Peer Gynt, Nummisuutarin Esko, Juha Sipilä

Norjalaisten seikkailijassa Peer Gyntissä on paljon tuttua. Tuo Henrik Ibsenin luoma hahmo on ylimielinen rehvastelija, joka unelmoi suurista saavutuksista, rahasta ja maineesta, mutta epäonnistuu, viina maistuu, kun makuun pääsee, ja naistenkin kanssa on hankaluuksia. Ryhmäteatterin 50-vuotisnäytelmässä Peer Gynt on onnistuneesti muokattu sellaiseksi, että hän toilailee myös nykyajassa, joskin vuorenpeikkojen satumaisessa luolassakin käydään hurjissa seikkailuissa.

Ryhmäteatterissa Peer Gynt on ulkoiselta olemukseltaan kuin Jukolan Jussi, ja yhtä härkäpäinenkin. Nummisuutarin Eskoakin hahmosta löytyy, samoin värikkäistä seikkailuistaan tunnettua Matti Nykästä. Kun käsiohjelman kannessa vielä sanotaan, että tämä on ”tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi”, niin onhan siinä Juha Sipilääkin. Koska näytelmän tapahtumat ulottuvat kansainvälisiinkin ympyröihin, voi sanoa, että Peer Gynt edustaa myös valepukkien johtajaa Donald Trumpia.

Näin Peer Gyntin (1867) edellisen kerran Helsingin kaupunginteatterissa 1981, ja edelleen Esko Salmisen roolityö mielessä hieman vaimeasti menin nyt Ryhmäteatteriin. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun Juha Kukkosen sovittama ja ohjaama esitys jätti Hkt:n esityksen selvästi kakkoseksi. Taitavin keinoin on Kukkonen muuttanut Otto Mannisen suomennosta (1911) niin, että Peer Gyntin toilailut tulevat osittain tähän päivään, mutta eivät silti mitenkään muuta alkuperäistä sadun rakennetta eikä henkeä.

Teksti on edelleen nautittavasti runomittaista:

Nuorena minua kiinnosti enemmän
vastakkainen sukupuoli ja olut,
kuin tieteelliseen habitukseen
liittyvät urapolut.
Sen verran voin valottaa,
että kun tiedon keruun
näin vanhemmalla iällä alottaa,
niin se tiuottaa pirusti vaivaa
rivistä riviin kaikki tieto kaivaa,
mutta ei ahmiakseen pidä lukea,
vaan katsoa, mikä antaa
luovalle toiminnalle tukea.

Santtu Karvonen Peer Gyntin roolissa on aivan huippu. Kosiomatkalle lähteminen tuo suoraan mieleen Aleksis Kiven samoihin aikoihin kirjoittaman Nummisuutarit (1864) – pullo giniä huiviin ja matkaan.

Aivan kokonaan ei Ibsenin tarina Ryhmäteatterin esityksessä kuitenkaa toistu - Kukkosen sovituksessa varsinkin loppu on suorastaan parempi kuin Ibsenillä. Kun Kukkonen tuo esille ahneuden, itsekkyyden ja omanvoitontavoittelun nykymaailman, on loogista, että näytelmä ei lopu yhtä auvoisesti kuin Ibsenillä. Rangaistus tulee.

Samalla kimmahtaa mieleen vaikkapa Paavo Väyrynen. Keisarinakin piipahtanut Peer Gynt:

Keisari?
Aina saatana sama sanojen ripuli.
Et keisari ole,
vaan pikemminkin kuorimaton sipuli.

kari.naskinen@gmail.com