tiistai 23. toukokuuta 2017

Handmaiden, yliarvostettu kiiltokuva

Kun elokuvasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa, että sen ”hiuksia nostattava juoni vetää vertoja Hitchcock-klassikoille”, joutuu elokuvan nähtyään vain pettymään. Eteläkorealaisen Chan-wook Parkin ohjaama The Handmaiden on kiiltokuva, joka jauhaa tyhjää. On hieman jännitystä, vähän enemmän seksiä ja juonenkulussa yllättäviä mutkia, mutta kaikki laahaa kuitenkin junnaavasti. Kun lähes 2,5 tuntia kestävästä elokuvasta on mennyt 1,5 tuntia, se voisi loppua missä kohtaa vain, eikä katsoja mitenkään ajattelisi, että juttu jäi kesken.

Elokuva on yliarvostettu. Johtuu varmaan siitä, että Park on aiemmin voittanut Cannesissa ja että elokuva-arvostelijat ovat nostaneet hänet ”kulttiohjaajien” joukkoon. The Handmaiden ei täytä vuoden parhaiden elokuvien kriteereitä muuten kuin lavastuksen ja kuvauksen osalta. Nämä visuaaliset elementit tekevät elokuvasta sellaisen, että sen viitsii katsoa loppuun asti.

Elokuvan pohjana on Sarah Watersin luokkayhteiskuntaromaani Silmänkääntäjä (Tammi, 2009), jonka tapahtumat on siirretty 1800-luvun englantilaisesta kartanomiljööstä 1930-luvun Japaniin
. Huijarikreivi saa tutun taskuvarastytön ujutettua nuoren perijättären kamaripalvelijaksi. Tyttö pannaan kavaltamaan perijättären omaisuus, ja ajatuksena on, että perijätär passitetaan hullujenhuoneelle. Asiat eivät kuitenkaan suju näin. Yllätyksiä tapahtuu, mutta varsinaiseksi trilleriksi elokuva ei silti muutu. Yksikään juonenkäänne ei ole kovin hätkähdyttävä. Vertaus Hitchcockiin on vitsi.

Rakkautta, intohimoa, petosta, kostoa, seksiä, väkivaltaa. Resepti on tuttu nykyajan kaikkein kaupallisimmista elokuvista. Koska pääosissa ovat nuorehkot naiset, on otollista tietenkin ottaa mukaan lesboilua, kuten alkuperäisromaanissakin.

Sarah
Waters on itsekin lesbo, joka tohtorinväitöskirjassaan käsitteli homoseksuaalikuvauksia historiallisissa romaaneissa 1870-luvulta alkaen. Mukana oli aineistoa 1800-luvun pornografiasta, ja tämä näkyy myös Parkin elokuvassa. Japsien suorasukaisuus näissä asioissa tulee hyvin esille. Lapsillekin opetetaan termistö kyrvästä pilluun jne.

Mielenkiintoista on seurata sitäkin, kun jonkin vapaamuurareilta vaikuttavan järjestön pornojaosto pitää kokousta: fyysistä pornoa ei ole, vaan geisha lukee mustiin pukeutuneille miehille pornokirjaa, ja äijät ovat kuumissaan.

Yksi ennennäkemätön asia elokuvassa on: kun elokuvassa puhutaan sekä japania että koreaa, on suomenkielisessä tekstityksessä japani-vuorosanat keltaisella ja korea-vuorosanat valkoisella.

Milloinkahan muuten näen uuden elokuvan, joka ei kestäisi puoltatoista tuntia pitempään? Hitchcock osasi: 39 askelta (1:25), Vaarallisia valheita (1:35), Köysi (1:20), Muukalaisia junassa (1:40), Psyko (1:48).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. toukokuuta 2017

Parkkimaksut ovat nykyisin kaupunkien budjetintäyttömaksuja

Parkkimaksut on keksitty osaksi liikennepoliittisia ratkaisuja. Enää ei näin ole, vaan parkkimaksuilla täytetään kaupunkien budjetteja. Tämän takia maksullisen kadunvarsipysäköinnin aikarajoja venytetään, esimerkiksi Helsingissä klo 21:een ja maaseutukaupungeissa klo 20:een.

Parkkimaksut on alun perin otettu käyttöön siksi, että katujen varsia ei käytettäisi pitkäaikaiseen pysäköintiin. Nyt tilanne on toinen, Lahdessakin kaupungin liikennesuunnittelupäällikkö Jukka Lindfors ja pysäköintiyhtiön toimitusjohtaja Sari Alén myöntävät, että pysäköintiajan venyttämisellä vain tavoitellaan 300 000 euron lisätuloja.

Kysymys ei siis ole liikenne-, vaan budjettipolitiikasta, mistä ohjeistuksen on antanut vanha kaupunginvaltuusto.

Kaikki tietävät, että kahdeksan aikaan illalla ei kadunvarsipaikoille ole tunkua. Koska ne ovat kuitenkin nyt tähänkin aikaan maksullisia, ajetaanpa ostoksille Launeelle tai Holmaan. Sitten kaupungin herrat valittavat, että voi voi, kun keskusta kuihtuu.

Yksi ratkaisu tosin on keksitty: häädetään henkilöautot pois kaupungin pääkadulta ja tehdään kadulle ravintoloita vilkastuttamaan elämää. Tästä taas on seurauksena, että kohta kaupungin keskustassa ei ole muita kuin kännissä hilluvia nuoria.

Autoilija ei voi ymmärtää, että jos kadun reunassa on illalla 200 metriä tyhjää tilaa, niin joutuu maksamaan, jos siihen pysäköi.

Parkkiaikojen ja -maksujen korotuksilla tavoitellaan sitäkin, että autoilijat alkaisivat käyttää torin alle 25 miljoonalla eurolla tehtyä parkkihallia. Eivät ala, kuten lahtelainen autoilija sanoo Etelä-Suomen Sanomien jutussa tänään.

Samasta vihreästä autovihamielisestä politiikasta on kysymys siinä, kun muitakin sakotuskäytäntöjä kiristetään. Nyt on ruvettu antamaan sakkoja jopa 1 km:n ylinopeuksista. Tässäkään ei ajatella liikennettä, vaan valtion budjettia ja lisäksi sitä vihreää ideologiaa, minkä mukaan kaikkien pitäisi palata tuohivirsuihin ja ruveta käyttämään teknisistä liikennevälineistä potkulautaa.

Pahinta on Helsingissä. Siellä vihreät poliitikot ja virkamiehet tyhjentävät keskustan autoista, minkä takia pitää rakentaa miljardi euroa maksava tunneli kaupungin alle. Jyväskylää uhkaa samanlainen kehitys.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. toukokuuta 2017

Pienillä äänimäärillä arvopaikoille

Vaikka kuntavaalit eivät ole henkilövaalit, on henkilökohtaisilla äänimäärillä merkitystä, kun puolueet jakavat vaaleissa mukana olleille luottamustehtäviä. Läheskään aina ei kuitenkaan valintoja tehdä äänimäärien perusteella niin, että tärkeimmät paikat täytettäisiin eniten ääniä saaneilla.

Varsinkin suurissa puolueissa käydään kovaa kilpailua luottamushenkilöpaikoista, koska valtuutettuja on paljon. Pienilläkin äänimäärillä voi päästä pitkälle.

Esimerkiksi Lahdessa SDP:n 19 valtuutetusta seitsemän sai alle 300 ääntä, mutta arvopaikkoja näilläkin tuloksilla tuli:

Pekka Komu kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi (293 ääntä).
Jarkko Nieminen kaupunginvaltuuston puheenjohtajistoon (257).
Sanna Mäkinen teknisen ja ympäristölautakunnan varapuheenjohtajaksi (241).
Reijo Savurinne rakennus- ja ympäristölupalautakunnan puheenjohtajaksi (231).
Erkki Nieminen tarkastuslautakunnan puheenjohtajaksi (231).

Kokoomuksen 14 valtuutusta vain kaksi jäi alle 300 äänen, ja viimeisenä läpi menneestä Anssi Hälisestä (254) tulee rakennus- ja ympäristölupalautakunnan varapuheenjohtaja.

Kansanedustajat ovat erikoistapauksia. Tähän asti on luultu, että heillä ei ole eduskuntakiireittensä takia mahdollisuutta olla jäseninä esim. kaupunginhallituksessa, vaan heille on aina varattu helpompia tehtäviä. Demarit tosin tekivät tässä poikkeuksen silloin, kun Jouko Skinnari oli kansanedustajana: koska hän ei ollut Lahden suurimman työväenyhdistyksen jäsen, hänelle ei myöskään annettu valtuuston puheenjohtajuutta.

Mika Kari sen sijaan oli valtuuston puheenjohtajana, koska on Lahden työväenyhdistyksen jäsen. Seuraavien neljän vuoden aikana puheenjohtajana toimii kuitenkin Kokoomuksen Milla Bruneau, koska puolueidenvälisissä neuvotteluissa sovittiin vanhaa tapaa noudattaen, että hallituksen ja valtuuston puheenjohtajuudet eivät mene samalle puolueelle.

Poikkeuksen näihin vakiokuvioihin tekee nyt persujen kansanedustaja Rami Lehto, jolla onkin aikaa olla myös kaupunginhallituksen jäsenenä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. toukokuuta 2017

Tanssija pyörii lakanoiden kanssa

Amerikkalainen tanssijatar Loie Fuller kuuluu merkittävällä tavalla elokuvan historian aivan alkuaikoihin. Lumieren veljekset kuvasivat ensimmäiset elokuvat patentoimallaan kinematografilla vuonna 1895, ja seuraavana vuonna Louis Lumiere teki Loie Fullerin tanssiesityksestä minuutin pituisen elokuvan. Nyt tuosta tanssijasta on tehty elämäkertaelokuva The Dancer.

En tiennyt tanssijasta mitään entuudestaan, mutta nyt tiedän, että ei hän varsinaisesti mikään tanssija ollut. Kunhan vain pyöri paikallaan valkoisiin lakanoihin käärittynä näyttämöllä, jossa lakanoihin heijastettiin värejä kirkkailla lampuilla. Käsiensä jatkeina hän piti puolentoista metrin pituisia keppejä, joiden avulla lakanoita pystyi kieputtamaan näyttävästi.

Loie Fuller esiintyi Folies Bergère -varieteeteatterissa Pariisin Richer-kadulla. Se oli kuuluisa paikka, ja on edelleen. Sen esiintyjälistalla ovat olleet mm.
W.C. Fields, Charles Chaplin, Maurice Chevalier, Edith Piaf ja Ella Fitzgerald.
Loie Fuller saavutti lakanavaloesityksellään suosiota ja innostui niin, että sai itselleen esiintymistilaisuuden jopa Pariisin oopperaan, jossa se kuitenkin epäonnistui tanssijan sairastelun takia.

Yhtenä henkilönä elokuvassa käy sen loppupuolella Isadora Duncan, joka onkin tunnetumpi amerikkalainen modernin tanssin lanseeraaja. Isadora Duncanista teki Karel Reisz elämäkertaelokuvan Isadora (1968), jossa nimihenkilöä esittää Vanessa Redgrave. Se oli elokuvana paljon mielenkiintoisempi, sillä Isadora Duncan oli oikea tanssija. Stéphanie Di Giuston esikoiselokuva The Dancer on oikeastaan melko tylsä, ja jälleen kerran nykyelokuvista puhuttaessa: liian pitkä, melkein kaksi tuntia yhtä ja samaa jahnaamista tanssin ja siihen liittyvien vaikeuksien kanssa.

Loie Fulleria esittää ranskalainen
Stéphanie Sokolinski. Hän on lesbo, ja tähänkin elokuvaan on ujutettu hieman lespotouhua. Ulkonäöltään hän on sellainen, että voisi kuvitella Pirkko Saision olleen samanlainen nuorena.

Isadora Duncania esittää kauniimpi Lily-Rose Depp, jonka äiti on ranskalainen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis ja isä amerikkalainen filmitähti Johnny Depp.

kari.naskineng@mail.com

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kärhämä Ylen ympärillä koskee vain pientä osaa

On väärin, että Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoimitusta on Atte Jääskeläinen (Kesk) johtanut ajoittain yhdessä pääministeri Juha Sipilän (Kesk) kanssa. Julkinen keskustelu Ylestä on kuitenkin vääristynyt, kun tämä asia on nyt pantu leimaamaan koko yhtiötä. Äärimmäiset mielipiteet ovat tällä hetkellä sellaisia, että koko Yle pitäisi lakkauttaa ja antaa sen toiminnat kaupallisten markkinoiden hoidettaviksi.

Uutis- ja ajankohtaisohjelmat ovat yksi pieni osa Ylen laajasta toiminnasta. Kun siinä nyt ilmenneiden väärinkäytösten takia syytetään Yleisradiota huonosta journalismista, tulee mieleen kaksi oikein vanhaa sanontaa: ”ei nähdä metsää puilta” ja ”heitetään lapsi pesuveden mukana”.

Seuraan Ylen kanavista käytännöllisesti katsoen vain Yle Teemaa ja Yle Radio 1:tä, päivittäin 2-5 tuntia (lisäksi muutamia urheilulajeja maksukanavilta). Näiden osalta ei minkäänlaista valittamista ole. Ylen pääjohtajaksi Mikael Jungnerin
(SDP) jälkeen 2010 tullut Lauri Kivinen (Kok) ei ole huonontanut katselu- eikä kuuntelukokemuksiani.

Yle on siis uutis- ja ajankohtaistoiminnan lisäksi paljon paljon muuta. Siitä muusta on valtaosa nimenomaan sitä ohjelmatoimintaa, mihin kaupallisin perustein pyörivät yhtiöt eivät pystyisi.

Yleveroa maksan 143 euroa vuodessa. Se on todella vähän siitä laajasta tarjonnasta, mitä Yleltä saan.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kipeitä muistoja nuoruudesta

Pohjoisranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Arnaud Desplechin (s. 1960) on tehnyt toistakymmentä elokuvaa, mutta Suomessa niistä tunnetaan varsinaisesti vain Eräs joulutarina (2008), joka sekin tuotiin Suomeen luultavasti vain siksi, että pääosassa on Catherine Deneuve. Nyt ohjelmistoon on tullut parin vuoden takainen Kolme muistoa nuoruudestani, joka on juuri sitä, mistä nimi kertoo.

Päähenkilö Paul on työnsä takia paljon maailmaa kiertänyt antropologi, ihmistutkija, joka nyt tutkii myös itseään. Siihen tarvitaan omien piirteidensä kartoittamista muistojen kautta.
Kipeimmät muistot koskevat ensirakkautta, siis sitä yleensä suurinta rakkautta. Sen kanssa on ollut vaikeaa, kun rakkauden kohde ei ole kaikkein tyypillisin yhden pojan tyttö. Sekavaa on, ja irtiottoja tulee puoleen jos toiseenkin.

Jos Paul olisi alle kaksikymppinen Jean-Pierre Léaud ja Paulin rakastettu Esther yhtä nuori Jeanne Moreau, voisi tätä elokuvaa verrata Francois Truffautin niihin elokuviin, joissa tällaisia haikean kipeitä tarinoita käydään läpi. Tai ehkä liioittelen, sillä Desplechinin elokuvassa ei ole sitä keveyttä ja ilmavan iloista optimistisuutta, minkä Truffaut hallitsi. Lisäksi kaksi tuntia on tälle elokuvalle on liikaa - ainakin vartin lyhennys terävöittäisi.

Nuoret päähenkilöt ovat joka tapauksessa oikein hyviä ja luontevia. Sekä Quentin Dolmaire (kuvassa vas.) ja Lou Roy-Lecollinet ovat elokuvassa ensikertalaisia. Heidän elämänsä liikkuu Pariisissa, Lillessä ja Desplechinin kotikaupungissa Roubaixissa. Lisäksi yksi muisto liittyy Paulin luokkaretken tekemiseen Minskiin, jossa tapahtuukin järkyttäviä.

Pääosa muistoista ajoittuu 1980-90-lukujen vaihteeseen. Esther tietää mitä tekee, mutta Paul on koko ajan hukassa.
Paulin Estherille osoittamat rakkaudentunnustukset ovat vakuuttavia. Niistä koskettavin tapahtuu taidemuseossa klassisten maalausten äärellä - suurin kauneus on pakahduttavaa.

Paul ei aina tiennyt kuka hän on, “paitsi se ihminen, joka rakasti Estheriä”. Mutta kun Esther on niin vetävä mimmi, että häntä haluavat kaikki muutkin, on Paul tuosta vaikeasta rakkaussuhteesta traumatisoitunut vielä 30 vuotta myöhemminkin.

Rakastelukohtaukset ranskalaiset osaavat kuvata. Irina Lubtchanskyn kamera tallentaa Paulin ja Estherin nämä arat hetket taitavan herkästi. Tämä on melko harvinaista nykyisin, jolloin rakastelukohtaukset ovat varsin usein ikään kuin elokuvien markkinoinnin kannalta ”näyttävän kovia”.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kirjoittaessaan ihminen on olemassaolonsa ytimessä

Otsikon sanonta on kahden äidinkielenopettajan kirjoituksesta Helsingin Sanomien yleisönosastossa 25.4.2017. Vielä täsmällisemmin: ”pitkää tekstiä kirjoittaessaan”. Nyt opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdottaa, että äidinkielen ylioppilaskoe typistettäisiin yhteen päivään ja neljään tuntiin.

Hesariin kirjoittaneet Helena Ruuska ja Tuula Uusi-Halila muistuttivat, että ainekirjoitus on kuulunut yo-tutkintoon sen alusta lähtien, yli 160 vuotta. Nuoren ihmisen identiteettiä kehittää juuri ainekirjoitus, josta nykyisin käytetään fiinimpää nimeä essee. Siinä hän voi pohtia näkemyksiään lukemansa tiedon ja omien kokemustensa pohjalta. Esseiden kirjoittaminen lu­kiossa on ajattelutaitojen harjoittelua.

Kirjoittamisella voidaan mitata myös nuoren kypsyyttä. Ainekirjoitus on 12-vuotisen koulunkäynnin kypsyysnäyte, koska kirjoittaminen on älyllisesti vaativampaa kuin suullinen esittäminen.

Sekin vielä, että mihin tärkeämpään on tarkoitus käyttää ne kaksi tuntia, kun halutaan lyhentää ainekirjoitusaika 6 tunnista 4:ään?

Tämän päivän lehdessä kulttuuritoimittaja Suvi Ahola jatkoi aiheen käsittelyä. Kysymys ei ole vain äidinkielenkokeesta: ”Historian, psykologian ja uskonnon opiskelu ja opetus tähtäävät laajojen asiakokonaisuuksien hallitsemiseen, eikä se onnistu ilman lukemista tai pitkien tekstien kirjoittamista. Siksi on outoa, että ainekirjoitusta ollaan nyt hylkäämässä, etenkin kun lukion opetussuunnitelmassa edellytetään ajattelutaitojen opettamista.”

Tänä vuonna yo-tutkinnon ainekirjoituksessa oli yhtenä otsikkovalintana: ”Kirjoitan – siis olen”. Laudaturia ei varmaankaan saanut, jos vakuutti olevansa olemassa, koska lähettelee tekstiviestejä tai niitä muita internetviestejä, joita en tunne.

Mutta kunnossa eivät ole opettajienkaan asiat. Kasvatustieteiden tohtoriksi väitellyt Kaisu Rättyä huomasi luokanopettajiksi opiskelevia testatessaan, että lauseen subjektin heistä tunnisti vain 21 prosenttia ja objekti oli hepreaa melkein kaikille! Osa ei tiennyt edes sitä, mitä eroa on suomen kielen sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Viina on presidenttien ja muiden viisasten juoma

Puolustusvoimain entinen komentaja Juhani Kaskeala kertoi Helsingin Sanomissa yhden muiston presidentti Mauno Koivistosta. He olivat Neuvostoliitossa vierailulla 1988, Mihail Gorbatshov oli vallassa ja voimassa oli jonkinlainen kieltolaki, joten viinaa ei reissussa tarjoiltu. Moskovasta lähdettiin neuvottelujen ja illallisen jälkeen Kirgisiaan risteilylle Issyk Kulin vuoristojärvelle.

”Maisemat olivat upeat. Oli kuitenkin kylmä, kuulas syysilma, ja presidentti oli viluinen.”

Kaskealan mukaan Koivisto kääntyi Neuvostoliiton ulkoministeriön protokollapäällikön puoleen ja totesi, että ennen vanhaan tässä tilanteessa olisi saatu jotain lämmittävää.

Tämä hienosti harmaantunut vanhan koulun diplomaatti otti asiakirjasalkkunsa esiin. Se osoittautui asiapullosalkuksi. Hän napsautti lukot auki ja kysyi: "Herra presidentti, mitä saisi olla, tätä hetkeä olemme odottaneet.”

”Koivisto tiedusteli tähän, mitäköhän protokolla sanoo. Ja virkamies vastasi: protokolla olette te, herra presidentti. Näin saimme siinä ryypyt lämmikkeeksi, venäläiset varmaan yhtä halukkaasti. Olimme riittävän kaukana Moskovasta”, muisteli Kaskeala.

Kaskeala ei paljastanut, mutta eiköhän se vodkaa ollut. Urho Kekkosen
mielijuoma joka tapauksessa oli Dry Vodka (helpommin suomalaisittain Tyry Votka). Sitä ei kuitenkaan ollut mukana, kun Kekkonen oli Elisabethin ja Philipin kanssa metsätyömaalla jossakin Jyväskylän lähellä 1976. Ulkoilmalounaalla Kekkonen tarjoilikin vierailleen Koskenkorvaa ja sanoi: ”This is vodka”.

Tämä ei ollut totta, sillä tavallinen Kossu (38 %) hyväksyttiin vodkaksi vasta EU-direktiivillä 2009. Sen mukaan jos maustamaton viina on tehty maatalouden raaka-aineesta ja sen alkoholipitoisuus on yli 37,5 % ja jos etiketissä on sana ”vodka”, niin silloin se on vodkaa.

TURHAA PIMPLAAMISTA

Vakiolukemisiini kuuluu Helsingin yliopiston entisen Venäjän-tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen blogi, jossa hän vastikään kirjoitti vodkasta ja ihmetteli hienon aineen väärinkäyttöä:


Vodkaa on tarjolla kaikissa Euroopan maissa ja vähän muuallakin. Joskus olen miettinyt, mitä ne sillä oikein tekevät ja vastaus näyttää olevan, että sitä sotketaan muihin juomiin. Näin menetetään sekä maku, joka hyvässä vodkassa saattaa olla aivan mainio, että se ns. äjäys, jonka pieni terävä potkaisu antaa lattean viininlipityksen sijasta. Venäjälläkin väki yhä useammin jättää vodkan pöytään ja särpii sen sijaan viiniä. Moinen harrastus, jota ruotsissa sanotaan pimplaamiseksi, jätettiin ennen naisille. En usko, että Venäjällä on enää edessään merkittävää tulevaisuutta.

Näin se juuri on. En ymmärrä, että jotkut juovat viinaa vain päihtyäkseen. Kyllä viinoilla on omat makunsa, joita on lapsellista hävittää sekoittamalla 4 cl:n annos limsaan tai mehuun.

Kun viimeksi tapasin Vihavaisen Allegro-junassa, hän ei ottanut vodkaa ruokaryypyksi. Minä otin, lounaaksi iso pullo Baltika-olutta ja ruokaryypyksi 4 cl Russkij Standartia, joka tällä hetkellä on hinta/laatusuhteeltaan paras Suomessakin myytävä vodka (0,7 litraa, 25,90 euroa).

Viime vuosina olen kuitenkin ostanut vodkani Viipurin ruokakaupoista, joissa valikoima on hyvin runsas ja hinnat kohdallaan, litran pullo alle kympin. Parhaan hinta/laatusuhteen olen löytänyt Tsarskaja-vodkasta.

Kaksi vuotta sitten kävin Syväri-joen varrella olevassa Mandrogin vodkamuseossa. Esillä oli 2800 vodkamerkkiä. Yksi uusimmista oli Putinka, jonka tuotanto alkoi 2003.

Vodkan historia on pitkä. Tekeminen alkoi ehkä 1300-luvulla, ja sellainen tarkka vuosiluku on, että 1533 avattiin Moskovassa ensimmäinen kabak, joka oli lähinnä vodkaravintola. Meni melkein 200 vuotta ja perustettiin ensimmäiset traktir-ravintolat, joista sai myös ruoka-annoksia.

Merkittävä vuosiluku on 1894, jolloin maailmankuulu pietarilainen kemisti
Dmitri Mendelejev
keksi vodkan optimaalisen sekoitussuhteen. Kun pantiin 6 litraan vettä 4 litraa etanolia, tämän seoksen tilavuus laajeni kaikkein parhaiten. Näin syntyi vodkan alkoholiprosenttiluku 40.

Mendelejev oli se, jonka kaikki kemiaa koulussa lukeneet tuntevat. Mendelejev loi alkuaineiden jaksollisen järjestelmän, ja tuo iso taulukko oli koulussa osattava.

мужская тарелька


Fil. tri Timo Vihavainen toimi ennen yliopistouraansa mm. Lontoossa ja Pietarissa:

”Muistan, miten muuan kollega Suomen Lontoon-instituutissa sai 1990-luvulla paikalliset piirit ihastumaan tarjoilemalla snapseja sillin kera. Kun itse toimin Pietarissa, ei minun kannattanut yrittää sinne tätä ideaa kopioida, ne osasivat sen paremmin itse.”

”Jos luemme kuvauksia vanhan ajan työn ja taistelun hetkistä, huomaamme vodkan aina olleen keskeisessä roolissa, samppanjan ohella. Viiniä toki juotiin hyvän ruuan kanssa, kuten pitääkin, mutta esimerkiksi sienet vaativat kyllä vodkaa ja sama koskee valkosipulikurkkuja ja muuta vastaavaa, jota saa pöytään, kun Venäjällä tilaa ns. miesten lautasen (
мужская тарелька
).”

”Viinaa oli menneinä vuosisatoina muutaman tuhannen tai kymmenen tuhannen miehen sotajoukolle varattava aika monta kuutiota, jos jokainen sai päivittäin vaikkapa sarkan (tšarka, 1,2 dl). Jos vihollinen onnistui kaappaamaan viinatynnyrit, oli sotajoukon moraali vaarassa ja lopullinen tappio vain ajan kysymys, ellei hurjistunut joukko onnistunut kaappaamaan saalista takaisin.”

Näin kun olen tässä aiheessa ja valmistaudun katsomaan Suomen leijonien kiekko-ottelua, niin sen aikana nautin 4 x 4 cl Russkij Standartia. Tämä on juuri oikea määrä, sillä seuraavana aamuna ei ole tippaakaan huono olo. Vertailukokemustakin on: jos juon saman verran esim. konjakkia tai viskiä, olo on vähän kankkumainen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. toukokuuta 2017

Ei noussut kirkkaana aamun kulta, vaan taivas loimusi tulta

Häme oli 1200-luvulla kahden vastakkaisen puolen välissä, idän ja lännen, Novgorodin ja Ruotsin, ortodoksisen ja katolisen kirkkokunnan välissä. Tuosta ajasta kertovan kansanoopperan – vai onkohan oikea termi kantaatti – ovat tehneet säveltäjä Heikki Sarmanto ja sanoittaja Vexi Salmi. Tämän 20 vuotta piilossa olleen teoksen Tuomas ja Kaarina kantaesitys oli perjantaina 12.5. Lahden konserttitalossa, jossa sen esittivät Lahden Bach-kuoro ja Heikki Sarmannon trio.

Olipa yllätys. Tuomas ja Kaarina kestää reilun tunnin, ja solisteja on neljä. Musiikki muistuttaa läheisesti sitä tuttua 60-70-lukulaista laululiikettä, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Kaj Chydenius, Toni Edelmann ja Eero Ojanen. Sarmannon tuotannosta Tuomas ja Kaarina tuo mieleen läheisimmin hänen laulusarjansa Lauri Viidan Betonimylläristä (1987).

Tuomas ja Kaarina sijoittuu Hämeeseen 1200-luvun ristiretkiaikaan. Aiheina ovat sota ja rakkaus. Tuomas on periksi antamaton hämäläinen heimopäällikkö, joka ei suostu kumartelemaan sen paremmin läntisiä kuin itäisiäkään herroja. Kaarina on puhdassydäminen piikatyttö, joka rakastuu sydänjuuriaan myöten Tuomakseen.
Yksi roolihenkilö on myös Birger-jaarli, joka joukkoineen tuli Hämeeseen 1200-luvun puolivälissä.

Birger hallitsi Ruotsin valtakuntaa vahvoin ottein. Hän oli Tukholman kaupungin perustaja ja häntä seuranneen hallitsijasuvun kantaisä. Birger-jaarlin ristiretkeä ei Hämeessä hyvällä katsottu, kuten Vexi Salmen tekstistä käy ilmi kuoron laulaessa:

On miekat ja jouset, rautahaarniskat kiiltävät.
On usko outo ja usko outo on jokaisen.
Birger Jaarlin joukkojen kärjessä näin
ja ne joukot kulkevat tännepäin.
Ei noussut kirkkaana aamun kulta,
vaan taivas loimusi tulta.
Sousi aaltoja uupunut luotsi:
on Hämeen rannoilla Ruotsi.

Birgerin valloitusretken jälkeen Hämeestäkin tuli osa Ruotsia:

Sai kasteen Hämeen kansa miekka niskallansa.
Toi Ruotsin pakkovalta uskon maailmalta.

Museoneuvos Jouko Heinosen tohtorinväitöskirjassa (1999) todetaan, että Birgerin retken päätarkoitukseksi näyttää muodostuneen pysyvän tukikohdan rakentaminen ja varustaminen Janakkalan Hakoisiin vanhan muinaislinnan paikalle sekä seurakuntaorganisaation luominen koko Hämeen alueelle. Samalla pyrittiin ehkäisemään Hämeen joutuminen Novgorodin vallan alle.

Ruotsalaiset ryhtyivät välittömästi retken jälkeen vakiinnuttamaan otettaan koko Hämeestä. Kansannostatukseen perustuva sotalaitosjärjestelmä alistettiin Hämeen linnaan sijoitetun voudin alaisuuteen, mistä on tieto vuodelta 1301. Puolustuksen runkona pidettiin aluksi vanhoja muinaislinnoja kuten tiedot mm. Sysmästä osoittavat. Hollolan Kapatuosian linnamäen käytöstä 1200-luvulla on arkeologistakin todistusaineistoa.

EIVÄT YHDY KARJALA
EIKÄ HÄME

Birger-jaarlin retken jälkeen ajat jatkuivat levottomina. Kun Birger lähti sotimaan Novgorodiin, piti hämäläisten miesten lähteä mukaan. Novgorod puolestaan hyökkäsi Suomen puolelle 1200-luvun lopussa. Nämä kärhämät päättyivät vasta Pähkinäsaaren rauhaan 1323.

Vexi Salmen tekstissä ote on selvä:

Eivät yhdy Karjala eikä Häme.
Sen jo estää järvet ja synkeä räme,
toinen luonne ja toinen usko.
Ennen sammuu aamurusko.

Vexi Salmi ei puhu novgorodilaisista, vaan karjalaisista, jotka ovat vallan kummaa väkeä:

Ovat toiset metsästysmaat ja polut,
meillä harjut, heillä vain kalliokolut,
heillä kanteleen outo sointi, rietas ilkamointi
Me seisomme miekka miekkaa vastaan,
ei Häme luovuta Karjalaan lastaan.
Täällä liuhuparrat vieraan maan
ensin piestään, sitten tapetaan.

Ainakin yhdessä asiassa Vexi Salmi on kuitenkin väärässä: kuoro laulaa Hämeen maata ylistäen, että ”ei käkikään kauniimmin muualla kuku”, mutta sehän kyllä tiedetään, että nimenomaan Karjalassa käet kukkuivat ainakin vielä 1930-luvulla kaikkein kauneimmin.

Sarmannon - Salmen teos on upea. Mielenkiintoista, että kantaesitys oli Lahdessa, vaikka tapahtumat sijoittuvat Kanta-Hämeeseen (Aulanko, Janakkala, Katumajärvi, Sääksmäki). Lahden Bach-kuoro sai hankkeeseensa tukea Päijät-Hämeen kulttuurirahastolta – löytyyköhän Kanta-Hämeen puolelta kulttuurirahoitusta vaikkapa Bach-kuoron vierailuesitykseen Hämeenlinnassa?

Suuri on Hämeen maa
ja mahtava myös sen valta.
Miehet täynnä vain vihaa ja tarmoa.
On iskumme raaka ja tyly,
meitä suojelee ukkosen jyly.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mauno Koivisto (1923 - 2017) ja Venäjä

Venäjä oli presidentti Mauno Koivistolle suuri mielenkiinnonkohde. Neuvostoliittoa ja Venäjää koskevissa kirjoituksissaan Koivisto osoitti harvinaista pyrkimystä hahmottaa tapahtumia objektiivisesti ja pyrkiä selvittämään, että eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla on erilaisia tulkintoja.

Koivisto opiskeli jo nuorena venäjän kieltä ja luki venäläistä kirjallisuutta, minkä kautta hän alkoi saada kuvaa venäläisestä todellisuudesta – ”kaunokirjallisuudessa ihmiset ovat lihaa ja verta, toisin kuin erityisesti virallisessa historiankirjoituksessa”, totesi Koivisto muistelmissaan.

Koivisto kävi presidenttikautenaan itänaapurissamme 15 kertaa. Se oli paljon, kun Urho Kekkonen kävi Neuvostoliitossa pitkällä virkakaudellaan vain 28 kertaa. Juri Derjabin antoikin Koivistosta korkean arvosanan: ”Hän on merkittävä valtiomies, joka tuntee Venäjän historian. Harva länsimainen johtaja on ollut näin epävirallisen syvällisellä tasolla kiinnostunut Venäjästä.”

Jo pääministerinä Koivisto joutui vaikeisiin tilanteisiin Neuvostoliittoon nähden. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitys 1968. Koivisto selitti tilanteen monitulkintaisesti ja nosti tapahtuneen yleisemmälle tasolle todetessaan, että siinä tulivat esille maailman epävarmuus ja pahuuskin. Hän kertoi itkeneensäkin useaan otteeseen ajaessaan kesäpaikastaan kaupunkiin. Myös sähköveturien tilaaminen joko Neuvostoliitosta tai kotimaasta oli vaikea päätös erityisesti, koska Tampereen metalliteollisuuden työllisyys liittyi kotimaasta tilaamiseen. Koivisto nosti asian yleiselle Suomen ja Neuvostoliiton kaupan tasolle ja torjui väitteen, että Neuvostoliitto harjoittaisi siirtomaapolitiikkaa kaupankäynnissään. Atomivoimalan tilaaminen kuului samaan sarjaan sähköveturien kanssa, mutta tilanne oli erilainen siten, että tarjouksia tekivät Neuvostoliiton lisäksi Englanti ja Ruotsi. Kaikilla oli mahdollisuus vedota laajaan taloudelliseen kanssakäymiseen.

Mauno Koiviston presidenttikauden ulkopolitiikkaan sijoittui iso murros siitä huolimatta, että aluksi Koivisto noudatti Urho Kekkosen linjaamaa ulkopolitiikkaa jopa liioitellen sen jatkuvuutta. Koivisto pyrki Kekkosen tavoin solmimaan läheiset suhteet hajoavankin Neuvostoliiton johtoon niin, että näitä suhteita voitaisiin käyttää hyväksi. Kuten Kekkosenkin aikana venäläisten mielipiteitä pyrittiin ennakoimaan, konflikteja väistämään, eikä päästämään tilannetta sellaiseksi, että suurvallan arvovalta olisi kysymyksessä.


Koiviston varovaisuutta arvosteltiin nimenomaan suhteessa Baltian itsenäistymiseen. Se olikin varovaista, sillä Koivisto ei uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen, vaan hänen mielestään realistinen vaihtoehto oli liberalisoituvan ja demokratisoituvan Neuvostoliiton ja Mihail Gorbatshovin tukeminen. Koivisto varoi antamasta lupauksia, jotka olisivat rohkaisseet baltteja. Hänen mielestään konfliktin sattuessa rohkaisijan olisi ollut mentävä rinnalle.

Kun Neuvostoliitto hajosi 1991, Koiviston johdolla toteutettiin ulkopolitiikan suuri kurssinmuutos. Suomi sanoutui irti Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista syyskuussa 1991 ja suuntautui EU:n jäsenyyteen ja Nato-yhteistyöhön. Vuonna 1991 Koivisto arvioi, että Suomen oli mahdollista liittyä Euroopan unioniin. Näin varman päälle laskijasta tuli radikaalien muutosten johtaja, kun aika oli hänen mielestään siihen kypsä.

VENÄJÄN IDEA

Koska Venäjä on taas nyt perin kiinnostavassa vaiheessa, otan tässä esille Koiviston kirjan Venäjän idea (Finlandiakirja, 2001) ja lainaan Venäjän ulkoministeriön Pietarin-edustuston päällikön Viktor Lopatnikovin tekstiä, mikä julkaistiin Sankt-Peterburgskie Vedomostissa Suomen itsenäisyyspäivänä 2002. Suomeksi Lopatnikovin kirjoitus on julkaistu Suomen ulkoministeriön verkkosivuilla.

Lopatnikov aloitti kirjoituksessa toteamalla, että Koivisto on kirjoittanut Venäjän ajan järjellä ja tunteella. Rivien välistä voi aistia kunnioituksen Venäjän kansaa kohtaan, huolen sen kohtalosta ja tulevaisuudesta.


Runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjutshev langetti 1800-luvulla tuomionsa kaikille venäläisestä todellisuudesta lausutuille kannanotoille: "Venäjää ei voi ymmärtää järjellä. Tuntemattomuus, ennakoimattomuus, arvoituksellisuus - vastaavat arviot ovat tyypillisiä vaikealle siirtymävaiheellemme. Mutta onhan muidenkin maiden ja kansojen kohtaloissa esiintynyt vastaavanlaisia piirteitä!”

Koivisto oli yksi heistä, jotka tutkimalla pyrkivät ymmärrykseen. Itse hän eli läpi ihmiskunnan murrosvaiheita viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei ole ainoastaan tapahtumien tarkkailija, vaan myös toimija. Aloitettuaan työuransa kansakoulunopettajana 1951 Mauno Koivisto nousi valtionvirassaan aina presidentiksi asti.

Lopatnikov: ”Koivisto antaa lukijoilleen paljon pohdittavaa: millainen venäläinen yhteiskunta on luonteeltaan? Mikä on tehnyt siitä juuri sellaisen? Miten selittää prosesseja, jotka aika ajoin vavisuttavat Suomesta itään sijaitsevaa valtiota? Alkuperäisistä lähteistä kootut tiedot sekä filosofien, historioitsijoiden, poliitikkojen, tiedemiesten, kirkon edustajien, kirjailijoiden mietteet sekä kirjoittajan omat arviot ja havainnot täyttävät erittäin asiapitoisen kirjan sivut.”

”Koivisto selittää, miten ja ja missä määrin historian eri vaiheissa Venäjän todellisuus on riippunut enemmän ulkoisista kuin sisäisistä tekijöistä, kuten Bysantin kukistumisesta, Napoleonin pyrkimyksestä muuttaa Euroopan karttaa sekä Britannian imperiumin laajentumispolitiikasta Aasiassa ja Lähi-idässä 1800-luvulla. Kirjassa käsitellään monia vaikeita aiheita kuten venäläisen autoritaarisuuden lähteitä, konservatiivisen ajattelun uskonnollis-etnisiä juuria ja tendenssejä pystyttää rautaesirippu uusien eurooppalaisten ilmiöiden tielle.”

POLIITTISTA
UHKAPELIÄ


”Mauno Koivisto pyrkii seuraamaan, miten jyrkästi Venäjän poliittinen ilmasto on muuttunut hallitsijakaudesta toiseen siirryttäessä ja NKP:n keskuskomitean pääsihteerien vaihtuessa, miten muutoksiin ovat vaikuttaneet muut, politiikasta etäämmällä olevat seikat. Hän yrittää selittää itselleen ja lukijoille, miten erilaiset poliittiset virtaukset aina anarkismista marxismiin ovat Venäjällä juurtuneet, miksi "terve ajattelu on hävinnyt poliittiselle uhkapelille" ja miksi Venäjällä ei pitkään aikaan pystytty luomaan oikeusvaltiota.”

”Pyrkimyksellä kansalliseen eristäytyneisyyteen ja slavofiilisyydellä on Koiviston mielestä uskonnollis-etninen luonteensa. Uskomusten, kansallisten perinteiden ja tapojen erityispiirteet sekä Venäjän alueelle asettuneiden kansojen välisten rajojen hämärtyminen ovat seikkoja, joiden takia valtion sisäisen tasapainon löytäminen on ollut vaikeaa. Tasapainon saavuttamisesta on jouduttu maksamaan kova hinta. Konservatiivisuus tunkeutui vähitellen venäläiseen arkeen. Tästä syystä Koiviston mielestä Pietari Suuren politiikka sai paljon vastustajia, koska hän pyrki lähentymään pitkälle kehittyneen Euroopan kanssa.”

Koivisto kirjoitti, että Aleksanteri I oli ensimmäinen, joka korotti suomalaiset kansakuntien joukkoon, kun tämä osallistui säätyvaltiopäivien avajaisiin Porvoon tuomiokirkossa 1809. Koivisto selvitti johdonmukaisesti Venäjän politiikan ratkaisevaa roolia Suomen pyrkiessä kohti valtiollista itsenäisyyttä. Hän pyrki selvittämään niitä historiallisia syitä, joiden takia Suomen raja siirtyi aina Pietariin asti, kuten myös talvisodan traagisia syitä. Suomen ja Venäjän rinnakkaiseloa koskevassa yhteenvedossaan Koivisto kirjoittaa: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita. - - - Meillä on monenlaista huuliveikkoa ja monenmoista puuhataan. Mutta ajoittain on paikallaan myös todeta, että meillä ei ole mitään rajoihin liittyviä avoimia kysymyksiä, emmekä halua niitä avata".

SHOKKI ONNISTUI,
TERAPIA EI


Kirjassa on omistettu paljon tilaa myös uudemmalle Venäjän historialle. - "Mielestäni vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjä joutui historian ulkopuoliselle (vneisto-richeskij) tielle”, kirjoitti Koivisto.

Lopatnikov: ”Analysoidessaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan tapahtumia Koivisto antaa ymmärtää, ettei läheskään kaikkia uudistajien käytössä olleita mahdollisuuksia käytetty hyväksi. Puhuessaan siitä, miten radikaalit historialliset muutokset Neuvostoliitossa yllätti monet, myös sangen tarkkanäköiset poliitikot, Suomen entinen presidentti tästä huolimatta todistaa, että ikkuna uudistuksille oli avoinna.

Koivisto: "Yritykset harjoittaa shokkiterapiaa Venäjän maaperällä siinä muodossa kuin sitä harjoitettiin muissa, vähemmän ongelmallisissa maissa, aiheuttivat suuria kärsimyksiä ja turvattomuutta ja johtivat menneiden aikojen haikailuun. Tulos on nyt nähtävissä. Shokki kyllä onnistui, mutta terapian kanssa on ollut vähän niin ja näin."

Koivisto oli pahoillaan siitä, miten muutamat uudistukset, kuten mm. valtion omaisuuden yksityistäminen, toteutettiin. Venäjän ideasta Koivisto mainitsi kirjassaan konkreettisesti vain kerran, kun puhe on hyvin kaukaisesta ajanjaksosta, 1300-1600-luvuista: "Kun Venäjä on pyrkinyt laajentamaan rajojaan, kolme seikkaa on yhdistynyt: Venäjä on halunnut saada haltuunsa hedelmällisiä maita, levittää ortodoksista uskontoa ja yhdistää slaavilaiset Venäjän lipun alle. Sellainen oli Venäjän idea."

Koivistolle Venäjän idea oli jotain huomaamatonta ja samalla käsitteenä täysin todellista. Se on punottu venäläisten jokapäiväisestä etsinnästä, se liittyy orgaanisesti menneeseen ja löytyy heidän vaikeasti ennustettavasta tulevaisuudestaan.

Mauno Koivisto: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita."


KRIISIAJAN
TALOUSPOLIITIKKO

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä 2013 Lahdessa Mauno Koivistosta talouspoliitikkona, joka oli merkittävä henkilö myös kriisiaikana. Hän toimi myös työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana, ja lisäksi keskeisessä asemassa Suomen Pankin hallinnossa.

Koiviston ura Suomen Pankissa on merkittävä osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Rafael Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen. Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka Kekkonen ”runnasi” kokoon. 

”1970-luvun taloudellinen taantuma syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta. Koivisto ei kriisin aikana esittänyt helppoja ratkaisuja tai kaunistellut tosiasioita. Silti hänen julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt”, sanoi Liikanen.

kari.naskinengmail.com

Muistoja äidistä, ja vähän muustakin


Vuoden 1968 elokuvatilastossani oli vuoden kolmanneksi paras elokuva Marco Bellochion Nyrkit taskussa (1965). Niin huipputapaus, että muistan tarkemminkin: näin sen elokuvateatteri Salomessa Jyväskylässä. Siitä muutama vuosi ja Isän nimeen (1971), mutta sitten hiljaista, ennen kuin nyt taas Bellochion elokuva Muistoja äidistäni (2016).

Nyrkit taskussa oli voimakas kuuskytlukulainen elokuva, jossa pikkuporvarillisia arvoja tyypillisesti pilkattiin, ja se vetosi. Bellochio oli sen ohjatessaan 26-vuotias. Nyt meillä molemmilla on ikää niin paljon enemmän, että kädet eivät enää ole nyrkissä. Sen verran vanhaa Bellochiota tässä uudessakin elokuvassa on, että yhden repliikin mukaan ihminen ei saavuta mitään suurta, jos on onnellinen – pitää vihata.

Vaikka Bellochio nytkin panee jonkin verran halvalla kirkonmiehiä, niin kokonaisnäkemys on kuitenkin suvaitsevampi: ”Vaikka Jumala ei luonut maailmaa eli Jumalaa ei ollut, niin nyt Jumala kuitenkin on, ja on meidän ainoa toivomme.”

Elokuvan perustuu Massimo Granillinin omaelämäkerralliseen, samannimiseen romaaniin. Alkuun ollaan Torinossa 1965. Massimo on 9-vuotias, perhe asuu aivan jalkapallostadionin vieressä. Sitten äiti kuolee yllättäen. Massimo ei pääse irti surustaan eikä siitä epäoikeudenmukaisuudentunteesta, että äiti hänet kuolemallaan jätti. Isä ei selvästikään korvaa tätä puutetta.

Sitten siirrytään 1990-luvulle. Massimo on Torinossa ilmestyvän La Stampa -sanomalehden toimittaja, joka tekee monenlaisia juttuja. Käy 1992 Sarajevossakin, jonka raakaa sotatodellisuutta kuvataan myös epätodeksi: tilanteita lavastetaan valokuvissa sellaisiksi, että ne lehdenlukijoista näyttävät todellistakin karmeammilta ja vielä enemmän tunteisiin vetoavilta.

Massimo ei kuitenkaan pääse traumastaan eroon. Takautumien avulla käydään välillä vuoden 1965 onnen ajoissa, ja lopussa Massimo alkaa myös selvittää kunnolla, mitä silloin oikein tapahtui. Nyrkit eivät kuitenkaan ole enää taskussa, vaan elämä on tasoittanut kaiken, Massimosta on tullut välinpitämätön, maailmanmenoa passiivisesti seuraava toimittaja, joka ei jaksa innostua mistään. Näin on ehkä jossain mielessä tapahtunut Marco Bellochiollekin (s. 1939) – enää ei tehdä vallankumousta, vaan seurataan sivusta asioiden kulkua.

Muistoja äidistäni on hyvä elokuva. Yhdessä kohtaa huomasin naiskatsojien kaivaneen nenäliinatkin esiin. Joissakin vaiheissa lipsahdetaan turhille sivuraiteillekin, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, eikä kahden tunnin ja 10 minuutin kesto tunnu yhtään pitkältä. Sitä mieltä kuitenkin olen, että elokuvat olivat ennen digitaaliaikaa tiiviimpiä ja osittain tämän takia parempia. Filmimateriaali oli kallista, eikä ylipitkiin kuvauksiin ollut siis varaa. Nyrkit taskussakin kesti vain tunnin ja 40 minuuttia. Toisaalta nykyisin elokuvat saavatkin olla pitempiä, koska teatterista ei ole enää kiire vallankumousta tekemään.

Sitten muisto omasta äidistänikin: "Miksi sinä Kari aina istut siellä elokuvissasi, tälläkin viikolla kai joka ilta?"

Vuoden 1968 kaksi parasta elokuvaa olivat Maj Zetterlingin Öiset leikit ja Michelangelo Antonionin
Blow-Up.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 11. toukokuuta 2017

Hakaristit Neuvostoliiton presidentin kaulalla

Venäjällä vietettiin taas toukokuun 9. päivänä Voiton päivää, kunnioitettiin voittoa Suuressa isänmaallisessa sodassa ja varsinkin natsi-Saksan nujertamista. Mielenkiintoinen historiatieto on, että Neuvostoliiton presidenttikin on kaikesta huolimatta kantanut kunniamerkkiä, jossa oli hakaristejä. Kysymyksessä oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtaja Kliment Voroshilov, joka oli valtiolliselta vakanssiltaan myös presidentti (1953-60), joskin Neuvostoliiton tosiasiallinen johtaja oli NKP:n pääsihteeri.

Voroshilov sai Suomen Valkoisen Ruusun suurristin hakaristiketjuineen Moskovassa 15.9.1955, kun presidentti J.K. Paasikivi oli siellä valtiovierailulla. Seuraavana vuonna Suomessa vaihtui presidentiksi Urho Kekkonen, ja kun Voroshilov teki meille valtiovierailun elokuussa 1956, kantoi Voroshilov protokollan mukaan suurristiä hakaristeineen kaulalla.

Että Paasikivi oli antanut tuon koristeen Voroshiloville, johtui siitä, että se oli vastalahja. Voroshilov oli nimittäin 18.11.1954 Suomessa vieraillessaan ojentanut Paasikivelle Leninin kunniamerkin. Paasikivi oli ensimmäinen länsimainen valtionpäämies, joka tuon kunniamerkin sai.


HAKARISTI JOUTAISI POIS

Noloa, että Suomen tällaisissa korkeissa kunniamerkeissä on hakaristejä. Vaikka siitä oli Mannerheimin päiväkäskyllä jo 18.3.1918 tehty Suomen ilmavoimien kansallisuustunnus, niin silti…

Kaikki maailmassa yhdistävät hakaristin nykyisin natsi-Saksaan, joten onhan se älytöntä, että hakaristin kanssa leikitään edelleen Suomessa, vaikka Saksa vanha ja huono sotakumppani olikin.

Ilmavoimien tunnuksena hakaristi poistuikin sotien jälkeen. Puolustusvoimain komentaja Erik Heinrichs esitti 8.3.1945, että hakaristi korvattaisiin sotilaskokardin mukaisella sinisellä ja valkoisella ympyrällä. Mannerheim oli tuolloin vielä presidenttinä, mutta koska hän ei halunnut itse antamaansa päiväkäskyä kumota, pantiin valtioneuvoston pöytäkirjoihin, että Mannerheim oli sairas, ja pääministeri Paasikivi hoiti asian ja hakaristit poistuivat lentokoneista 1.4.1945 alkaen.

Isojen herrojen kauloissa hakaristit silti edelleen ovat esimerkiksi tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoilla.

Hakaristi näkyy edelleen myös ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa ja kunniamerkeissä. Lippujen keskikuviossa on Akseli Gallen-Kallelan 1918 suunnittelema tunnus, jonka keskellä on musta hakaristi.

kari.naskinen@gmail.com

P.S.

Tuli heti parempaa tietoa: asianajaja Vesa Tähtinen kertoi, että hakaristit on vuonna 1963 poistettu tästä kunniamerkistä ja korvattu havuristeillä.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ensimmäinen Tesla vuonna 1931


Kuvassa on amerikkalainen loistoauto Pierce-Arrow
vuodelta 1931. Tällaiseen autoon fyysikko ja keksijä Nikola Tesla asensi sähkömoottorin, joka oli erikoisempi kuin nykyisten sähköautojen moottorit. Siinä ei nimittäin ollut ollenkaan akkuja. Tekniikka oli siis tyystin toisenlainen kuin oman aikamme sähköautoissa, joista tunnetuin on nimensä Nikola Teslalta saanut auto (Tesla Motors, 2003).

Nikola Tesla syntyi Itävallan keisarikunnassa 1856, nykyisen Kroatian alueella. Vuonna 1884 hän muutti Yhdysvaltoihin
Edison Corporationin palvelukseen ja alkoi kehittää mm. radiotekniikkaa. Tätä tekniikkaa hän hyödynsi myös autossaan. Nikola Tesla otti autosta pois bensiinimoottorin ja asensi tilalle vaihtovirtasähkömoottorin, joka liitettiin auton vaihteistoon. Paikallisesta radioliikkeestä Tesla osti 12 radioputkea ja joitakin muitakin alan tarvikkeita ja asensi ne laatikkoon, josta lähti kaksi antennia. Laatikon hän pani kuljettajan vieressä olevalle istuimel
le.

Nikola Tesla ajoi autollaan jopa yli 100 km:n tuntivauhtia. Yritin internetistä löytää teknistä selitystä tälle erikoisuudelle, mutta en kunnolla löytänyt. Nikola Teslan omien sanojen mukaan energia tuli ”eetteristä”. Hän kuitenkin lopetti pian autoharrastuksensa, eikä selvyyttä tuohon akuttoman sähköauton salaisuuteen saatu.
On arveltu hänen tulleen siihen tulokseen, että Teslan hyödyntämää ”eetterienergiaa
tultaisiin käyttämään tuhoaviin tarkoituksiin, joten hän näki parhaaksi pitää salaisuuden itsellään. Nikola Tesla kuoli 1943.

700 PATENTTIA


Nikola Tesla oli nero, patenttejakin hän sai hyväksytyiksi noin 700. Monet pitävät häntä myös radion keksijänä, vaikka tuo saavutus pannaan varsinaisesti italialaisen Guglielmo Marconin nimiin. Marconi hyödynsi Teslan patentteja, joissa mm. esiteltiin radiolla ohjattava pienoissukellusvene.

Aalto-yliopiston teknillisessä korkeakoulussa oli 2010 näyttely Nikola Teslasta. Näyttelyteksteissä todettiin, että Tesla tiesi sähköstä enemmän kuin kukaan muu häntä ennen. Erityisen kuuluisa hän on vaihtovirran keksimisestä, joka on keskeinen tekijä nykyaikaisessa sähköenergian jakelussa ja käytössä. Sähköistäminen puolestaan antoi sysäyksen massatuotantoon ja sitä kautta teolliseen vallankumoukseen.

Nikola Tesla ei koskaan mennyt naimisiin. Hän vietti kuitenkin jonkin verran sosiaalista elämää ja tutustui esimerkiksi Mark Twainiin sekä piti yllä kirjeenvaihtoa Albert Einsteinin, Wilhelm Röntgenin ja Lordi Kelvinin kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. toukokuuta 2017

Mommilan ja Kultarannan isäntä

Marraskuussa 1917 herätti Pentinkulmallakin suurta huomiota, kun Kansan Lehdestä oli luettu maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin murhasta Mommilassa, noin sadan kilometrin päässä Urjalasta. Väinö Linna kuvasi asiaa, joka taas on esillä, kun televisiossa menee 8-osaiseksi sarjaksi muunnettu kaksiosainen elokuva Täällä Pohjantähden alla (2009-10). Samana päivänä Kordelinin murhan kanssa 7.11. tapahtui Pietarissa vallankaappaus, joten isoista asioista oli kysymys.

Kordelin oli Suomen rikkaimpia miehiä. Murhaa edeltävänä päivänä hän oli viettänyt 49-vuotispäiviään, ja vieraana oli mm. nuori varatuomari Risto Ryti
vaimonsa Gerdan kanssa. Rytillä oli asianajotoimisto, jonka asiakas Kordelin oli.

Sitten yhteensattumien summa. Suomen suuriruhtinaskunnassa olleita venäläisiä matruuseja oli määrätty lähtemään Pietariin vallankumouksellisten tueksi, mutta he saivat samoihin aikoihin kuitenkin sellaisen tiedon, että Mommilan kartanoa (kuvassa) tukikohtanaan pitävät Lahden seudun suojeluskuntalaiset olisivat aikeissa katkaista Helsingin - Pietarin radan. Tämän epämääräisen tiedon lähettäjästä ei saatu selvyyttä. Matruusit joka tapauksessa panivat osaston Mommilaan etsimään aseita. Syntymäpäivän jälkeisenä aamuna Kordelinia ja osaa hänen vieraistaan lähdettiin kuljettamaan kohti Oitin rautatieasemaa, josta heidät oli määrä viedä Helsinkiin. Matruusit kuitenkin joutuivat tulitaisteluun suojeluskuntalaisten kanssa. Yleisessä sekasorrossa yksi matruuseista ampui Kordelinin. Murhasta epäilty matruusi ammuttiin toukokuussa 1918, mutta oliko hän oikea mies, jäi ratkaisematta.

Jorma Maanpään kirjassa Suomalaisia suurliikemiehiä (Otava, 1942) kerrotaan, että Kordelinia ei ollut tarkoitus murhata, vaan vallankumoushurmiossa ajateltiin, että upporikkaasta Kordelinista voitaisiin vaatia suuria lunnaita tämän vapauttamiseksi. Kordelinista kirjoittaessaan Maanpää toteaa, että ”Kordelinia voidaan sanoa laskelmoivan kylmäpäiseksi, ja kenties hänen tahdonvoimansa oli inhimilliseltä kannalta arvioiden liiankin rautaista, mutta nämä piirteet meidän on ymmärrettävä kohtalon itsensä kehittämiksi, sillä elämä tarjosi Kordelinin osalle kovaa ankaruutta hänen lapsuudenpäivinään, ja se kasvatti nuoreen mieleen kylmän teräksen lujuutta”.

Ensimmäisen maailmansodan lopun levottomina aikoina Kordelin joutui vaikeiden ongelmien eteen. Syntyi torpparien lakkoja ja poliittista liikehdintää maatyöläisten keskuudessa. Kordelin kyllä ymmärsi maattomien vaatimuksia, mutta toisaalta kartanot olivat huomattava osa hänen reaaliomaisuudestaan ja myös niistä saatu tuotto oli hänelle tärkeä, eikä niistä sopinut luopua. Kordelinista tehtiinkin levottomina vuosina helposti pahan rahavallan symboli.

Mommilan kartanon Kordelin oli ostanut asuinpaikakseen 1903. Lisäksi hän osti Jokioisten kartanon 1907.

NAANTALIN KULTARANTA

Kordelin oli perheetön mies. Puoluekannaltaan hän oli nuorsuomalainen edistyksen mies, mutta uskonnollisena hän oli lähellä vanhasuomalaisia. Loistokkuuttakin hän etsi elämäänsä, mistä parhaana todisteena oli komean kesäpalatsin rakennuttaminen Naantalin Kultarantaan. Siellä hän ehti viettää vain kaksi kesää.

Kordelin oli syntyisin Raumalta, joten Naantalissa hän pääsi taas meren läheisyyteen. Maanpään kirjassa kerrotaan Kordelinin jo ”Pikku-Afuna” ihastuneen paikan kauneuteen ja sanoneen, että täällä hän tahtoo asua.

Kultarannan tila tuli pakkohuutokauppaan 1906 ja Kordelin osti sen. Graniittilinnan suunnitteli kuuluisa arkkitehti Lars Sonck, ja tämä 19-huoneinen linna rakennettiin 1914-16.


Kordelinin kuoltua Kultaranta lahjoitettiin Turun suomalaiselle yliopistoseuralle. Vuonna 1922 rakennus ja sen tontti siirtyivät valtion omistukseen eduskunnan päätettyä käyttää Kultarantaa tasavallan presidentin kesäasuntona.

Alfred Kordelin tunnettu myös suurena lahjoittajana. Vähän ennen kuolemaansa tekemässään testamentissa hän lahjoitti suurimman osan varoistaan tiedettä, kirjallisuutta, taidetta ja kansansivistystyötä edistäviin kulttuuritarkoituksiin. Näin perustettiin 1918 Suomen ensimmäinen huomattava kansallinen ja suomenkielinen kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto. Vuonna 1920 se jakoi ensimmäiset stipendinsä, ja ensimmäinen säätiön jakama kunniapalkinto annettiin 1923 säveltäjä Jean Sibeliukselle.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 8. toukokuuta 2017

Lahden herrojen johdannaisseikkailut uhkaavat yhä kaupungin taloutta

Me tavalliset veronmaksajat emme ymmärrä, mitä ovat ne pörssiseikkailuissa käytettävät ”johdannaiset”, jotka viime vuosina ovat alkaneet uhata Lahden kaupungin taloutta. Vielä vähemmän ymmärrystä on kaupungin raha-asioista vastaavilla johtajilla. Jos he ymmärtäisivät, eivät olisi tähän puliveivaukseen lähteneet.

Kaksi suurinta suhmuroijaa ovat kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta ja kaupunginjohtajan varamies, rahoitusjohtaja (titteli on nykyisin jokin muu) Mika Mäkinen (kuvassa).

Kaupungin tarkastuslautakunnan tänään julkistamassa arviointikertomuksessa sanotaan, että kaupungin johdannaisten laskennallinen markkina-arvo oli vuoden 2016 lopussa -27 miljoonaa euroa. Tämä on tuleville valtuustokausille siirtyvä vuosikymmenten vastuu, johon kaupungin nykyinen talousjohto on sitoutunut.

Johdannaissopimukset ovat lisänneet epävarmuutta ja ennakoimattomuutta kaupungin maksuvelvoitteisiin. Korkokustannusten alentamisen sijaan on otettu iso riski lainojen kokonaiskustannusten kasvusta, joka myös on toteutunut.

Merkittävä osa johdannaiskuluista on siirretty maksettavaksi sen jälkeen, kun itse johdannaisvelka on jo maksettu pois. Nämä velvoitteet jatkuvat pisimmillään 20 vuotta!

Kaupungin herrat ovat sanoneet, että johdannaissopimuksia käytetään riskien hallintaan, eikä keinotteluun. Johdannaisia on kuitenkin joinakin vuosina ollut enemmän kuin tavallisia vaihtuvakorkoisia lainoja. Kaupungin sisäisestä pankista on annettu kaupungin omille yhtiöille vaihtuvaan korkoon sidottuja lainoja enemmän kuin kaupungilla itsellään on ollut vaihtuvakorkoisia lainoja, minkä vuoksi kaupungin näkökulmasta tarkasteltuna johdannaiset on tehty ainakin osittain keinottelumielessä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Yrittäjähenki on osa modernin kapitalismin syntyä

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin torstaina 4.5.2017 Tuomas Möttösen tohtorinväitöskirja Suomen teollistumisen ajan perustajayrittäjistä 1870 - 1990. Möttösen tutkimuksesta selviää kuinka talouden kehittymisvaiheet ovat tarjonneet yritysten perustamiselle erilaisia tilaisuuksia, eivätkä perustajan ominaisuudet ja kyvyt ole ainoa menestystä rakentava tekijä.

Ensimmäiset self made man -tyyppiset perustajayrittäjät raivasivat tietä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen alkoi työkokemuksella olla entistä suurempi rooli perustajayrittäjyydessä. Toisen maailmansodan jälkeen koulutuksen merkitys lisääntyi, kun yrityksen perustamisessa edesauttoi siihen sopiva koulutus. 1960-luvulta eteenpäin yrityksen perustamista edisti kokemus johtajan työstä.

”Yritysten perustajat ovat olleet talouskasvun tekijöitä. Suomalaiseen yrittäjyyteen on kuulunut se, että heitä on tullut erilaisista kansanryhmistä. Tutkimalla yrityksen perustajia voidaan lisätä ymmärrystä yritystoiminnan syntymisen ja laajentamisen mekanismeista”, sanoo Möttönen.


KAPITALISMI VAPAUTTI
YRITTÄJYYDEN ENERGIAN


Möttönen toteaa väitöskirjassaan, että yrittäjyyden yleisen arvostuksen nousu on osa modernin kapitalismin syntyä:

”Siihen kytkeytyy olennaisesti yrittäjän henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu ja sen arvostaminen. Moderni kapitalismi perustuu ajatukseen, että ihminen omalla työllään ansaitsee asemansa yhteiskunnassa. Se rakensi väyliä sille, että perustamalla yrityksiä ihmiset voivat menestyä ja päästä arvostettuun asemaan. Moderni kapitalismi vapautti yrittäjyyden energian. Se mahdollisti isojen talousyksiköiden syntymisen ja suurien varallisuuksien kasaantumisen menestyville liikemiehille.”

Kapitalismissa keskeistä on sen psykologinen suuntautuminen kohti voittoja ja varallisuutta. Taloudellista kasvua pidetään mahdollisena ja suotavana, ja katsotaan yksilöiden ponnistusten vaikuttavan kansakuntien varallisuuteen.

Aikaisemmin yleinen asenne oli pikemminkin kasvun vastainen. Sosiaalista nousua ei tavoiteltu, eikä sitä niin ikään tapahtunut. Vasta kapitalismi tarjosi ennen näkemättömän taloudellisen toiminnan vapauden. Merkittävät saavutukset tieteessä ja suunnittelussa näyttivät suunnan 1800-luvun yrittäjille, jotka hyödynsivät niitä kaupallisissa tarkoituksissaan.

Modernin kapitalismin syntyyn sisältyi uudenlaisen yrittäjätyypin esiintulo. Uuden yrittäjän erotti aikaisemmasta yrittäjästä pyrkimys voiton maksimointiin ja yrityksen kasvattamiseen.


STRÖMBERG, AALTONEN,
ASKO-AVONIUS, TIKANOJA


Väitöstutkimuksen kohteina oli 402 perustajayrittäjää, joille on myönnetty 1. tai 2. luokan talouden alan arvonimi (vuori-, teollisuus- ja kauppaneuvokset). He perustivat yleensä paikallisesti suuria yrityksiä, jotka ovat olleet valtakunnallisesti keskisuuria tai pieniä. Osasta pieniä yrityksiä kasvoi suuryrityksiä.

Mukana tutkimuksessa olivat mm. Oy Strömberg Ab (vuorineuvos Gottfrid Strömberg), Aaltosen Kenkätehdas Oy (vuorineuvos Emil Aaltonen), Huhtamäki-Yhtymä Oy (vuorineuvos Heikki Huhtamäki), Oy Karl Fazer Ab (kauppaneuvos Karl Fazer), Asko Oy ja Upo Oy (vuorineuvos Aukusti Asko-Avonius), Salora-Yhtymä Oy (vuorineuvos Fjalar Nordell), Lassila & Tikanoja Oy (kauppaneuvos Frithiof Tikanoja).  Suuryritykseksi on kasvanut 1980-luvun jälkeen SRV-rakennusyhtiö (vuorineuvos Ilpo Kokkila) ja Oras Invest (teollisuusneuvos Erkki Paasikivi).

Heikki Kyöstilän perustamasta Planmeca Groupista on tullut kansainvälisesti menestynyt suuryritys, Tapani Mönkkösen perustamalla Etteplan Oyj:llä on nykyisin lähes 2500 työntekijää eri puolilla maailmaa ja iisalmelaisen Einari Vidgrénin perustama metsäkoneyritys Ponsse työllistää yli 1200 ihmistä.

Toisen maailmansodan jälkeen teollisuus laajeni. Tähän liittyi yritystoiminnan monipuolistuminen. Vaikka alalta poistui perinteisiä käsityöläisyrittäjiä, tuli tilalle uudenlaista toimintaa. Yritysten koot kasvoivat ja yritystoiminnan osuus bkt:sta kasvoi.

SULKANEN, HALTTUNEN,
RAJAMÄKI, KOKKILA


Yksityisyrittäjyyden lisääntyminen näkyy myös yrittäjien toimialojen laajentumisena. Uusista yritystyypeistä voidaan mainita Kari Sulkasen perustama Tiimari Oy, Antero Ikäheimon perustama Lappset Group Oy ja Rabbe Grönblomin perustama Kotipizza Oyj.

Yritystoiminnan laajentuessa ja pienyrittäjyyden yleistyessä alkoi tapahtua kehitystä, jossa yrityksestä erottautui osia pienemmiksi yrittäjävetoisiksi yrityksiksi. Tämän jälkeen yritysostotoiminta on yleistynyt. Lahtelaisesta Upo Oy:stä erottautui kaksi huomattavaa yritystä. Vuonna 1969 Uposta lähti Seppo Halttunen, joka perusti Halton Oy:n, ja 1972 Reino Rajamäki osti Upon pesupöytätuotannon. Rajamäen Stala Oy:n tuoteryhmään tulivat pesupöytien lisäksi ruostumattomat teräsputket ja -palkit sekä erilaiset laitoskalusteet.

Möttösen tutkimuksen kohteena olevista yrittäjistä suurimman yrityksen perusti Ilpo Kokkila, jonka SRV-rakennusyhtiöstä on tullut yksi Suomen suurimmista yrityksistä. Pörssiyhtiöiksi ovat kohonneet lisäksi Honkarakenne Oyj, Ponsse Oyj, Etteplan Oyj ja Kotipizza Oyj.

Perustajayrittäjien syntymäpaikkoja tarkasteltaessa tulee esille, että he ovat syntyneet eri puolilla Suomea. Syntymäpaikat eivät keskity pääkaupunkiseudulle samalla tavalla kuin ammattijohtajien.

Uudenmaan osuus kaikkien perustajayrittäjien syntymäpaikoista on vain 12 %. Osuus ei ole paljon noussut, vaikka väestö on keskittynyt muuttoliikkeen seurauksena Etelä-Suomeen. Yrittäjät ovat syntyneet muualla Suomessa. Tämän voi katsoa kuvaavan sitä, että yritystoiminta on heti yritystoiminnan vapautumisen jälkeen alkanut levittäytyä koko Suomeen.

Syntymäpaikkoja arvioitaessa on huomioitava, että kaupunkien asukasmäärät suhteessa koko maan väkilukuun ovat muuttuneet. Tutkimusjakson alkuvaiheessa eniten ihmisiä asui Varsinais-Suomessa. Helsingin ja koko Uudenmaan läänin osuus oli huomattavasti pienempi. Väestön keskittyminen Etelä-Suomeen on tapahtunut vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Vuosina 1845-90 syntyneistä yleisin synnyinpaikka oli Varsinais-Suomi (noin 11 %). Turku oli merkittävä kauppakaupunki, jonka ympärille kehittyi mittavaa liiketoimintaa. Lisäksi kaupungissa oli kauppakoulu. Toiseksi eniten perustajayrittäjiä oli syntynyt Karjalan alueella (myöhemmin luovutetulla alueella). Viipuri oli vilkas kansainvälinen kauppakaupunki, josta tuli useita suurliikemiehiä.

Eri maakunnilla on erilaisia yrityskeskittymiä. Esimerkiksi Lahden seudulla on ollut runsaasti puunjalostukseen perustuvaa huonekaluteollisuutta, ja Pohjanmaa tunnetaan muuten vain yrittäjävetoisena maakuntana. Lisäksi voi olettaa, että Pirkanmaan vähäiseen painoarvoon vaikuttaa se, että maakunnassa suurteollisuuden asema on ollut hallitseva.

Tässä tutkimuksessa on havaittavissa perustajayrittäjien siirtymä Pohjanmaan rannikolta Helsinkiin. Yrittäjien yleisin kotipaikkakaupunki on Helsinki, jossa kotipaikka on ollut 116 yrittäjällä (28 %). Seuraavaksi yleisimmät kaupungit ovat Turku (9 %), Tampere (6 %), Lahti (5 %), Pori (3 %), Jyväskylä (2 %), Oulu (2 %), Vaasa (2 %) ja Mikkeli (2 %).


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 6. toukokuuta 2017

Elokuvallinen tilataideteos

”Me kuvittelimme vain voivamme pyöriä ja ajelehtia, elää laulusta lauluun, suudelmasta suudelmaan.” Tästä elokuvan nimi Song to Song, laulusta lauluun. Terrence Malick on taas tehnyt absoluuttisen taideteoksen, jota on vaikea määritellä. Se ei ole vain elokuva, se on enemmän, sanon sitä toistaiseksi kuvalliseksi tilataideteokseksi, ehkä myös installaatioksi.

Elokuvan henkilöt liikkuvat musiikkipiireissä Malickin kotinurkilla Austinissa. Yksi heistä on musiikintuottaja ja manageri Cook, joka elää leveää luksuselämää, muut henkilöt seilaavat lähipiirissä ja näyttävät myös tulevan hyvin toimeen, vaikka eivät varsinaisesti mitään teekään. Heidän aforistinen elämäntapansa on, että pitää olla vapaa ja saada olla tekemättä mitään.

Tärkeintä vain on, että rahaa riittää. Jostakin sitä tulee, ja rahalla saa kaikkea, tavaraa, mainetta, kunniamerkkejä, mitä vain. Mutta jotain puuttuu, ja sen mukana kaikki. Kun tuntee Malickin vanhastaan, voi hyvin kuvitella, että hänen viestinsä on, vaikka se ei sanoina esille tulekaan: …olette kuin helisevä vaski.

Elokuvan ihmiset etsivät itseään. Kuka minä olen, kysytään. Onko minusta mihinkään? Onko jossain paratiisi? Malick ei anna suoria vastauksia, mutta kyllä pelin henki on selvä. Kun ison rokkitapahtuman juontaja huutaa isolle yleisömerelle, että ”te olette tulevaisuus”, leikkaa Malick johonkin isoon tyhjyyteen. Tulevaisuutta ei ole.

Tyhjää on muutenkin paljon. Malickin vakiokuvaaja Emmanuel Lubetzki
kääntelee kameraansa ja on kuin etsisi jotakin syvempää, mutta ei löydä. Kuvat ovat
kauniita, kuten Malickin elokuvissa aina, mutta kylmiä. Ainoa oikea elämänmerkki on vesi. Vedestä sinä olet tullut ja vedeksi sinä olet taas tuleva. Maata ja maan rikkauksia Malick ei arvosta yhtä paljon, ei esimerkiksi Teksasin öljyä.

Usko, toivo ja rakkaus. Malickille rakkaus. Elokuvan ihmisille rakkauskin on kuitenkin vääristyneesti kuin pakkomielteinen. Malick ja Lubetzki kuvaavat näitä asetelmia armeliaasti, eivät tuhoa mielikuvia kauniista rakkaudesta nykyviihde-elokuvien tavoin karkeaan seksiin, mutta näyttävät, että symbolisesti kuvattujen seksikohtausten jälkeen palataan taas tyhjyyteen.

Yhteiskunnan ja koko maailman eriarvoisuudesta Malick antaa ohimenevän viitteen. Lyhyt viivähdys jossakin Meksikon köyhässä slummissa on todella niin lyhyt, että elokuvan päähenkilöt ohittavat sen kivuttomasti. Köyhyys ei kuulu noteerattaviin asioihin.

Tilataide, installaatio, yhtä hyvin performanssi. Osallistujat siinä ovat erinomaisia.
Ryan Gosling, Rooney Mara, Michael Fassbender, Natalie Portman ja Cate Blanchett ovat loistavia.
Kun on paljon kirjoitettu Malickin tavasta tehdä elokuvia ilman tarkkaa käsikirjoitusta ja tiukkaa henkilöohjausta, niin pitää vain ihmetellä, millä ilveellä hän nytkin on saanut näyttelijänsä näin täydellisiin onnistumisiin. Kuinka nuori viattomuus on muuttunut turmelukseksi ja kuinka ihmiset voivat elää elämäänsä ilman todellista elämää – tämän tyhjyyden Malick osaa näyttää paremmin kuin kukaan muu.

Emmanuel Lubezki on toinen ylivertainen mestari. Tämän laajakangaselokuvan hän on kuvannut digitaalikameroilla Arri Alexa M, Arricam LT ja Red Epic. Kamera liikkuu paljon vaakasuorassa, mutta hyvin tuettuna, joten minkäänlaista käsivarakuvauksen moneen suuntaan heiluvaa kuvaa ei ole. Kasvoja Lubetzki kuvaa paljon, mutta kun laajakangaskuva on iso, eivät kasvot täytä koko kuva-alaa, kuten tv-formaattia matkivissa elokuvissa usein nykyisin on.

kari.naskinen@gmail.com