa. Eikä edelleenkään opita mitään. Sama toistuu 20 vuoden kuluttua.

Ozon on selvästi sitä mieltä, että anteeksi pitää antaa pahatkin teot. Tästä voi olla eri mieltä, ja kun minä hänen elokuvatarinaansa teatterissa selvitin mielessäni, niin siihen tulokseen tulin, että en olisi anteeksi antanut.

Yksi kysymys koskee valehtelua. Onko se hyväksyttävää, jos sillä ei saada aikaan mitään pahaa, vaan ainoastaan helpotetaan joidenkin ihmisten elämää? Onko parempi, että Frantzin vanhemmat eivät saa tietää sodasta kaikkea sitä, mitä Anna ja Adrien tietävät? Kyllä on.

Francois Ozon puhui Helsingissä siitäkin, miten elokuvan voi nähdä myös ajankohtaisena: ”Kansallismielisyys ja rajojen vahvistaminen ovat tätä päivää. On tärkeää palata menneeseen, koska historialla on taipumus toistaa itseään. Unohtamisen seuraukset ovat usein traagiset.”

Elokuva on myös rakkaustarina, outo sellainen, eikä lopultakaan kovin koskettava. Loppukohtauksessa Anna katsoo Louvressa Édouard Manet´n maalausta Le Suicidé (Itsemurha). Manet oli ensimmäisiä modernia elämää kuvaavia taiteilijoita, ja Ozon sanoi: ”Minulle maalaus on koko tarinan symboli. Anna etäännyttää itsensä tarinasta ja katsoo sitä ulkopuolelta, kuin kuvaruudulta tai valkokankaalta. Lopussa hän ikään kuin sanoo, että nyt olen valmis lähtemään, nyt haluan pois tästä tarinasta.” (www.episodi.fi)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Ford pelasti Harley-Davidsonin?

Kutoskanavalta tuli sarjaelokuva Harley ja Davidsonit, joka kertoo William Harleyn ja Davidsonin veljesten 1903 perustaman moottoripyörätehtaan alkuvuosikymmenistä. Yksi kohta sarjassa oli sellainen, että se pani minut kirjastoon etsimään asian todenperäisyyttä. Elokuvassa nimittäin esitetään, että Ford keksi Harley-Davidsonin valmistettavaksi kolmipyöräisen Servi-Carin. Ford myös otti tuon uudenlaisen moottoripyörän myyntiin omiin liikkeisiinsä ja tällä tavoin oikeastaan pelasti moottoripyörätehtaan konkurssilta suuren laman aikana.

Elokuvassa sopimuksen Ford Motor Companyn puolesta tekee Henry Fordin poika Edsel Ford, joka toimi yhtiön pääjohtajana 1919-43. Kirjaston monista Harley-Davidson-kirjoista en vahvistusta tälle tiedolle kuitenkaan löytänyt. Kirjastokäynnin jälkeen menin nettiin, ja siellä sanottiin jollain keskustelusivustolla, että Ford yritti peräti ostaa Harley-Davidson Motor Companyn.

Servi-Car oli joka tapauksessa pelastus. Harley-Davidson oli 1929 valmistanut 24 000 moottoripyörää, mutta lokakuussa Yhdysvallat syöksyi suureen lamaan. New Yorkin pörssi romahti, teollisuustuotanto alkoi vähentyä ja työllisyysluvut nousivat seuraavina vuosina korkealle. Vuonna 1933 Harley-Davidsonin kannatti valmistaa enää 3700 moottoripyörää. Tuohon vaiheeseen tuli Servi-Car.

Se oli 750-kuutioisella moottorilla varustettu moottoripyörä, jonka takaosan muodosti ”kuljetuslaatikko”. Kun kauppaliikkeillä, korjaamoilla ja muilla liiketoiminnan aloilla ei laman iskettyä ollut varaa kalliisiin kuorma- tai pakettiautoihin, ne hankkivat kuljetustarpeisiin Harley-Davidsonin tavarankuljetusmoottoripyöriä. Myös poliisilaitokset ostivat niitä kalliidenhenkilöautojen sijasta. Servi-Carissa oli myös vetoaisa, jolla esim. rikkoutuneita autoja voitiin hinata korjaamoille.

Servi-Car oli siis suurmenestys. Sen tuotanto loppui vasta 1975.

Yksi lamasta johtuva asia oli sekin, että Harley-Davidson myi 1935 valmistuslisenssin japanilaiselle Sankyo-yhtiölle, joka alkoi rakentaa Harrikoita Rikuo-nimellä. Nimi tarkoittaa teiden kuningasta. Yksi tällainen harvinaisuus on Lahden moottoripyörämuseossa, jonka omistaja on nimeltään passelisti Riku Routo.

Lauantaina 8.4. tulee puolestaan Neloskanavalta elokuva Harley Davidson ja Marlboro-mies (1991), mutta sillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä Harley-Davidsonin kanssa. Mickey Rourke vain esittää Harley Davidson -nimistä roistoa, ja Marlboro-mies on Don Johnson. Suomessa elokuvaa on esitetty nimellä
Moottoripyöräcowboyt.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kaija Saariaho: Vain ääni jää


”No-näytelmät ovat vielä niukempia kuin Aki Kaurismäen filmit”, sanoi Kaija Saariaho kertoessaan uusimmasta oopperastaan, joka saa ensi-iltansa Kansallisoopperassa keskiviikkona 12.4. Only the Sound Remains -oopperan kantaesitys oli jo 2016 Amsterdamissa, ja Suomessa esitys nähtiin Yle Teema -kanavalla joulukuussa. Kaija Saariaho kertoi oopperastaan tänään torstaina Musiikkitalon auditoriossa.

Oopperan lähtökohtina ovat japanilaisten no-näytelmien tekstit, kuitenkin niin, että Kaija Saariaho on valinnut tekstejä Ezra Poundin (1885 - 1972) sovituksista. Sisältö on näennäisesti tosiaan hyvin niukkaa, mutta kuten Kaija Saariaho sanoi, ”no-näytelmissä kaikki on tarkoin koodattua, aivan kaikella on merkityksensä, pienimmälläkin”.

Että Kaija Saariaho tähän päätyi, on pitkä tarina. Kaikki alkoi, kun hän 2012 oli Carnegie Hallin residenssitaiteilijana New Yorkissa. Häneltä oli pyydetty teos Texasin Houstonissa olevaan Mark Rothko Chapeliin.

”Siellä on Mark Rothkon (1903 - 1970) valtavan isoja maalauksia. Ne ovat hänen viimeisiltä vuosiltaan, jolloin hän oli syvästi masentunut, ja väritkin ovat masentavasti lähinnä mustaa ja harmaata. Rothko teki sitten itsemurhan. Tällaiseen kappeliin minä löysin Ezra Poundin yhden Cantos-runoelman vuodelta 1966, ja siitä se lähti. Tein kamarimusiikkiteoksen Sombre, johon instrumenttien lisäksi tuli baritoniääni.”

”Minulla käy hyvin usein niin, että valmiiksi saamastani sävellystyöstä jää jotakin ikään kuin ilmaan, ja siitä on jatkettava. Näin tapahtui myös Sombren jälkeen. Otin taas kerran yhteyttä Peter Sellarsiin ja aloimme suunnitella uutta oopperaa. Kun olin siellä New Yorkissa Ezra Poundin löytänyt, niin nyt seurasi jatkoa, kun sain käsiini hänen no-näytelmäkäännöksiään vuodelta 1919. Rothkon tavoin Ezra Poundillakin oli kovia vaikeuksia, oli tukenut Mussoliniakin ja haukkunut Amerikkaa”, kertoi Kaija Saariaho.

Ezra Pound oli sekaisin. Yhdysvalloissa häntä syytettiin maanpetturuudesta, mutta ei tuomittu, koska oikeus hyväksyi lääkärinlausunnon, minkä mukaan Pound oli henkisesti sairas ja sopimaton tullakseen tuomituksi.

Näistä tapahtumista ei kuitenkaan ole mitään jälkeä Kaija Saariahon oopperassa.

IHMINEN JA HENKI

”Ooppera koostuu kahdesta tarinasta, joissa ihminen ja henkinen olento kohtaavat”, sanoi säveltäjä.

Tämä on Kaija Saariahon neljäs ooppera. Se poikkeaa edellisistä sikäli, että siinä ei ole mukana isoa orkesteria. On huilut, kanteleet (5-38-kielisiä), jousikvartetti ja lyömäsoittimet. Solistit ovat bassobaritoni ja kontratenori, ja pienen kuoron muodostaa vokaalikvartetti. Soittajat ovat orkesterimontussa, jonka lattia on nostettu melkein näyttämön lattian tasolle, joten permannollakin olevat katsojat näkevät heidät.

”Ensin ajattelin, että tällainen kamariooppera ei tarvitsisi edes kapellimestaria, mutta se ajatus joutui kyllä romukoppaan.”

Jo edellisessä oopperassa Emiliessä (2008) Kaija Saariaho manipuloi laulajan ääntä elektronisesti, kun sopraano Camilla Nylundin ääntä piti muuttaa eri-ikäisten ihmisten ääniksi. Nytkin on tällaista: ”Kontratenorin - se on se henki - ääntä käsitellään ensimmäisessä osassa elektronisesti niin, että äänen ympärille tulee jonkinlainen huntu – en osaa sitä konkreettisemmaksi sanoa. Toisessa osassa tulee bassobaritonin ääneen mukaan kellojen sointia.”

Elektroniikan hyödyntäminen on Kaija Saariaholle tuttua ja mieluista: ”Ensimmäisen kerran käytin elektroniikkaa apuna 1986 sävellyksessä
Lichtbogen.”

Kaija Saariaho heijasti seinälle myös kuvia niistä työpapereista, joita hän käyttää sävellystyössään.

”Teen aina suunnitelman, jossa kuvittelen koko teoksen aikajanalle. Siinä on kaikenlaista asiaan kuuluvaa, hieman suunniteltuja tempoja ja tahteja, ja aivan päivämäärienmukaisia toteuttamisaikatauluja. Kaikki on otettava huomioon. Kun on kaksi lasta, oletan niin, että kyllä he kaksi kertaa sävellysprosessin aikana ovat kipeitä, ja juhlapyhien aiheuttamat tauotkin pitää ottaa huomioon. Sitten vain aloitan. Aamulla töihin”, kertoi Kaija Saariaho.

Yleisöstä joku kysyi, missä vaiheessa inspiraatiot syntyvät. – ”Kyllä sekin on melko ammattimaista – siinä ne inspiraatiot ja ideat syntyvät ja kehittyvät itse sävellystyötä tehdessä.”

Viimeisten viiden esityskauden aikana on maailman oopperataloissa esitetty elävien säveltäjien teoksista eniten Philip Glassin oopperoita. Kaija Saariaho on sijalla 39.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Musiikkimaku ei vielä ole päässyt 1900-luvulle

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja kirjoitti Musica nova -nykymusiikkifestivaalin ohjelmalehdessä, että 1900-luku mursi klassisen fysiikan kuvan eksaktin tarkasta maailmasta, jossa kaikki oli kohdallaan ja ainakin periaatteessa aivan tarkasti mitattavissa ja ennustettavissa. Aika ja paikka venyivät ja vääntelehtivät Einsteinin suhteellisuusteoriassa (1905), ja kun tähän otetaan mukaan vuosisadan toinen iso teoria kvanttifysiikka, huomataan, ettei maailma olekaan suunnaton kellokoneisto, vaan improvisoitu, osin sattumanvarainen esitys.

Musiikissa ei vielä ole päästy näin pitkälle. Vuonna 2015 Suomen 25 merkittävintä taidemusiikin orkesteria soittivat konserteissaan yhteensä 2436 teosta, joista kantaesityksiä oli vain 76. Edelleen soitetaan pääasiassa vanhaa musiikkia.

Vanha on mukavaa ja tuttua. Beethoven, Mozart ja Sibelius istuvat korvaan erikseen asentamatta. Tämä koskee kuitenkin vain meitä länsimaisia nykyihmisiä. Toimittaja Sonja Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa tutkimuksesta, mikä oli tehty Bolivian viidakoissa elävän tsimane-kansan parissa, ja oli käynyt ilmi, että niiden ihmisten musiikinvastaanotto oli toisenlainen kuin meidän.

Tutkimusryhmä soitti tutkittaville sekä sopusointuisuutta edustavia sointuja että riitasointuisuutta. Tsimane-heimon jäsenten mielestä molemmat musiikkityylit olivat sikäli samanarvoisia, että toinen ei ollut toistaan miellyttävämpi tai epämiellyttävämpi. (HS 12.2.2017)

Sonja Saarikoski lainaa amerikkalaista säveltäjää ja filosofia Leonard B. Meyeriä, joka 1950-luvulla esitti musiikkipsykologisen näkökulman siihen, mistä länsimaisten nykyihmisten mieltymys vanhoihin ja kuluneisiin sävelkulkuihin johtuu: Ihminen pitää miellyttävänä sellaista musiikkia, joka sisältää sopivasti tuttuja ja yllättäviä elementtejä. Nautimme musiikista, jossa on riittävästi sellaista, jonka tunnistamme jo valmiiksi.

Tämähän on selvä juttu. Koska orkesterit ovat aina myös maksavan yleisön armoilla, ne noudattavat yleisön haluja. Orkesterit taitavatkin olla taidepuolella kaikkein vanhakantaisimpia organisaatioita.

Monet ovat kuitenkin samaa mieltä Sonja Saarikosken kanssa: ”Haluan yllättyä ja hämmästyä konserteissa.”

Ne 25 merkittävintä orkesteria ovat ratkaisevalla tavalla riippuvaisia julkisesta rahoituksesta, mutta pitäisiköhän valtionavustuksia antaa jossain määrin myös sellaisilla orkestereille, joiden kokoonpano ja muut systeemit ovat perua tuoreemmalta ajalta kuin 1800-luvulta.

No minä sitten? Parhaita musiikkiteoksia ylivoimaisesti ovat Richard Wagnerin oopperat, mutta suuresti kiinnostuneena olen katsonut ja kuunnellut myös  Philip Glassin (s. 1937), John Adamsin (s. 1947), Kaija Saariahon (1952) ja Leonid Destjatnikovin (s. 1955) oopperoita.

Esko Valtaoja otti esille senkin, ettei maailmankaikkeus ole kovin sulosointuinen: ”Johannes Kepler onnistui ensimmäisenä saamaan selville planeettojen liikkeitä tarkoin säätelevät yksinkertaiset lait ja yritti soinnuttaa aurinkokuntamme liikkeet musiikiksi. Tuloksena ei ollut taivaallista harmoniaa, vaan korvia raastavia riitasointuja. Musiikki ei ollutkaan avain maailmankaikkeuden matematiikkaan.”


kari.naskinen@gmail.com


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sodasta ja rauhasta ja rakkaudesta


Tein taas hienon dvd-löydön: noin seitsemän tuntia kestävä elokuvatrilogia Auringon polttama on venäläisen elokuvan yksi suurimpia. Ohjaaja on Nikita Mihalkov (s. 1945), joka pääsee tässä isossa teoksessaan lähelle tolstoilaista epiikkaa, ja kun mukana on myös tshehovilaista venäläisyyden kuvausta, ovat ainekset hyvin kasassa.

Trilogian ensimmäinen osa sai 1994 Cannesin juryn palkinnon ja seuraavana vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Kaksi myöhempää osaa valmistuivat kuitenkin vasta 2010 ja 2011. Elokuvasarjan suomalainen nimi ei ole aivan oikea, sillä sen venäläinen nimi on Auringon uuvuttamat
(Утомлённое солнце, Utomlyonnoye solntse), mikä puolestaan tulee puolalaisen säveltäjän Jerzy Petersburskin sennimisestä tangosta (1935), jota ensimmäisessä elokuvassa kuunnellaan levyltä. Samaa tangoa on kuultu myös Andrei Mihalkov-Kontshalovskin Siperiadassa (1979), Steven Spielbergin Schindlerin listassa (1993) ja Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä: Valkoisessa (1994).

Trilogia on suuri kertomus sodasta ja rauhasta. Päähenkilö on kenraali Sergei Kotov, joka joutuu Stalinin epäsuosioon ja menehtyy kuolemanleirillä jossain kaukana 1936. Trilogian jälkimmäiset osat eivät kuitenkaan perustu enää tähän todelliseen henkilöhistoriaan. Ensimmäisessä osassa ei näytetä Kotovin kuolemaa, ja Mihalkov onkin ratkaissut jatkon niin, että Kotov on säilynyt hengissä ja joutunut toiseen maailmansotaan ns. rangaistuspataljoonassa, minkä sotatoimet ovat aina niitä kaikkein kurjimpia.

Sodan ja rauhan kanssa rinnan kulkee koko ajan suuri rakkaus. Mihalkovin kertomuksessa rakkaus kohdistuu sekä ihmisiin että Äiti Venäjään. Kenraali Kotovin suhde rakkaaseen Nadia-tyttäreen on niin suurta ja kaunista, että se on yksi liikuttavimpia, mitä koskaan olen elokuvissa nähnyt. Isä ja pieni Nadia veneessä, joka hiljaa lipuu joella, aurinko paistaa, luonto kauneimmillaan – ”Isä, sinun kanssasi on aina niin hyvä olla”, sanoo Nadia.

Tuon tilanteen lämmintä kuvausta varmaan auttoi se, että kenraali Kotovia esittää Mihalkov itse (kuvassa) ja Nadiaa hänen oma tyttärensä Nadezha Mihalkova (s. 1986). Hän esiintyy Kotovin tyttärenä trilogian jokaisessa osassa. Kolmannessa osassa näyttelee myös Mihalkovin vanhempi tytär Anna Mihalkova (s. 1974).

Tuo kaunis kohtaus joella on ensimmäisestä elokuvasta, mutta takaumana siihen palataan myös kahdessa jälkimmäisessä elokuvassa. Ensimmäinen elokuva tapahtuu datshalla keskellä kesää, ja elämänmeno tuo mieleen Anton Tshehovin näytelmät. Sitten onnellisuus kuitenkin romahtaa. Jossain lähettyvillä nostetaan kuumailmapallon avulla Stalinin iso kuva taivaalle…

Suoraan Tshehovin näytelmistä Mihalkov on tehnyt elokuvan Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (1977), joka perustuu Tshehovin varhaiseen näytelmään
Platonov.

Nikita Mihalkovin vanhempi veli on Andrei Mihalkov-Kontshalovski (s. 1937), jonka elokuvissa Nikita on niin ikään esiintynyt näyttelijänä. Nikitan isä oli runoilija Sergei Mihalkov (1913 - 2009), joka teki sanat Neuvostoliiton kansallishymniin ja oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Tällaiset taustat antavat ymmärrystä sillekin, miksi Nikita Mihalkovin elokuvat ovat niin perivenäläisiä. Mitä on venäläisyys, tuntuu Mihalkov kysyvän koko ajan. Ei hän kysymykseen osaa mitään tyhjentävää vastausta antaa, mutta se kuitenkin tulee selväksi, että isänmaanrakkaus on suurta. Se on iso osa venäläistä sielua.

Tätä suurta rakkautta on paljon koeteltu. Vanha Venäjä oli vaikea luokkayhteiskunta, sitten tuli tilannetta korjaamaan vallankumous, mutta sekin jätti venäläiseen sieluun omat rosonsa. Osa niistä rosoista silittyi, ja sitten oli edessä toisenlainen mullistus, kun Neuvostoliitto loppui ja tilalle tuli äärikapitalistinen Venäjä. Mihalkov rakastaa näitä kaikenlaisia.

Sodat ovat Venäjällä aina olleet lähellä, milloin kuumina, milloin kylminä. Kun Mihalkov opiskeli elokuvakorkeakoulussa legendaarisen Mihail Rommin (1901 - 1971) johdolla, hän teki lopputyönään puoli tuntia pitkän elokuvan Rauhallinen päivä sodan lopulla (1971). Jo siinä hän tarkasteli sitä tilannetta, mikä muodostuu taiteen ja sodan ristiriidasta. Mihalkovin ensimmäinen pitkä elokuva, Mosfilmissä valmistunut Toverit (1974) jatkoi samaa teemaa. Se sijoittui vallankumouksen jälkimaininkeihin, samoin kuin seuraava elokuva Rakkauden orja (1975).

Uuden Venäjän alkuvaiheissa Gorbatshovin ja Jeltsinin aikoina venäläiset näkivät, että demokratia Venäjällä merkitsi hajaannusta, sekasortoa, työttömyyttä, rikollisuutta, köyhyyttä ja kurjuutta. Siksi kansan ylivoimainen enemmistö oli tyytyväinen, kun Putin lähti toisenlaiselle linjalle. Tähän enemmistöön lukeutuu myös Nikita Mihalkov, jonka tiedetään kuuluvan presidentin lähipiiriin, mitä taiteilijoihin tulee.
- - - - -
Kun Andrei Mihalkov-Kontshalovski 2008 kävi Sodankylässä, hän siteerasi Ingmar Bergmania: ”Bergman sanoi, että elokuvan ei tule iskeä katsojan aivoihin, vaan mennä hänen sydämeensä ja munaskuihinsa, saada hänet tuntemaan, ja kun katsoja saa vahvan kokemuksen, hän menee kotiin ja ajattelee.”

Tällaisia elokuvia veljekset ovat tehneet.

kari.naskinengmail.com