perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suomi on nyt EU-tyhjiössä

Kansainvälisen kauppakamarin maajohtaja Timo Vuori kirjoitti eilen Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että Suomelta kaivataan nyt uudenlaista aktiivisuutta: ”Meidän ei pidä tuudittautua siihen, että liittokansleri Angela Merkel hoitaa asiamme tai että Emmanuel Macronin valinta presidentiksi tuhosi EU-kriittisyyden.” (HS 22.6.2017)

Samasta kirjoitti saman päivän Demokraatissa Paavo Lipponen: ”Ongelmana [Suomen] politiikassa ja mediassa on keskustelun ja aloitteiden puute isoista asioista, kuten Eurooppa-politiikasta. Siitä ei puhuta mitään – ja Eurooppa menee menojaan.”

Suomen EU-aktivismi on jäänyt sote- ja talousasioiden jalkoihin. Eikä varsinaisia EU-visionäärejä ole oikein ollenkaan.

Vastikään ilmestyi Tampereen yliopiston professoreiden Tapio Raunion ja Juho Saaren toimittama kirja Suomen EU-politiikan muutoksesta ja jatkuvuudesta. Kirjan nimi on kuvaavasti Reunalla vai ytimessä (Gaudeamus, 2017). Lipposen aikana Suomi oli tai ainakin halusi olla ytimessä, mutta nyt ollaan ilmeisesti reunalla. Vaikka Juha Sipiläkin on EU-myönteinen, niin hänen aikanaan ”meille on muodostunut EU-keskustelussa tyhjiö, jossa hallitus lausuu asiasta hyvin vähän”.

Suomen EU-politiikan peruslinja ei kuitenkaan ole muuttunut viime vuosina, sillä arkisessa työssä Suomi on edelleen tunnollinen ja pragmaattinen jäsenvaltio. Itse asiassa maan politiikka on lähes yksinomaan unionin aloitteisiin reagoimista.

Kirjassa kerrotaan, että vaikka yleisen uutisoinnin perusteella voisi luulla toisin, suomalaisten tuki integraatiolle ja eurolle on edelleen vankkaa. Suomi on onnistunut varsin hyvin saavuttamaan tavoitteitaan Brysselin neuvotteluissa, ja maatalouden elinvoimaisuudelle EU-jäsenyys toimii parhaana vakuutuksena. Keskustelua integraation tulevaisuudesta tai kansallisen EU-politiikan painopisteistä ei kuitenkaan ole.

Raunio ja Saari toteavat kirjan esipuheessa, että suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on ominaista merkittävienkin uudistusten vähättely. Kuitenkin ne ovat selviä ideologisia arvovalintoja: sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistus ja maakuntien vahvistaminen, EU:n päätökset syvemmästä talouspolitiikan integraatiosta, turvapaikanhakijoiden kohtelusta, maatalouden elinvoimaisuudesta, vapaakaupan edistämisestä ja Venäjä-suhteista ovat asioita, joilla on kauaskantoisia yhteiskunnallisia seurauksia.

”EU:n linjaukset ovat vahvasti sidoksissa jäsenmaiden kantoihin. Aktiivisempi kansallinen keskustelu näkemyseroineen on siten entistä tärkeämpää kansallisen Eurooppa-politiikan ja EU:n päätöksenteon kannalta”, kirjoittavat Raunio ja Saari.

Sipilän hallituksen uv-käännöksen aikana puhuttiin paljon arvoista. Jos ne nyt on saatu yhdessä Timo Soinin
kanssa kirjatuiksi, niin koko porukka voisi seuraavaksi pitää eurooppaministeri Sampo Terhon johdolla EU-seminaarin, johon alustajiksi kutsuttaisiin Lipponen, Raunio, Saari ja Vuori.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 22. kesäkuuta 2017

Valehtelijoiden klubi

Pääministeri Juha Sipilä on väittänyt, että hänellä ei ollut ennakkoon minkäänlaista hajua siitä, että Timo Soinin puolue hajoaisi, eikä mitään suunnitelmia sen varalle, jos kuitenkin hajoaisi. Täyttä valetta, kuten nyt on käynyt ilmi. Eduskunnan entinen pääsihteeri Seppo Tiitinen ja entinen valtiosääntöoikeuden professori Mikael Hidén ovat kertoneet, että Sipilällä oli valmis kuvio siitä, että Soinin porukan kanssa hallituksessa jatketaan kävi miten kävi.

Eipä tämä mitään uutta politiikassa ole. Bostonissa asuva toimittaja Maria Annala kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2/2017 politiikan valepukeista Yhdysvalloissa:

Franklin Roosevelt sanoi, ettei lähettäisi äänestäjiensä poikia ulkomaille sotimaan. Jo tuolloin hän suunnitteli USA:n osallistumista toiseen maailmansotaan.

John F. Kennedy väitti, ettei suunnitellut sotilaallista väliinmenoa Kuubassa, vaikka valmisteli hyökkäystä sinne.

Richard Nixon vakuutti, ettei ollut roisto. Hän oli kuitenkin palkannut esikuntineen viisi murtomiestä tunkeutumaan demokraattipuolueen päämajaan ja joutui eroamaan Watergate-skandaalin vuoksi.

George W. Bush oikeutti Irakin sodan väittämällä, että maalla oli hallussaan joukkotuhoaseita. Niitä ei löytynyt.

Barack Obama
lupasi, että amerikkalaiset saisivat halutessaan pitää vanhan sairausvakuutuksensa, kun hänen terveydenhuoltouudistuksensa astuisi voimaan. Näin ei käynyt.

Donald Trump
valehtelee ennennäkemättömällä tavalla. Trump suhtautuu totuuteen eri tavoin kuin kukaan toinen länsimainen valtionpäämies.

Puhuukohan Sipilän Valehtelijoiden klubissa kukaan totta? Helge Heralan Valehtelijoiden klubissa 1980-luvulla oli ihmisiä, joista yksi puhui totta ja muut valehtelivat. Sitten piti arvata, oliko todenpuhuja Olavi Ahonen, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki vai Maija-Leena Soinne? Ehkä Sipilän klubissa totta puhuu vain Juha Rehula, mutta hän joutuukin näinä päivinä vaihtoon.
kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa?

Juhannusliikenteessä taas bensaa kuluu. Hinta on noin 1,40 euroa, josta verojen osuus on noin 85 senttiä. Jos ei kuitenkaan käytä maanteitä, vaan lentää vaikkapa Kanariansaarille, voi nauttia edullisesta juhannusreissusta polttoaineen verottomuuden ansiosta.

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa? Ilmastonmuutoksesta ja ympäristön saastumisesta ollaan muka huolissaan, mutta lentokoneiden annetaan täysin vapaasti levittää päästöjä, aivan niitä samoja kuin tulee autojenkin pakoputkista.

Iso matkustajalentokone kuluttaa lentopetrolia Helsingin ja Kanariansaarten välillä noin 50 000 litraa.

Lentoliikenteen päästöt ovat noin 3,5 prosenttia ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasuista. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan osuus on kasvamassa. Verotuksella ei tähän kuitenkaan ole reagoitu. Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramo myöntää Ulkopolitiikka-lehdessä, että ”lentoliikenteen kasvu kuormittaa valitettavasti kokonaisuutena ilmastoa”. (UP 2/2017)

Päästöjä voitaisiin Vauramon mukaan vähentää myös lentoliikenteen paremmalla suunnittelulla. Pitäisi pystyä vähentämään lentokoneiden ylimääräistä odottelua ja kaartelua taivaalla ennen laskeutumista, samoin rullausta kiitoradoilla ennen nousua pitäisi vähentää, ja lentoreittejä olisi suoristettava.

Biopolttoaineet eivät saastuta yhtä paljon, mutta esteinä ovat saatavuus ja hinta. Biopolttoaineiden kysyntää kasvattaa se, että EU ja USA pakottavat tieliikenteen korvaamaan nykyisiä polttoaineita osaksi biopolttoaineilla. Lentoliikenneyhtiöt ovat tyytyväisiä, koska sille ei tässä tilanteessa voida vastaavanlaisia pakotteita määrätä.

Ilmeisesti isot lentoliikenneyhtiöt ovat onnistuneet lobbauksessa ja lahjonnassa niin hyvin, että asiat ovat niiden osalta kunnossa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Akkalauma yritti estää Einsteinin maahantulon

Kuvassa on näyttelijä Vincent Kartheiser, joka esittää Yhdysvaltain Saksan-suurlähettiläänä 1929-39 toiminutta Raymond Geistia. Tohtori Geist oli se henkilö, jonka ansiosta Albert Einstein pääsi natsi-Saksasta siirtymään Yhdysvaltoihin 1933. Geist ei totellut FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria, joka oli kieltänyt myöntämästä Einsteinille viisumia, vaan löi hyväksyvän leiman Einsteinin passiin.

Tämä tapahtuma vuodelta 1932 esitetään sarjaelokuvassa Genius, jossa käydään läpi Einsteinin elämää. Sarja menee parhaillaan National Geographic -kanavalla.

Geist otti Einsteinin vastaan suurlähetystössä Berliinissä, missä alkoi tenttaaminen. Kysymykset oli laatinut Hoover.

G: ”Tohtori Einstein, Yhdysvalloilla on syytä uskoa, että olette kommunistisen puolueen jäsen.”

E: ”Se on hölynpölyä. Se on kuin apina hatussa ratsastaen donitsilla.”

G: ”Olen huolissani siitä, että ette ymmärrä tilanteen vakavuutta.”

E: ”Luulen, että tiedän hieman enemmän painovoimasta kuin te, herra Geist. Ja muutamia muita asioita lisäksi.”

Sitten Geist otti esille paperin, jossa Yhdysvaltojen naisten maanpuolustusjärjestö vaati olla päästämättä Einsteinia maahan. Vetoomuksessa sanottiin: ”Ei edes Stalin ole mukana yhtä monessa anarkistis-kommunistisessa ryhmässä kuin Einstein.”

Einstein tuhahti jotain hanhilaumasta. Sen jälkeen Geist puhui puhelimessa Hooverin kanssa, ja lopputulos oli, että Geist ei myöntänyt Einsteinille viisumia. Einstein lähti pois.

Einstein oli pasifisti ja sosialistikin, mutta samalla jo maailman tunnetuin tiedemies, enemmänkin, oman aikansa julkkis. Hän käytti tätä hyväkseen ja otti yhteyttä The New York Timesiin, joka teki viisumin eväämisestä ison uutisen. Sen jälkeen Geist ilmaantui Einsteinin kotiin Berliinissä. Geist yritti edelleen, että Einstein allekirjoittaisi paperin, jossa vakuuttaisi, ettei ole kommunistisen puolueen jäsen.

Einstein kieltäytyi edelleen. Sitten Geist otti Albert ja Elsa Einsteinin passit ja löi niihin viisumileimat. Einstein oli ihmeissään.

E: ”Tämä maksaa sinulle työsi.”
G: ”Luultavasti. Mutta on muitakin tapoja olla palveluksessa.”
E: ”Pidä työsi, herra Geist.”

Tämän jälkeen Einstein lopulta allekirjoitti paperin ja pyysi Geistia auttamaan muitakin ihmisiä pakenemaan Saksasta.

Geist piti työnsä ja Einstein muutti Princetoniin lähelle kuuluisaa yliopistoa. Akkalauman protestoinnista huolimatta Einstein jatkoi mm. rasismin ja amerikkalaisen kulttuurin pinnallisuuden arvostelemista.

Raymond Geist näki tilanteen kurjistumisen Saksassa, ja tiettävästi hän pystyi aktiivisella viisumipolitiikallaan pelastamaan yli 50 000 juutalaisen hengen.

Geistin roolin elokuvassa esittävä Vincent Kartheiser tunnetaan parhaiten Mad Men -sarjan Peter Campbellina.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Halla-ahon toimintatavan soisi yleistyvän

Politiikan ja vaalien viihteellistyminen vain lisääntyy. Itse asiat jäävät entistä vähemmälle huomiolle. Politiikan sisältöä tärkeämpää on se, miten se esitetään ja miten sen esittäjät poseeraavat. Jussi Halla-aho tekee tässä suhteessa poikkeuksen. Asiasta kirjoittaa Hämeenlinnan ykkösdemarin paikalta politiikasta sivuun hypännyt Iisakki Kiemunki Demokraatti-lehdessä (15.6.2017) niin osuvasti, että lainaan tekstistä pitkiä pätkiä:

”Halla-aho menee puhtaasti pelkkä sisältö edellä. Hän vaikuttaa introvertilta ihmisvihaajalta, joka ei ole viehättävän näköinen, ei ole taitava esiintymään, ei näytä tunteitaan (jos sellaisia edes on), ei välitä loukkaamiensa ihmisten tunteista tai pysty asettumaan heidän asemaansa, hänellä on vihamielinen suhtautuminen valtamediaan, ei pyry miellyttämään ketään väkisin jne. Hänellä on vain monomaaninen suhtautuminen yhteen asiaan ja kieltämättä briljantti taito kirjoittaa ajatuksistaan pitkiä ja syväluotaavia tekstejä.”

Kiemunki pohtii, muuttaisiko halla-ahomainen tapa toimia laajemminkin politiikkaa ja yhteiskunnan toimintaa:

”Mitä jos sisällöt tulisivat vahvemmin takaisin kampanjointiin? Mitä jos puolueet markkinoisivat asioita pelkkien mielikuvien sijaan? Mitä jos äänestäjät alkaisivat taas tutustua ja kiinnostua politiikan aidoista ja alkuperäisistä sisällöistä, eikä vain siitä tehdystä viihteestä? – Äh, toiveajattelua.”

Yksi oleellinen askel Kiemungin toiveajattelusta eteenpäin olisi, että vaaleissa siirryttäisiin ns. pitkiin listoihin.

Iisakki Kiemunki toimi kaupunginvaltuuston ja maakuntahallituksen puheenjohtajina. Nykyisin hän on Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin viestintäpäällikkö. Monien muiden tavoin hän tietää hyvin, miten politiikkaa tehdään, kun sitä ei tehdä sisällön ehdoilla:

”Menestyjätyyppi tulee pikkuisen myöhässä kokouksiin, juhliin, esityksiin ja tapahtumiin, jotta saa maksimaalisen huomion ja luotua kiireisen vaikutelman. Toki hän myös lähtee ajoissa, että voi myöhästyä sopivan vähän seuraavasta tilaisuudesta. Sisällöstä hän on usein autuaallisesti pihalla, tärkeintä on vain näkyä.”

Sen verran pitää myös näkyä, että saa kokouspalkkiot. Esimerkiksi kaupunginvaltuuston seminaarit, joissa ei päätöksiä tehdä, voi kuitata sillä, että on paikalla nimenhuudossa tai vastaavassa, niin saa palkkion. Tämä on yksi syy siihen, miksi esimerkiksi Lahden valtuuston seminaareja ei aina pidetä Sibeliustalossa, vaan jossain kauempana, jossa on puolipakolla oltava seminaarihuoneessa tai ainakin lähettyvillä baarissa.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kirjailijakokous: globaalia ei ole ilman kansallista

”Jotta ihminen voisi olla globaali, hänellä on ensin oltava kansallinen identiteetti ja hänen on kuljetettava sitä ylpeästi mukanaan maailmalle”, sanoi italialainen Francesca Diotallevi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen päätöspäivänä. ”Kulttuuriset juuret ovat aina identiteetin perusta, lähtökohta nykymaailmaa koskeville pihdinnoille.”

Francesca Diotallevi (s. 1985) kirjoittaa historiallisia romaaneja ymmärtääkseen omaa nykyisyyttään ja Italian nykyisyyttä sen menneisyyden kautta. Kirjailijat ovat aina olleet oman aikakautensa todistajia, ja tässä tehtävässä kirjailijan on muistettava se, mitä Ernest Hemingway sanoi totuudesta: ”Kaikki, mitä kirjoittajan on tehtävä, on kirjoittaa yksi lause – kirjoita niin totta kuin osaat.”

Diotallevi sanoi, että kun kirjailija asettuu valkoisen paperin ääreen, hänen on tehtävä valinta, ja maailmassa, jossa kommunikaatio saa maailmanlaajuiset mittasuhteet, kirjailija ei saa valehdella.

”Kauneinta on kuitenkin se, että kansallisesta identiteetistä voi tulla maailmanlaajuinen, jos se jaetaan”, sanoi Diotallevi. ”Globaalissa maailmassa kirjailijan tehtävä on kirjoittaa koko maailmalle – oman, henkilökohtaisen kansallisen identiteettinsä kautta.

”Kirjoja käännetään. Joskus niitä kirjoitetaan muilla kielillä. Tämä on maailmanlaajuinen asia, mutta se juontuu kansallisesta identiteetistä.”

SAMASSA VENEESSÄ?

Kirjailijakokouksen teema oli ”Samassa maailmassa?” Siis kysymysmerkki perässä. Pakolaisongelmasta puhuttiin paljon.

Virolainen Andrei Ivanov (s. 1971) kertoi omien juurtensa olevan venäläisen työväenluokkaiset ja koulutuksensa neuvostoliittolainen. Hän otti esille pakolaisvirran, mistä hän syytti englantilaista The Guardian -lehteä lainaten Maailmanpankkia:

”Se on merkittävästi edistänyt köyhien ihmisten virtaa kaikkialla maailmassa. Vaikuttavin toimenpide, mihin voisimme ryhtyä muuttoliikkeen hillitsemiseksi, olisi lakkauttaa kehitysmafia, jonka muodostavat Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto, Euroopan investointipankki sekä Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki.”

Ivanov sanoi nykymaailman tuovan mieleen Théodore Géricaultin maalauksen Medusan lautta. – ”Eurooppa on iso vene, mutta siihen eivät mahdu kaikki Lähi-idän ja Afrikan pakolaiset. Koska näin on, joidenkin mielestä on mahdollista jättää heidät ajelehtimaan myrskyävän meren armoille.”

Tilanne on siis tosi vaikea. Kaikki eivät Eurooppaan mahdu, mutta eurooppalaiset eivät silti voi jättää ”pakolaisten lauttaa” ajelehtimaan. Seuraukset tästä saattaisivat olla katastrofaaliset.

”Voimme päätyä kyynisyyteen, minkä veroista ei ole koskaan nähty, jonkinlaiseen pahimpien painajaisten epäinhimillisen kylmään maailmaan. Jotenkin tämä kärsimys täytyy voida pysäyttää”, sanoi Ivanov, mutta ei tietenkään osannut ratkaisua siihen ehdottaa.

”Mutta ehkä kaikki nämä kriisit ja selkkaukset ovat väistämättömiä. Ehkä meidän on vain hyväksyttävä, että olemme ajelehtimassa kohti maailmaa ilman kansallisia tai etnisiä eroja. Ihmiskunnan on sopeuduttava muutoksiin. Kukaan ei tiedä, minne se meidät vie. On mahdollista, että emme voi näille muutoksille mitään, mutta silti on tehtävä moraalisia päätöksiä ja kamppailtava paremman maailman rakentamiseksi kaikille. On yritettävä. Ehkä siitä tulee ainoa asia, josta meidät muistetaan.”

IKÄVÄ MUKKULAA

Jostain syystä (kustannuksista?) kirjailijakokous pidettiin nyt Lahden kansanopistossa. Ikävä oli Mukkulaa ja Messilääkin. Kansanopistossakaan tila ei ollut paras mahdollinen. Oltiin juhla- ja voimistelusalissa. Parempi sali olisi ollut nouseva auditorio, jossa jokainen kuulija saa halutessaan eteensä kirjoitustason.

Rahapula näkyi muutenkin. Tulkkauksissa oli siirrytty globaaliin pakkoenglantiin eli simultaanitulkkaukset toimivat vain linjalla suomi - englanti - suomi. Kansallisista identiteeteistä ei väliä, ja ongelmia jo syntyikin.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Jos pahuus ylittää ihmisten voimat, pahuuskin on jumala

Japanilainen kirjailija Hideo Furukawa (s. 1966) on kotoisin Fukushiman prefektuurista. Kun Furukawa puhui Lahden kirjailijakokouksen avauspäivänä, hän otti esille kevään 2011. Silloin Sendain maanjäristys aiheutti tsunamin, mikä puolestaan johti ydinvoimalaonnettomuuteen. – ”Se, mitä tapahtui, oli suuri tragedia. Sen aiheutti pahuus, mutta pahuus on myös jumala”, sanoi Furukawa.

”Tsunami vei valtavan määrän ihmisiä, julmasti. Tämän aiheuttaneet jumalat ovat siis pahoja. Jos pahuus ylittää ihmisten voimat, sitten pahuuden itsensäkin on oltava jumala”, sanoi Furukawa, joka myös selitti jumalten ja buddhien eron:

”Oikein yksinkertaisesti ilmaistuna buddhat auttavat niitä, jotka ovat eksyksissä. Jumalat sen sijaan voivat yhtä hyvin rangaista eksyneitä. Esimerkiksi salamaniskulla, tai maanjäristyksellä, tai tsunamilla. Tällaiset katastrofit ovat jumalten tekoja.”

Buddhat tuntuvat siis olevan parempia. Buddhalaisuudessa opetetaan, että miltei kaikessa on sisäsyntyinen buddhaluonto. Furukawa sanoi, että se mitä tarvitaan, jotta voisi lopulta tulla buddhaksi, löytyy joista ja vuorista. Puusta voi tulla buddha, samoin ruohonkorresta.

”On tuhansia jumalia, miljoonia buddhia. Tällainen on japanilainen kulttuuri ollut aikojen alusta lähtien. Jossain matkan varrella jumalat ja buddhat ovat kuitenkin menneet sekaisin keskenään, eivätkä japanilaiset itsekään ole nykyään selvillä, mihin uskovat”, sanoi Furukawa.

Oma lajinsa on shintolaisuus, jota Furukawa luonnehti melko alkukantaiseksi tavaksi ajatella:

”Sen mukaan jumalat ovat kaikkialla, asustavat kaikessa. Jumala on esimerkiksi ukkonen. Jumala on vain nimitys jollekin, mikä ylittää ihmisen voimat. Nyt me ehkä pystymme tuottamaan salamoita, mutta emme aikaisemmin, vaikkapa vielä sata vuotta sitten. Shintolaisuuden mukaan tämä tekee ukkosesta jumalan, varmaan vähän kuten Thór skandinaavisessa mytologiassa. Shintolaisuudessa tämä pätee kaikkeen muuhunkin kuin ukkoseen.”

Furukawa sanoi, ettei usko kaikkivoipaan jumalaan. – ”Ehkä se mitä sanon, kuulostaa absurdilta sellaisesta, joka uskoo. En tiedä. Mutta ainakin minun mielestäni esimerkiksi terrorismi, joka leviää kaikkialla maailmassa, tuntuu alkavan ihmisistä, jotka unohtavat, että alkujaankin maailmoja on monta.”

”Minun silmissäni joet ovat jumalia. Ja buddhia. Myös vuoret ovat jumalia ja buddhia. Ja minulle jokainen tässä huoneessa on jumala ja buddha”, sanoi Furukawa Lahden kansanopiston juhlasalissa.

FUKUSHIMA IKUISESTI

Fukushimasta puhui myös suomenruotsalainen Pirkko Lindberg (s. 1942), jonka uusimman ekomatkakirjan nimi on Fukushima ikuisesti (Savukeidas, 2016). Hän teki kaksi kuukautta kestäneen matkansa Japaniin puolitoista vuotta ydinonnettomuuden jälkeen.

”Japanin johto vähättelee tänään onnettomuuden seurauksia ja vakuuttaa kansalaisille, että kaikki on hallinnassa, ei syytä huoleen. Ja pian Tokiossa, säteilevässä kaupungissa, järjestetään olympiakisat”, sanoi Pirkko Lindberg.

”Kuitenkin vaurioituneet laitokset pitävät allaan sulaneet ydinsydämet, joita ei voida edes paikallistaa saati sammuttaa tai siirtää. Säteilevää vettä päästetään jatkuvasti valtamereen ja höyrynä ilmaan.”

”Päästöt kiersivät 2011 koko maailman, Suuri Tyynimeri sai aimo annoksen niin kuin USA:n ja Kanadan länsirannikotkin. Eurooppaan pilvi tuli aikoinaan vielä heikosti säteillen, ja Suomessakin mitattiin pieni lisä siihen, mitä rutiininomaisesti tupruaa omista ja naapureiden ydinpiipuista”, sanoi ekokirjailija.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kepu on edelleen maalaisliitto

Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu ja Turku vaativat yhteisessä kannanotossaan, että sote- ja maakuntauudistus pannaan uuteen harkintaan, koska isot kaupungit on ohitettu asian huonossa valmistelussa. Hallituksen lähestymistapa uudistukseen on kapea ja liian kaavamainen. Uudistuksen valmistelussa ei ole arvioitu mitenkään sen vaikutuksia kaupunkien asukkaihin eikä siten myöskään vaikutuksia Suomen kilpailukyvylle ja kaikkien suomalaisten hyvinvoinnille.

Suurten kaupunkien johtajien mielestä toimivallan siirrot maakunnille ja kuntien veropohjan voimakas kaventaminen vievät pohjan isojen kaupunkien omiin vahvuuksiin perustuvalta kilpailukyvyn parantamiselta, elinvoiman kehittämiseltä ja investoinneilta.

Ilman virallista julkilausumakielenkäyttöä Helsingin pormestari Jan Vapaavuori sanoo Kuntalehden uusimmassa numerossa, että varsinkin maakuntauudistuksessa kuljetaan kaikkia globaaleja trendejä vastavirtaan:

”Globaali talous on menossa siihen suuntaan, että se on isojen kaupunkiseutujen välistä kilpailua. Me sen sijaan siirtyisimme malliin, jossa kaupunkiseutujen mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinvoimaansa vähennetään ja siirretään maakunnille.” (Kuntalehti 15.6.2017)

Tämä on tietenkin kepun hanke, johon kokoomus on lähtenyt isolla lehmänkaupalla. Kokoomus saa tässä kaupassa valinnanvapauden terveydenhuoltoon, ja Timo Soinin vanha persuryhmä on hyväksynyt kaiken, kunhan pysyy herrojen kelkassa.

Vapaavuori on ihmeissään siitä, että kansakunnassa ”on hiljaista silloin, kun ollaan tekemässä historian ehkä suurinta hallintoremonttia” – yhtä suurinta kepun kaappausta myös.

Kaupunkipolitiikkaa ei oteta tosissaan. Kaupungit kasvavat, mutta Juha Sipilä pyrkii huolehtimaan toisenlaisista alueista. Nykyistä voimakkaammassa maakuntasysteemissä on helpompi antaa lisähappea tarvittaessa Karstulalle, Kempeleelle, Kyyjärvelle, Kärkölälle, Kärsämäelle ym.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 15. kesäkuuta 2017

Aniara ja Laulu Karjalasta

Ruotsalaisen Nobel-kirjailijan Harry Martinsonin erikoinen avaruusrunoelma Aniara (1956) on sopivaa matkalukemista, kun esimerkiksi käy itärajan takana Karjalassa. Se nimittäin sisältää myös Laulun Karjalasta, yhteensä 16 säkeistöä. Siinä yksi avaruusaluksen matkaaja ”mietiskelee ihanaista Karjalaansa, jossa oli viettänyt talvenkymmeniä kolme”, mutta jonne ei enää ole paluuta, koska avaruusaluksen matka jatkuu elinikäiseen tyhjyyteen.

”Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenväike puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan
kuiskivassa Karjalassa.”


Aniara on avaruusalus, johon mahtuu 8000 matkustajaa. Aniara liikennöi
Marsiin ja Venukseen
, joihin evakuoidaan ihmisiä, koska maapallo on pahoin saastunut ydinsodan takia. Yhdellä matkalla Aniaraan osuu meteoroidi ja Aniara menettää ohjattavuutensa. Sen suunta muuttuu pois Aurinkokunnasta ja alkaa loputon matka.

Karjala-muisteloon on yksi selvä syy: Martinson tuli vapaaehtoisena Suomen talvisotaan, jossa häntä ei keuhkosairautensa takia hyväksytty etulinjaan, mutta pääsi sotilastehtäviin kenttäpostikonttoriin. Suomenruotsalainen kirjallisuus oli Martinsonille tuttua, ja varsinkin Edith Södergranin runoja hän ihaili.

Aniara-runoelman alaotsikko on ”Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa”. Se käsittää 103 runoa, joista tämä Karjala-runo on ainoa, jossa on esillä todellinen paikka.

En oikein tunne runoteorioita, mutta Laulu Karjalasta on etsimäni tiedon perusteella kirjoitettu ainakin osittain Kalevalasta tutulla trokee-runomitalla – ja onhan siinä Ainokin. Suomeksi Aniaran käänsi heti tuoreeltaan Aila Meriluoto, jonka työtä Martinson erityisesti kehui Nobel-palkintopuheessaan 1974. Erikoiseksi nuo kehut teki se, että muut käännökset Martinson haukkui.

Erikoista oli kyllä sekin, että Martinson oli itse jäsenenä siinä Ruotsin akatemiassa, joka palkinnoista päätti. Vuonna 1974 oli joka tapauksessa Ruotsin vuoro, sillä Martinsonin kanssa samalla kertaa sai palkinnon myös Eyvind Johnson.

Martinsonin tuotannosta ovat suomeksi ilmestyneet kaikki neljä romaania, mutta runoista vain osa. Martinsonin keskeinen teema oli huoli tekniikan vääränlaisesta edistymisestä ihmisen julmuuden takia. Aniara on tästä hyvä esimerkki, samoin kuin ennen sitä ilmestynyt romaani Kulkijan pilvilinnat (1948).

”Nurmen näen, metsän kuulen
kaukaa runon Karjalasta.
Hyvä että pienen hetken
vain on muiston portit auki.
Liu´un niin kuin lintu kauas
karjamaitten Karjalaani.”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Viipurin keskuskasarmin alueella nyt Karjalankannaksen sotamuseo


Vuonna 2013 Viipurissa avattu Karjalankannaksen sotamuseo toimii nykyisin entisen keskuskasarmin alueella Torkkelinpuiston ja Linnankadun välissä. Museo muutti Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmasta uuteen paikkaan, kun Venäjän armeija luovutti koko laajan kasarmialueen museon käyttöön. Eikä vuokraakaan tarvitse maksaa, kunhan museo vain vastaa käyttökuluista.

Museota ylläpitää Bair Irintshejev. Hän on asunut vuodesta 2003 asti Suomessa suomalaisen vaimonsa kanssa. Täällä hän toimii kääntäjänä ja tulkkina Hanhikiven ydinvoimalahankkeessa. Viipurissa hän viettää museota kuntoon panemassa 3-4 päivää viikossa. Hänen lisäkseen museossa työskentelee kaksi henkilöä.

Paljon onkin vielä tekemistä. Alueella on kuusi rakennusta, joista museokäytössä on vasta muutama. Vanhimmat ovat muutama kasarmirakennus ja ruutikellari, jotka ovat peräisin 1780-luvulta Ruotsin vallan ajalta. Valtaosa rakennuksista on 1800-luvulta. Vuonna 1918 alueella oli yksi Viipurin neljästä punavankien keskitysleireistä, minkä jälkeen alue oli Suomen puolustusvoimien käytössä. Toisen maailmansodan jälkeen alueen uusi käyttäjä oli Puna-armeija, lähinnä sen laivasto. Lisäksi siellä toimi lentomekaanikkokoulu. Neuvostoliiton hajottua laivasto jatkoi siellä vielä jonkin aikaa.

Museon näyttelyaiheet käsittelevät vuosia 1939-44 eli suomalaisilta nimiltään talvi- ja jatkosotia. Esineistöä on sotien molemmilta osapuolilta: aseita, univormuja, karttoja, propagandamateriaalia ym. Museoesineenä on myös Karjala-lehden lisälehti 30.11.1939: ”Ilmahyökkäys Viipuriin ja useille muille paikkakunnille”. Museoalueella on muistomerkkinä myös vanha MiG-hävittäjä, joskaan tätä mallia ei vielä toisessa maailmansodassa käytetty. On myös komea koroke, jossa otettiin vastaan paraateja.

Museon sisäänkäynnin luona olevassa opastaulussa kerrotaan, että sota-aiheiden lisäksi on myöhemmin tulossa näyttelyosa ”Viipuri elokuvissa”. Se sijoitetaan vanhaan autotalliin, jossa nyt on vain yksi suomalaisilta sotasaaliiksi jäänyt hyökkäysvaunu.

Irintshejev on yhteistyössä Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa, ja sen avulla ollaan hakemassa EU-tukea museon kehittämiseen. sitä on mahdollista saada EU:n Kaakkois-Suomen – Venäjän CBC-ohjelmasta.

Leningradista syntyisin oleva Bair Irintshejev (s. 1977) kiinnostui sotahistoriasta jo pikkupoikana, kun hänen isoisällään oli datsha Karjalankannaksen Perkjärvellä, ja lähistöllä oli Mannerheim-linjaan kuulunut Leipäsuon bunkkerilinja. Sotahistorioitsija hänestä ei kuitenkaan isona tullut, vaan hän suoritti kauppatieteilijän tutkinnot Pietarin ja Tukholman yliopistoissa.


Sotahistoria on kuitenkin vienyt ainakin puolet miehestä. Häneltä on ilmestynyt myös kolme sota-aiheista tietokirjaa, viimeksi Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva, 2016).
Tämä silminnäkijäkuvauksiin ja laajoihin arkistomateriaaleihin perustuva historiateos kuvaa sitä, miten sota nähtiin ja koettiin rintamalinjan itäpuolella. Kirjan lähteinä ovat aineistot Venäjän puolustusministeriön keskusarkistosta, Venäjän keskuskuva-arkistosta, Venäjän tykistömuseosta, Venäjän merivoimien keskusarkistosta sekä kirjailijan vuosina 2000-14.
Irintshejev tekee edelleen arkistotutkimuksia Moskovassa, Pietarissa ja Helsingissä. Paljon pystyy nykyisin tutkimaan arkistoja myös internetissä, johon esim. Venäjän puolustusministeriö on ladannut yhdeksän miljoonaa sodanaikaista asiakirjaa.

Eikä toimeliaalta museomieheltä aktiviteetit lopu: nyt hän on kääntänyt uudelleen venäjäksi Väinö Linnan
Tuntemattoman sotilaan, minkä on tarkoitus ilmestyä vuoden 2017 loppuun mennessä. Kirja on jo aiemmin ilmestynyt venäjäksi, mutta jäi vähälle huomiolle, koska ilmestymien ajoittui Neuvostoliiton hajoamisen sensaatiomaisiin vuosiin.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Sivistyssuvi

Finland Festivals on kattojärjestö, jonka jäsenyhdistykset järjestävät vuosittain lähes sata kulttuurialan festivaalia. Viime vuonna näihin tapahtumiin myytiin yhteensä 830 000 pääsylippua.

Festivaaleista iso osa pidetään kesällä, jolloin ihmiset liikkuvat enemmän, joten kävijöitä saadaan muualtakin kuin lähinurkilta. Finland Festivals ry:n perustivat 1968 Helsinki-viikon säätiö, Jyväskylän kulttuuripäivät, Pori Jazz, Savonlinnan oopperajuhlat ja Turun soitannollinen seura. Idean isä oli säveltäjä Seppo Nummi. Hän oli 1956 ollut perustamassa Jyväskylän musiikkikulttuuripäiviä ja johti niitä vuoteen 1968, jolloin ne olivat laajentuneet myös yhteiskunnallisen keskustelun areenaksi ja nimeksi oli tullut Jyväskylän Kesä.

Yksi Jyväskylän ärhäköistä keskustelijoista oli Hannu Taanila, joka vuotta ennen Finland Festivalsin perustamista kirjoitti Parnasso-lehdessä, että ”Suomen sivistyssuvi alkaa luutunnäppimisellä Turun linnassa ja päättyy rapujen ja regattojen Helsinkiin aikana, jolloin 2/3 ihmiskunnasta on nälässä ja 1/3 pohtii miten tuhlata ja tuhota entistä enemmän”.

Tuolloin puoli vuosisataa sitten kulttuurifestivaalit olivat enimmiltään musiikkitapahtumia. Niitä oli helppo järjestää, kuten Taanila kirjoitti: ”Musiikki ei tunne rajoja, tulkkausta ei tarvita, ihmiset pitävät seurustelusta ja kahvinjuonnista konsertin väliajalla. Eikä järjestämiseen tarvita kuin muutama sana taiteilijasaksaa ja kohtuullinen nippu rahaa. Ohjelmaan tarvitaan muutama häikäisevä instrumentalisti ja yksi saksalainen kamariorkesteri.” (Parnasso 6/1967)

Jyväskylän Kesä muutti kuitenkin kaiken 1960-luvulla. Siellä ei enää pelkästään konsertoitu, vaan ohjelmaan sisällytettiin monenlaista muuta. Kun yliopiston juhlasalin lavalle päästettiin paneelikeskusteluihin Taanila ja muita kuuskytlukulaisia vasemmistolaisia, siinä oli kepulaisen Keskisuomalaisenkin kulttuuritoimittajat ihmeissään. Jyväskylässä nostettiin esille juuri niitä asioita, joita Taanila kirjoituksessaan oli vaatinut: maapallon liikakansoitus ja nälänhätä, syntyvyyden säännöstely, väkivalta ja sen ongelmat sekä rahan, armeijan ja kirkon valta.

Juuri nyt ovat meneillään Naantalin musiikkijuhlat (kuva), Ilmajoen musiikkijuhlat, Lasten laulukaupunki Salossa, Oriveden Suvi, Riihimäen kesäkonsertit, Tampereen Sävel sekä Urkuyö ja Aaria Espoossa.

Jyväskylän Kesä on vuorossa heinäkuussa, mutta se ei enää ole entisensä, remakka debatti puuttuu. Palaan kuitenkin vielä niihin hurjiin vuosiin ja lainaan tähän tekstiä Finland Festivalsin nettisivuilta:

”Seppo Nummen käsissä Keski-Suomeen syntyi suuren luokan kesäinen taidekarnevaali, johon mahtuivat yhtä hyvin Karlheinz Stockhausen kuin Pentti Saarikoski kuin intiimi kamarimusiikki. Etenkin 60-luvulla Jyväskylän kulttuuripäivistä sukeutui ahnaasti kuunneltujen kulttuurikeskustelujen foorumi ja moniarvoisuuden iloinen koekenttä. Suuret ikäluokat olivat astuneet tietoiseen ikään. Kansainväliseen keskusteluun tukeutuen etsittiin uusia kysymyksiä ja sanouduttiin irti sotasukupolven ja jälleenrakentamisen ajatuskehistä.


Television yleistyminen vauhditti Jyväskylän Kesän menestystarinaa. Oli siirrytty kuvan ja keskustelun aikakauteen, ”puhuvat päät” kiehtoivat. Yksimielisyyden arvokkuus vaihtui erimielisyyksien humuun. Eikä Jyväskylässä ujosteltu, luennoitsijoiksi kutsuttiin kulttuuriprofeettoja maailman kaikilta kolkilta.

Kukapa olisi tuolloin uskaltanut todistella, että uuden vallattoman festivaalin versot saattoivat imeä ravintonsa samasta maaperästä, mistä ikäkulut kansalliset ja isänmaalliset juhlatkin, nuo mailleen menneet laulujuhlat, ampumaseurojen ja palokuntien juhlat, maakuntajuhlat ja osakuntien kesäjuhlat.

Nykyajan festivaalivieraat eivät häpeä tunnustaa nauttivansa ennen muuta juhlien hengestä ja tunnelmasta. Henki ja tunne, yhteisyyden luominen – sehän se oli myös vanhojen laulujuhlien tavoite. Nimilaput vaihtuvat, vanhat tarpeet elävät.”kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Jussi Halla-aho ei ole populisti

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen raportin mukaan selvin yksittäinen selittäjä populismille on koulutus, mikä erottelee toisistaan etenkin ääripäät. Akateemisen koulutuksen saaneet ovat vähiten taipuvaisia populistiseen asennoitumiseen, ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta jääneet eniten. Yliopistokoulutuksen saaneet erottuvat selvästi ei-populistisena ryhmänä. Kaikilla muilla koulutustasoilla suomalaiset ovat vähintään keskimääräisen populistisia ainakin toisella ulottuvuudella.

Populismi-sana lähtee latinan kielen sanasta populus, kansa. Sillä tarkoitetaan kansansuosioon tähtäävää poliittista toimintaa, jonka ominaispiirteenä on usein kansankiihotus. Populismia käytetään nykyisin myös haukkumasanana.

Evan nettisivulla on lukijakysely siitä, kuka on Suomen suurin populisti, vaihtoehdoiksi tarjotaan Juha Sipilä, Petteri Orpo, Sampo Terho, Jussi Halla-aho, Antti Rinne, Ville Niinistö ja Li Andersson tai oman valinnan mukaan ”joku muu”.

Suomalaisten populistipoliitikkojen äiti on tietenkin Veikko Vennamo, jonka oppipojasta Timo Soinista kehittyi aivan hänen veroisensa. Soini valmistui Helsingin yliopistossa valtiotieteiden maisteriksi 1988, ja hänen pro gradu -tutkielmansa koski nimenomaan SMP:n populismia: ”Politiikka ja poltinmerkki”.

Siinä Soini määritteli, että populismi on epä-älyllinen liike, jossa hyveen uskotaan asuvan yksinkertaisissa ihmisissä. Tässä pääsen Jussi Halla-ahoon. Tietyllä tavalla häntä voi sanoa kansankiihottajaksi, mutta varsinainen populisti hän ei ole. Halla-aho on erikoinen henkilö politiikassa, intellektuelli, joka ei istu luontevasti siihen julkisuuteen, mitä nykypolitiikassa varsin laajasti tavoitellaan. Luultavasti Halla-aho viettäisi päivänsä mieluiten omissa oloissaan tutkijanhuoneessaan, josta haluaisi johtaa myös perussuomalaisia, jos tulisi puheenjohtajaksi valituksi.

Halla-aho on kielitieteilijä, joka väitteli filosofian tohtoriksi muinaiskirkkoslaavin kieliopista. Nykyisin hän on tutkijana kiinnostunut lisäksi historiallis-vertailevasta indoeuropeistiikasta, slaavilaisten kielten morfologiasta sekä gootin ja fryygian kielistä.

Parhaiten Halla-aho tietenkin tunnetaan voimakkaasta maahanmuuttokritiikistään. Tässä on kuitenkin ero siihen, mitä esimerkiksi Soini on kritiikillään tehnyt. Halla-aho on sydänjuuriaan myöten vapaamielistä pakolaispolitiikkaa vastaan, mutta Soini on tehnyt samanlaisesta ajattelusta poliittisen pelivälineen.

Soini on juuri sitä, mitä tutkielmassaan sanoo: Populistijohtaja on aina etevä poliittisessa retoriikassa ja kielenkäytössä. Hän on kansanomainen ihminen, johon on helppo samastua. Populistijohtajat voivat myös käyttää yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana, ja kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.

Halla-ahon lähtökohdat ovat toisenlaiset. Hän ei alun perin ole ollenkaan pyrkinyt poliittiseksi johtajaksi, vaan on pelkästään tuonut esille näkemystään pakolaispolitiikasta. Internetissä hän on kirjoittanut asiasta kymmenkunta vuotta, mutta kun paine hänen ”opetuslastensa” taholta kasvoi, siirtyi Halla-aho myös julkiseen ja viralliseen politiikkaan.

Suomen Akatemian rahoittamassa, populismia koskevassa tutkimushankkeessa mukana oleva fil. tri Tuija Saresma sanoi Jyväskylän kirjamessuilla 2017, että ”populisti puhuu, mitä kansa haluaa kuulla – totuusarvolla tai toteutettavuudella ei ole väliä”. Jussi Halla-ahon perusajatus ei ole tämä. Halla-aho ei sinänsä tavoittele kansansuosiota, vaan hänen oma ideologinsa on mikä on, ja jos se nyt johtaa puolueen puheenjohtajuuteen, niin sitten se vain on niin. Vennamoon tai Soiniin verrattavaa kansanmiestä Halla-ahon kaltaisesta hiirulaisesta ei tule, eikä puolue säily entisellään, jos tämä intelligentsijan kummallinen edustaja nousee johtajaksi. Puolue ehkä hajoaa – ja hajoaa ehkä siinäkin tapauksessa, että Sampo Terho valitaan.

VAHVA POPULISTINEN
KASVUALUSTA


Kun lukee Evan raporttia, tulee mieleen, että sillä suunnalla tulkitaan populismiksi kaikki se, mikä ei ole porvarihallituksen konservatiivisen politiikan mukaista. Tässä tulee käyttöön se haukkumasana "populisti",

Evan mukaan suomalaisten asenteista löytyy vahva populistinen kasvualusta. Valta-osa ihmisistä suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon, eliitteihin ja markkinatalouteen. Tuloerojen ja globalisaation osalta kokonaiskuva on niin ikään kriittinen. Suomalaisten asennoitumisen populismin siemeniin Eva pelkistää näin:


– Maahanmuuttoon suhtaudutaan hyvin varautuneesti eikä sitä haluta ainakaan lisätä.
– Tuloerot nähdään yleisesti liian suurina ja niiden oikeutusta epäillään.
– Markkinatalouden kasvavaa vaikutusta arkeen ja yhteiskuntaan pidetään haitallisena.
– Eliittiin kuuluvilta toivotaan vahvempaa johtajuutta, ja heitä pidetään moraaliltaan arveluttavina oman etunsa ajajina.
– Globalisaatio tarkoittaa lähinnä työpaikkakatoa ja kansallisen päätösvallan menettämistä.

kari.naskinen@gmail.com




 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Demareilla ei mitään oikeaa syytä mennä Niinistön taakse

Kun SDP oli presidentinvaaleissa 1950 periaatteessa J.K. Paasikiven valitsemisen kannalla sekä 1968 ja 1978 virallisestikin Urho Kekkosen takana, olivat perusteina ”yleiset syyt” eli ulkopolitiikka Neuvostoliiton suhteen. Nyt ei tällaisia todellisia syitä ole, etteivätkö demarit voisi asettaa omaa ehdokastaan presidenttikilpailuun.

Oikea syy ei ole, että tuloksen pelätään olevan huono. SDP on niin iso puolue, että sillä on oltava oma ehdokas poliittisissa vaaleissa. Jos se menisi Sauli Niinistön taakse, olisi seurauksena myös hajaannus omassa keskuudessa, kuten kävi viimeksi puheenjohtajakamppailussa Antti Rinteen ja Jutta Urpilaisen välillä 2014.

En tiedä ns. oikeistodemarien määrää puolueen jäsenistössä ja kannattajissa, mutta olisikohan 10-20 prosenttia, ja heidän mielestään ehkä olisi syytä valita Niinistö. Sitten on myös sellaisia demareita, joille Niinistö ei missään tapauksessa käy, joten he jättäisivät äänestämättä tai valitsisivat Merja Kyllösen, Pekka Haaviston tai perussuomalaisten ehdokkaan.

Entä millaisia olisivat television vaalikeskustelut, jos Antti Rinne joutuisi hehkuttamaan kokoomuslaisen ehdokkaan erinomaisuutta? Siinä olisi vakavalla Matti Vanhasellakin naurussaan pitelemistä.

Jos mitään ihmeitä ei tapahdu, vaalit voittaa Niinistö melko ylivoimaisesti. SDP:llä on kesä aikaa etsiä oma ehdokas ja lähteä vaaleihin kunnolla. Koska Erkki Liikanen, Lauri Ihalainen ja muutkaan kärkinimet eivät suostu, on löydettävä joku muu.

Sellaisestakin vaihtoehdosta on puhuttu, että ehdokas voisi olla myös puolueen ulkopuolelta. Ei hyvä. Aikoinaan Martti Ahtisaari tuli puoluejärjestelmän ulkopuolelta, ja vaikka SDP:n jäsen olikin, niin särö puoluekenttään jäi, kun Kalevi Sorsa ei selviytynyt ehdokkaaksi erikoisessa esivaalissa. Eli Kari Mäkinen tai Sixten Korkman ei käy. Kyllä pitää pystyä omaa pyöräänsä polkemaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kirjailijakokous: 575 litraa olutta


Helsingin Sanomien sivunkokoinen juttu Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 1995 alkoi: ”Kirjailijat joivat noin 400 litraa tynnyriolutta, 175 litraa pullotettua olutta ja 60 litraa viiniä.”

Tämä alkukevennyksenä vakavampaan asiaan, mikä koskee kirjailijakokouksen supistumista kaksipäiväiseksi ja siirtämistä Mukkulasta kansanopiston auditorioon. Pahasti näyttää siltä, että kirjailijakokous saattaa tulevaisuudessa liittyä siihen lahtelaisen kulttuurielämän näivettämiseen, mitä viime vuosina on ollut: taidealojen oppilaitoksia on lakkautettu, taidegraafikoiden kansainvälinen Miniprint-näyttely on siirtynyt Hyvinkäälle ja viimeksi on tullut tieto Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen loppumisesta ainakin toistaiseksi.

Vuonna 1995 kirjailijakokoukseen osallistui 48 suomalaista ja 38 ulkomaalaista kirjailijaa, ensi viikolla heitä on tulossa Suomesta noin 40 ja ulkomailta 16. Olutta ei mene nyt yhtä paljon, eikä sitä kansanopiston ruokalasta saakaan.

Kirjallisuuskeskustelujen vieminen kokoustilaan on tylsä ratkaisu. Vuodesta 1963 järjestetyn kirjailijakokouksen erikoisuus on nimenomaan ollut kokoontuminen Mukkulan tammien katveessa ja kahtena vuonna Messilässä. Ilmeisesti järjestäminen Mukkulassa ei kartanohotellien uusien pitäjien puolesta enää ollut mahdollista, mutta miksei jääty Messilään.

Lehtitietojen mukaan perinteinen potkupallo-ottelu sentään pelataan nytkin Mukkulassa, mutta niin, ettei yleisölle ajankohtaa ilmoiteta.


Kansanopistolle pääsee yleisö seuraamaan keskusteluja ilmaiseksi. Lisäksi on erillisiä yleisötilaisuuksia eri puolilla kaupunkia:

1. Perjantaina 16.6. klo 14 proosamatineassa pääkirjaston auditoriossa kirjailijat lukevat tekstejään alkukielillä.
2. Perjantaina klo 21 kirjailijat esiintyvät vapaamuotoisesti ravintola Tirrassa.
3. Lauantaina 17.6. klo 18-20 kansainvälinen runoilta vanhassa konserttitalossa.

Sitten vielä vanhoihin hyviin aikoihin ja näytelmäkirjailija Henri Kapulaisen
mielipide runonlausunnasta vartin yli kaksi yöllä: ”Kyllä minä ymmärrän, että se on vakava asia, mutta pitääkö se tehdä niin kuin peräruisketta ottaisi.” (HS 22.6.1995)

Työläiskirjailija Alpo Ruuth puolestaan sanoi, että ”jokainen runoilija on epäonnistunut prosaisti”.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Lahden kansanopiston rehtori Petri Pullinen lähetti korjauksen koskien väitettä opiston teatterikoulutuksen loppumisesta:

"Kansanopiston teatterikoulutus ei ole vaarassa, vaan toiminta jatkuu vakaana ja laadukkaana. Se ei ole lähtökohtaisesti tarkoitettu kaksivuotiseksi kokonaisuudeksi, vaan opisto on viime vuosina tarjonnut kaksi erillistä koulutusta, jotka tukevat toisiaan, mutta joihin molempiin haetaan erikseen valintakokeiden kautta. Opiskelijat eivät siis ole missään vaiheessa joutuneet keskeyttämään opintojaan. Enimmän aikaa kansanopiston historiassa tarjolla on ollut vain yksi teatterikoulutus.

Kun teatterikoulutus II peruttiin ensi vuodelta, ei opisto ollut siihen mennessä vastaanottanut vielä yhtäkään hakemusta. Opiskelijoille tiedotettiin muutoksesta välittömästi ja heidän kanssaan keskusteltiin. Nykyisistä opiskelijoista jokainen haki muualle opiskelemaan tai omaa toisen opiskelupaikan jo entuudestaan. Mitään merkkejä opiskelijoiden luottamuksen menettämisestä ei ole näkyvissä, päinvastoin. Jo vuosien ajan, ja myös kuluneella viimeisellä opiskeluviikolla, opiskelijoilta saatu palaute on ollut erinomaista.

Teatterikoulutus on tehnyt menestyksekästä yhteistyötä monien muiden teatterikentän toimijoiden kanssa ja maine yhteistyökumppanina on hyvä. Esimerkiksi hyvin toiminutta yhteistyötä Teatterikorkeakoulun kanssa on tarkoitus jatkaa myös ensi vuonna.

Teatterikoulutuksen vastuuopettajien työsopimukset ovat määräaikaisia ja Misa Palander ilmoitti hyvissä ajoin ennen työsopimuksen päättymistä, ettei ole enää käytettävissä vastuuopettajan tehtävään ensi lukuvuonna. Syyt Palanderin lähtöön ovat henkilökohtaisia.
 
Misa Palander
Timo Raita
Petri Pullinen"
 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lippujen pitäisi olla puolitangossa 4.6.

Suomen historiaa paljon tutkinut englantilainen historioitsija Anthony Upton arvioi, että Karl Gustafovitsh Mannergeim aiheutti tarkoituksettomasti 50 000 suomalaisnuorukaisen kaatumisen hyökkäys- ja valloitussodassa 1941-44. Tuo Mannerheimin nimen kirjoitusasu on peräisin 1890-luvulta, jolloin hän kirjoitti nimensä näin venäläisiin papereihin. Kun vielä otetaan huomioon, että Mannerheim ei valkoisten ylipäällikkönä 1918 puuttunut kunnolla joukkojensa kostotoimiin punaisia kohtaan, vaan salli laittomien teloitusten tapahtua, niin Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6. pitäisi Suomen lippujen olla puolitangossa.

Tuorein Mannerheimia koskeva tutkimuskirjallisuus osoittaa, että Mannerheim oli nykykriteereiden mukaan koulukiusattu ja -kiusaaja, vakavasti päihdeongelmainen huligaani. Lisäksi hän oli narsisti ja osapäivähomo, joten ongelmia tosiaan oli riittävästi. Tällainen mies kuitenkin pantiin johtamaan maata. Nykypäivä-lehden (Kok) verkkouutisissa 4.9.2016 historioitsija Markku Jokisipilä totesi, että Mannerheim oli tunneköyhä. Hänen suhtautumisensa hävinneisiin vankileireillä 1918 oli julmaa, ja sotavankien kohtelu 2. maailmansodan aikanakin oli hävettävää.

Pohjoismaiden ja Suomen historian dosentti Teemu Keskisarja kertoo kirjassaan Hulttio (Siltala, 2016), että Mannerheimin jäätyä orvoksi tuli potkut Helsingfors Lyceumista 1879. Varattomana hän kuitenkin pääsi vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun, mutta sieltäkin hänet erotettiin. Sen verran tarmoa kuitenkin oli, että Mannerheim luki sen jälkeen yksityisesti ylioppilaaksi ja pääsi sen turvin Venäjän keisarillisen armeijan Nikolajevskin ratsuväkiopistoon. Sieltä Mannerheim valmistui ratsumestariksi, mutta siihen se tyssäsikin, sillä sotakorkeakoulun pääsykokeissa tuli hylkäys ala-arvoisilla pisteillä.

Valkoisen Suomen ylipäällikkö ja lopulta tasavallan presidenttikin Mannerheimista kuitenkin tuli. Näin siitä huolimatta, että hän oli sairaalloisen itsekäs, huonohermoinen ja yhteistyökyvytön.

Maanpuolustuskorkeakoulun entinen sotahistorian professori Martti Turtola on tehnyt yhteenvedon Mannerheimin luonteesta: kunnian-, vallan- ja kostonhimoinen, turhamainen komeilija. (Mannerheim, Tammi 2016)

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa kirjoittaa Mannerheimin 150-vuotissyntymäpäivän merkeissä siitä, miten senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud nosti Mannerheimin suuresta tuntemattomuudesta valkoisen armeijan johtoon 16.1.1918. Svinhufvudin sanoin: ”Oli vaikea määrätä häntä edeltäpäin sotajoukkojen ylipäälliköksi, kun ei kerran ollut sotajoukkoja eikä sotaa. Virallisesti tuli hänen toimia vain Pohjanmaan suojeluskuntien päällikkönä ja ylläpitää järjestystä siellä sekä varustaa siellä kaiken varalle sellainen sotajoukko, jolla voitaisiin puolustautua, jos punaiset ryhtyisivät kapinaan.”

Salomaa kirjoittaa, että Mannerheim oli vielä tuolloin Venäjän armeijan palveluksessa ja oli Venäjän pääesikunnan näkökulmasta sotilaskarkuri ja maanpetturi. Sotaministeriö antoi Mannerheimille kuitenkin siististi eron 21.2.1918 ja 314 ruplan kuukausieläkkeen. (Venäjän aika 2/2017)

Siitä se sitten lähti, ja Salomaa vetää yhteen: ”Punaisten sotavankien ja siviilien järjestelmälliset ja massamittaiset teloitukset täyttivät nykymittapuilla murhan, kansanmurhan, sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tunnusmerkit. Ne eivät palvelleet strategisia tavoitteita, vaan vaikeuttivat itsenäisyyden tunnustusten saamista.”

Sitten 20 vuotta ja taas oli kahakka edessä, nyt isompi. Mannerheim taas kusessa, ja tutun runollisen sanonnan mukaisesti kesällä 1944 Kannaksella ”pääovi oli auki”, koska Mannerheimin virhe oli huolehtia enemmän pohjoisempana Itä-Karjalan valloitetusta alueesta. Tohtori Juhani Suomi on tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Puna-armeijan suurhyökkäyksen alla 1944 Mannerheim oli jatkuvasti kännissä, hänen mielialansa heittelivät arvaamattomasti laidasta laitaan ja kun ikääkin oli jo melkein 80, niin päätösten tekeminen oli hankalaa. (Kanava 3/2014)

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä 1945-46 Mannerheim pääsi kuin koira veräjästä. Tuomiot saivat vain presidentti Risto Ryti, pääministerit J.W. Rangell ja Edwin Linkomies, ministerit Väinö Tanner, Henrik Ramsay, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka sekä Berliinin-suurlähettiläs T.M. Kivimäki.

Jotenkin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen sumpuloivat niin, että Mannerheimia ei syytetty, ja pakko tähän on ollut hyväksyntä saada myös Josif Stalinilta.

Rytin jälkeen Mannerheim valittiin presidentiksi, vaikka hänen käsityksensä esimerkiksi demokratiasta oli halveksiva. Lontoossa Suomen lähettiläänä olleelle G.A. Gripenbergille hän kirjoitti 1935: ”Jumala siunatkoon kaikkea mitä demokratiaksi ja parlamentarismiksi kutsutaan, mutta minä olen liian vanha voidakseni kunnolla arvostaa sitä.”


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Jakamistalous, kommunismin kevytversio

Jakamistalous on näitä uusia asioita, jotka leviävät osassa maailmaa kovaa vauhtia, Suomessakin. Jakamistaloudella tarkoitetaan yhteistä tai yhteisöllistä tuotantoa, käyttöä ja kuluttamista. Jakamistaloudessa ihmiset mieluummin vuokraavat tavaroita kuin ostavat kaikkea omaksi. Eikä aina tarvitse vuokraakaan maksaa, jos systeemi toimii jonkinlaisella vaihdanta- ja vastapalvelusperiaatteella.

Sitran julkaisusarjaan kuuluvassa kirjassa Kaikki jakoon! (Atena, 2013) Vesa-Matti Lahti ja Jenni Selosmaa kirjoittavat, että jakamistaloudessa tuotteita valmistavat ihmiset ja yritykset käyttävät yhteisiä työvälineitä, jakavat avoimesti tietoa ja osaamista sekä rakentavat yhteistyössä jotakin uutta.

Jakamistalous on yhdistelmä ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja ja nykyteknologian mahdollistamia yhteydenpidon muotoja. Jakamistalous on synnyttänyt myös aivan uudenlaisia markkinoita. Kun vaikka pihalla seisoo omalla parkkipaikalla auto, sen voi vuokrata autottomalle naapurille silloin, kun se ei ole omassa käytössä.

Tässä on selvää lähentymistä kommunismiin. Sen pilasi sata vuotta sitten kommunistijohtajien aivan normaali ihmisluonto: ei kaikki voi sittenkään olla aivan yhteistä, ja herroille on lisäksi oltava omat muita paremmat järjestelmänsä. Jakamistaloudessa ollaan liikkeellä kevyemmällä sapluunalla, mutta pohjalla on samanlaista idealismia.

Ihanteellinen kommunistinen yhteisö on sellainen, että rahaa ei ole olemassakaan. Aamulla lähdetään töihin tai kouluun, tehdään hommat ja kotiin palataan kauppojen kautta hakemassa tarvittavia ruoka- ja muita tarvikkeita. Tämäntapaisia malleja on edelleenkin pienimuotoisesti toiminnassa siellä täällä, esimerkiksi Kiinan maaseudulla.

Laajemmin ottaen kommunismi on kuitenkin niin epäitsekäs järjestelmä, että ihminen ei sellaista sulata. Kaiken on oltava omaa. Kirjastosta kuitenkin voi käydä lainaamassa kirjoja.

Mutta miten nyt – kaikki jakoon? Kirjassa todetaan, että jakamistalouden ilmiötä eivät maailmalla aja varsinaisesti mitkään puolueet, teollisuusyritykset tai valtiot, vaan kansalaiset. Yksittäiset ihmiset ja heidän muodostamansa uudet yhteisöt ja pienyritykset ovat ryhtyneet ajamaan talouden tehostamista mahdollisimman kestävillä, luontaisilla ja inhimillisillä keinoilla. Jakamistalous on näkökulmasta riippuen kapitalismia täydentävä vaihtoehto tai jopa vaihtoehto kapitalismille.

En tiedä, onko minkään eduskuntapuolueen ohjelmassa jakamistaloutta, mutta vihreitä se tuntuu eniten kiinnostavan.

Suomessa touhu jakamistalouden ympärillä on monenkirjavia. Sen ilmentymismuodot vaihtelevat autojen ja työtilojen yhteiskäytöstä ja kimppakyydeistä harrastusvälineiden lainaamiseen, joukkorahoitukseen, pienpalveluihin, aikapankkitoimintaan ja ruokaosuuskuntiin. Näihin toimintoihin tarvitaan usein myös yrityksiä hoitamaan käytännön asioita, ja mieleen vain tulee, että kyllä tällainen postkommunistinen jakamistalouskin voidaan pilata yritysmäisellä bisnesajattelulla, mihin kuuluu voiton maksimoiminen.

Kaikki jakoon -kirjassa kerrotaan, että osa mukana olevista yrityksistä pyrkii kasvamaan nopeasti ja saamaan mukaan sijoittajia, joita houkuttavat jakamistalouden mahdollistamat uudet liiketoimintamallit. Tämä jo kuulostaa siltä, että väärille raiteille on helppo mennä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 1. kesäkuuta 2017

Parhaansa yrittämistä ei kukaan voi todistaa

Urheilijat sanovat usein: Teen parhaani, katsotaan, mihin se riittää. Samanlaisia lupauksia antavat poliitikot. Löysää puhetta sekä urheilijoilta että poliitikoilta. Ei kukaan pysty tarkistamaan, tekikö urheilija parhaansa. Poliitikkojen kieli on muutenkin niin moniselitteisen pyöreätä, että siitä on vaikea saada otetta. Ei ihme, että oikeusministeriön demokratiaindikaattorin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää politiikkaa liian vaikeana ja monimutkaisena. Yksi syy tähän on politiikan kieli, kuten kielentutkija Vesa Heikkinen on todennut.

Kun poliitikko puhuu vaikka televisiossa, ei kaikki hänen tarkoittamansa tartu kuulijan tajuntaan. Heikkisen mukaan tällainen vaikeaselkoisuus toistuu nykyisin kirjallisissakin esityksissä, esimerkiksi puolueiden vaaliohjelmissa. Äskeisten kunnallisvaalien alla Heikkinen sanoi, että ”puolueiden ohjelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa paperin­makuisista asiakirjoista mainosmaisemmiksi esitteiksi, jotka on höystetty värikkäillä kuvilla ja ytimekkäillä iskulauseilla. Ohjelmat pursuavat maailmaahalailevia ilmaisuja - kohti parempaa huomista, kaikki yhdessä, rakennamme tulevaisuutta, pidetään kaikki mukana.” (Maaseudun Tulevaisuus 8.4.2017)

Yhtään helpommiksi ymmärtää nuo tekstit eivät kuitenkaan ole tulleet. Lisäksi ”jos otetaan puoluetunnukset pois, ei voi tietää, mikä puolue on kyseessä. Hyvin abstraktia, hyvää ja kaunista. Enää vaaliohjelmissa ei juurikaan anneta konkreettisia vaalilupauksia”, sanoi Heikkinen.

Politiikan kielen ymmärtämistä hankaloittaa sekin, että yhdestä ja samasta asiasta voidaan käyttää eri termejä. Kun esimerkiksi valtion tai kunnan määrärahoja johonkin tarkoitukseen vähennetään, joku sanoo toimenpidettä sopeuttamiseksi, joku leikkaamiseksi, joku huonontamiseksi. Hankkeen takana olevat voivat puhua myös kehittämisestä.

Pääministeri Juha Sipilän käyttämät ”kakkarat”, prosessikaaviot ja aikataulut ovat myös politiikan kieltä. Niitä esittelemällä Sipilä antaa sellaista kuvaa, että politiikka on oikeastaan vain teknisiä prosesseja, työtehtäviä, jotka on suoritettava annetussa aikarajassa. Kaikki me tiedämme sen, mitä Heikkinenkin sanoo:


”Oikeasti politiikka ei mene tuollaisena lineaarisena janana. Siinä on hirveästi epävarmuustekijöitä ja ristikkäisiä näkemyksiä. Tuo on aiheuttanut törmäyksiä hallitusneuvotteluista alkaen.”

Samassa haastattelussa Heikkinen otti esille sellaisen hauskan yksityiskohdan, että kepun kunnallisvaaliohjelmassa 2017 oli ilmaus ”Sisulla ja sydämellä”, vanha Veikko Vennamon iskulause vuoden 1979 eduskuntavaalikampanjassa.

Vesa Heikkinen ja Yleisradion politiikantoimittaja Tapio Pajunen ovat tehneet kirjan Kansalaistaito (Teos, 2016), jossa myös käsitellään politiikan kieltä.
Esille otetaan mm. Alexander Stubbin kesällä 2014 antama lupaus, kun hänet oli valittu Kokoomuksen puheenjohtajaksi: ”Tulen tekemään kaikkeni kokoomuksen ja Suomen eteen.”

Ei tämänkään urheilumiehen lupauksen todenperäisyyttä kukaan voi todentaa.
Lupaaminen kohdistuu leimallisesti tulevaisuuteen. Voidaan luvata paljon, mutta ei tarvitse luvata mitään konkreettista. Kun lupailee jotain yleistä ja tulkinnanvaraista, ei ole vaaraa, että lupauksen pettämisestä jäisi kiinni.

Poliitikkojen kohdalla tämä on vielä hankalampaa kuin urheilijoiden. Kyllä televisionkatsojakin jonkin verran pystyy päättelemään 100 metrin juoksijasta, onko yritystä ollut tarpeeksi, mutta poliitikon yritys pitää lupauksensa jää kyllä ilmaan.

Heikkisen - Pajusen kirjassa todetaan, että politiikka
on kamppailua sanoista, merkityksistä ja tulkinnoista. Aatteet, ideat, ismit ja ajatukset ovat yhteiskunnassa ainaisessa liikkeessä ja usein myös lainatavaraa. Puolueet pyrkivät monopolisoimaan ja omimaan itselleen milloin mitäkin iskusanoja.
Voi yrittää ymmärtää poliitikkojen tai puolueiden välisiä käsitekahnauksia, mutta kokonaan toinen kysymys on se, voivatko kansalaiset todella ymmärtää sitä politiikan kokonaisuutta, mikä näistä jatkuvista puhepaineista ja merkityskamppailuista muodostuu. Tähän tarvitaan uudenlaista kansalaistaitoa.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Poliittinen eunukki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on niin hyvä ihminen, että hänen pyrkimyksensä jatkaa presidenttinä osoittaa ”enemmän vastuuntuntoa kuin innostusta ja halua”, kirjoitettiin eilen Helsingin Sanomissa. Niinkin hyvä ihminen Niinistö on, että hän ei alennu enää politiikkaan. Niinistö ei suostunut Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, vaan masinoi asialle puolueettoman valitsijayhdistyksen, jonka perustajat tulevat olemaan kokoomuslaisia. Lähdettävä kuitenkin on, koska henki on ikään kuin sellainen, että ”isänmaa kutsuu parhaita poikiaan”.

Löytyi luettavaksi Kansan Uutiset 30 vuoden takaa, ja siinä jo SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä
harmitteli, että politiikka on tyhjenemässä arvoista ja ihanteista – nyt vain ”hoidetaan asioita”. (KU 23.5.1987)

Myös Niinistö haluaa olla politiikan ulko- ja yläpuolinen asioidenhoitaja.

Samassa Kansan Uutisten numerossa SKP:n entinen puheenjohtaja Aarne Saarinen sanoi, että ihminen ei olekaan ensisijaisesti järjellinen olento, vaan lähinnä ”tuhansien tarpeiden tihentymä”, kuten Schopenhauer aikoinaan oivalsi. Tässä ihmiskuvassa ei ole sijaa aatteille. Tärkeämpiä ovat selvät, oman lyhyen aikajänteemme kannalta merkittäviltä tuntuvat asiat. Eikä silloin ole väliä, minkä aatesuunnan ryhmittymät asioita ovat hoitamassa.

Haalistunut on SKP:kin: sen periaateohjelmassa ei enää ole mainintaa marxismi-leninismistä. Toista oli ennen. Aatteet olivat poikaa. Vuonna 1918:kin niiden puolesta heitti henkensä 30 000 suomalaista. Tuon jälkeen Risto Ryti ja Väinö Tanner kehittivät oikein huippuaatteen, jonka puolesta kuoli jo lähes 100 000 suomalaista. Tulipahan kuitenkin näytettyä sille despoottiselle aasialaiselle bolsevismille, koska sen aate oli muodostaa uhan meidän eurooppalaiselle humanismillemme ja demokratiallemme.

Nyt on valttia aatteettomuus. Tosin on aiemminkin aatteiden kanssa pelleilty, eikä sellainen ole vierasta sosiaalidemokraateillekaan. Vuoden 1944 puoluekokouksessa nostettiin ehdokkaiksi puoluetoimikuntaan kaksi SKDL:n touhuissa mukana ollutta henkilöä, ja sitäkin mieltä monet olivat, että SDP:n pitäisi liittyä jäsenjärjestöksi SKDL:ään.

Nämä hankkeet eivät onnistuneet, mutta yritystä jatkettiin. SDP:n puoluetoimikunnassa kaatui vain yhdellä äänellä se esitys, että vuoden 1945 vaaleihin mentäisiin vaaliliitossa SKDL:n kanssa. Vaaliliiton kannalla oli mm. K.-A. Fagerholm.

Nykyajan aatteettomuudesta kertoo sekin, että maan hallituksiinkin voidaan lyödä yhteen oikeisto ja vasemmisto, ”hoitamaan asioita”. Näin ei ole mahdollista menetellä parlamentarismin synnyinmaassa Englannissa.

Sen verran otan tässä kuitenkin takaisin, että populistiset puolueet ovat viime vuosina tuoneet politiikkaa takaisin politiikkaan. Nyt on edes se aatteellinen asetelma, että vastakkain ovat populistit ja muut.

Kauimmas omasta aatteestaan on loitonnut Keskustapuolue. Sen olisikin parempi palauttaa hämäävä nimensä Maalaisliitoksi, niin ei nykynuorillekaan olisi epäselvää se, keiden etuja kepu ajaa.

Vaaleina ensi vuoden presidentinvaalit ovat kummalliset: on poliittisia aatteita edustavia ehdokkaita ja sitten on yksi aatteeton poliittinen eunukki.

Jo edellisissä presidentinvaaleissa Niinistö vältteli puoluetunnustaan. Hänen kahvimainoksissaan ei kokoomusleijonaa eikä -ruiskukkia näkynyt. Kun Niinistö nyt on jonkinlaisen yhdistyksen ehdokas, niin mikä on se Niinistön aate?

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pikavippejä ja pikanaisia

Sähköpostiin tulleet roskapostit hävitän viikoittain. Luettavaa niissä ei juurikaan olisi, vaikka klikkailisin niitä aukikin. Tänään katsoin viime päivinä tulleiden roskapostien aloitusrivejä, ja tuttua taas, rahaa on tarjolla:

- Olet oikeutettu saamaan 400 euroa ilmaiseksi. Hei, Vivus.fi tarjoaa sinulle 400 euroa asti lainaa täysin ilman kuluja tai korkoa 30 päivän takaisinmaksuajalla. Haluamme helpottaa elämääsi…

- Lainaa ilman vakuuksia 10 000 euroa. Hei, Meistä jokainen tarvitsee lainaa aina silloin tällöin yllättäviin menoihin tai uusiin hankintoihin. Fixura poikkeaa muista lainantarjoajista…

- Vakuudetonta lainaa – tilillä jopa samana päivänä. Hyvä, Rauhoitu.fi tarjoaa sinulle mahdollisuuden hakea 500 - 50 000 euron laina. Maksa vanhat huonot lainat pois tai hae uutta…

- Rahoituksen tarpeessa? Lendolta lainaa jopa 50 000 e. Unable to see pictures in this email? Click here…

- Lainapäätös ja rahat tililläsi jopa viidessä minuutissa? Katso miten – If ypou having yrouble viewing this email, please click here to open this…

- Hyvää päivää – Hyvää päivää, Olen Annie Ethan yksityisilta lainoilta, jotka tunnetaan nimellä Aspire Money Loan. Tarjoamme kaikenlaisia lainoja…

Yhden rahantarjousryhmän muodostavat ne sähköpostiviestit, mitkä alkavat kuten tänäänkin taas yksi: Onnittelut olet voittanut 650 000 euroa Euro Millions…


Lain mukaan alle 2000 euron lainojen todellisen vuosikoron suuruus ei saa olla enempää kuin 51 %. Suurempiakin korkoja kuitenkin peritään. Tämä onnistuu sillä tavalla keplottelemalla, että lainanottajalle myönnetään suurempi kuin 2000 euron luottoraja, minkä puitteissa voi nostaa rahaa tililleen oman tarpeensa mukaan. Asiakkaalla on siis käytössään esimerkiksi 2100 euron luottoraja, joka tulkitaan 2100 euron lainaksi, mutta asiakas voi nostaa luotosta tililleen vaikka vain 200 euroa. Tällaisessa järjestelyssä ei lain määrittelemä 51 prosentin korkokatto päde.

Monien pikavippien todellinen vuosikorko on satoja prosentteja. Näiden vippien ottajia kuitenkin riittää, sillä Suomessa on tällä hetkellä ehkä 400 000 sellaista ihmistä, jotka eivät luottokelvottomina saa lainaa tavallisista pankeista.

MY DEAR FRIEND…

Sähköpostin kautta saa paljon muunkinlaisia tarjouksia, tässä pari esimerkkiä yleisimmistä:

- My Dear Friend I´m Mariana from United Kingdom. I went through your profile. I am…

- Please reply me through my private email adress.
I am writing this mail to you with tears and sorrow from my hearts…

Siis rahaa ja naisia. Loogista tietenkin, koska tyhjätaskun on turha lähestyä tosi- tai edes leikkitarkoituksella niitä kauniita nuoria typyjä, joita sähköpostin tai sosiaalisen median kautta tyrkyllä on.

Mitenkähän muuten on, saavatko naiset vastaavanlaista miestarjontaa?

Kun tähän aihealueeseen pääsin, menin internettiin, josta löysin ilotytön kertomassa siitä, ketkä käyttävät eniten maksullisten huorien palveluksia. Viiden kärki:

1. Taksikuskit
2. Poliisit
3. Seurakuntien työntekijät, papit ja kanttorit
4. Raksamiehet
5. Yrittäjät


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 29. toukokuuta 2017

Riemuylioppilaita

Kun on kirjoittanut ylioppilaaksi 50 vuotta sitten, on nyt riemuylioppilas. Jos kaikki keväällä 1967 ylioppilaiksi päässeet olisivat vielä hengissä, meitä olisi nyt noin 17 000. Tänä keväänä uusia ylioppilaita tulee noin 27 000 (kirjoittajia noin 40 000).

Tuolloin puoli vuosisataa sitten olivat ylioppilasvuorossa suuret ikäluokat. Se oli sitä aikaa, jolloin oppikouluun meneminen ei ollut itsestään selvää. Koulunkäynti herraksi maksoi monille perheille liikaa, eikä pienillä paikkakunnilla edes ollut oppikouluja.

Kun sitten selvitti ylioppilaskirjoitukset ja pääsi herranurallaan alkuun, sai kuvansa isoon kirjaan, jonka nimi oli hienosti latinaksi Spes Patriae (Isänmaan toivot). Nyt selasin sitä nähdäkseni millaisia herroja luokkakavereistani tuli. Vain kolmen kohdalla tietoni riittivät: Lasse Allosesta tuli isona Jyväskylän kaupunginorkesterin intendentti, Jouko Ilolasta joku pankkimies ja Jouko Lumpeesta elokuvamies, joka on äänittänyt mm. melkein kaikki Aki Kaurismäen elokuvat.

Tuosta herraksi tulemisesta mainitaan meidän isänmaan toivojen kuvakirjassakin. Opettaja Juhani Nuotto
tarkastelee
siinä ylioppilastutkinnon historiaa ja ottaa esille Arvid Järnefeltin romaanin Isänmaa (WSOY, 1893), jossa pitäjän rovasti käy taivuttelemassa Vuorelan isäntää, jotta tämä antaisi ainoan poikansa oppilaaksi vastaperustettuun suomalaiseen lyseoon. Isäntä aavistaa, että koulua käydessään poika vieroittuu isiensä sukutilasta, ja niin sitten myöhemmin käykin.

Nuotto kirjoittaa, että yo-tutkintotodistus ei anna haltijansa lahjakkuudesta täysin virheetöntä kuvaa. Siitä ei esimerkiksi näy, montako kertaa asianomainen on jäänyt luokalleen. Ylioppilas, joka on junnannut kouluaan 10-12 vuotta ja saanut yleisarvosanakseen cum lauden, on kirjoittaessaan ollut edullisemmaksi asemassa kuin kahdeksan vuotta kouluaan käynyt a:n ylioppilas.

Mutta kun sai a:n junnattuaan kymmenen vuotta, niin se kannatti.

Kirjasta kävin läpi myös uuden kotikaupunkini Lahden riemuylioppilaita, ja onhan siellä kuvia tutuista ja puolitutuista:


Heikki Halsti
Eero Heikinheimo
Martti Heino
Jouni Heinonen
Markku Holtari
Kari Honka
Markku Hyvärinen
Matti Jäppinen
Erkki Kariola
Vesa Keskiaho
Jukka Kuikka
Juhani Lattunen
Hannu Lehikoinen
Kari Pekkarinen
Kari Salmi
Veli-Pekka Semeri
Juha Siltanen
Risto Sihvonen
Kari Virén


Tyttöjä en nyt osannut noteerata, koska tuohon aikaan olin Jyväskylässä, enkä tuntenut Lahden tyttöjä, ja suurin osa tytöistä on sitten mennyt naimisiin ja sukunimet ovat vaihtuneet. Rehtorit 50 vuoden takaa ovat kuitenkin tuttuja:

Martti Kivinen
Vilho Nieminen
Aili Noponen
Antti Raipala
Aarne O. Rautiainen
Pekka Simula
Ilmari Vartiainen


kari.naskinen@gmail.com