tiistai 25. huhtikuuta 2017

Sähköautolla 40 vuotta sitten

Vihreän politiikan unelma on, että kaikki autot kulkisivat sähköllä. Jos näin kävisi Suomessa, olisi heti alettava rakentaa uutta ydinvoimalaa nyt rakenteilla olevien lisäksi.

Sähköauto on vanha keksintö, vanhempi kuin bensa- ja dieselautot.
Ne olivat ensimmäisiä käyttöön otettuja autoja, mutta akkujen vähäinen kapasiteetti ja varsinkin Henry Fordin aloittama liukuhihnatuotanto 1900-luvun alussa pani stopin sähköautoille. Myöhemmin on yrityksiä sähköautoilla tehty paljonkin, mutta vasta 2000-luvulla asiassa on päästy kunnolla eteenpäin.

Ensimmäinen oma kokemukseni sähköautosta oli, kun pääsin Lahden Messuilla 1977 ajamaan englantilaisen asetehtaan Enfieldin tekemällä autolla (kuvassa). Kaksi sellaista oli Suomeen tuonut Imatran Voima. Alkuperäiset akut olivat osoittautuneet huonoiksi, joten tilalle oli pantu suomalaisia akkuja (9 isoa akkua, yhteensä 410 kg). Yhdellä latauksella auto kulki noin 80 km, huippunopeus 60 km/t.

Alumiinikorinen, kokoonsa nähden painava auto (975 kg) oli ulkomitoiltaan kuin mopoauto, alle kolme metriä pitkä, eikä siihen mahtunut kuin kaksi ihmistä. Ajokokemus ei hääppönen ollut, muistan oikein hyvin: epämukavin kulkuneuvoa, millä koskaan olen ajanut, enkä huolisi sitä omaan käyttööni ilmaiseksikaan.

Näitä Enfield 8000 -autoja valmistettiin 1973-77 hieman toistasataa, mutta menestys ei tietenkään ollut hyvä. Seuraavina vuosikymmeninä joitakin sähköautoja tehtiin eri puolilla maailmaa, ja 1990-luvulla Kaliforniassa pyrittiin lainsäädännölläkin lisäämään niiden käyttöä, mutta lainmuutos peruttiin autonvalmistajien vaatimuksesta.

Euroopassakin oli aktiivisuutta. Esimerkiksi
Audi muunsi 1980-luvun lopulla yhdeksän Audi 100 -mallia hybridiautoiksi. Niinkin moderneja olivat Audilla, että panivat katolle aurinkopaneelit, jotka latasivat osaltaan auton nikkeli-kadmium-akkuja. 


Tällä hetkellä tilanne on jo toinen. Auto- ja öljyteollisuus ovat antautuneet, ja kaikki merkittävimmät autotehtaat tekevät parhaansa saadakseen osansa kasvavista sähköautomarkkinoista. Eivätkä autot ole Enfieldin tavoin epämukavia ajettavia.

Joissakin maissa sähköautot ovat jo vallanneet kunnolla jalansijaa. Erikoista on, että edelläkävijä on öljymaa Norja, jossa on jo yli 100 000 sähköautoa (Suomessa alle tuhat). Norjassa sähköautonhankintaa on kuitenkin edistetty suurin verohelpotuksin.
Iso muutos autokannassa tapahtui vuosina 2011-15, minä aikana sähköautojen osuus kaikista henkilöautoista Norjassa nousi 1,4 prosentista 17 prosenttiin.
Sekin on ymmärrettävä, että Norjassa asuu nykyisin rikasta väkeä, sillä veropolitiikasta huolimatta sähköautot ovat kalliita. Suomessa hintatasot ovat sellaisia, että jos bensa-auto maksaa 30 000 euroa, niin vastaavankokoinen sähköauto 40 000 euroa.

En ole vuoden 1977 jälkeen ajanut täyssähköautolla, enkä sellaista osta. Televisiosta sentään katsoin kaksi kertaa sähköformuloiden kilpailuja, mutta siihen jäi. Autot näyttivät kilpa-autoilta, mutta kun vauhti pääsuoralla oli alle 200 km/t, eikä moottorista kuulunut minkäänlaista ääntä, niin lopetin.

Äskettäin luin jutun, jossa joku rouva kertoi lähteneensä sähköautollaan Tampereelta Helsinkiin teatteriin. Koska autolla ei päässyt yhdellä latauksella noin pitkää matkaa, oli jossakin Hämeenlinnan tienoilla pidettävä tunnin lataustauko.

Kun on bensaa suonissa, ei sähköauto tule kysymykseen. Ehkä se silti sopii esimerkiksi kimppakyytiläisten yhteisomistusajoneuvoksi.

Sekin asia on vielä arvuuteltavana, miten sähköautot pärjäävät vaihtoautomarkkinoilla. Sähköautot ovat nimittäin sen verran outoja vekottimia, että ainakin käytettynä sellaisen ostaminen on riskipeliä. Imagosyistä jotkut ihmiset silti sähköautoja varmaan ostavat, mutta löysää rahaa pitää silloin olla.

VUONNA 2020 MYYNTI-
OSUUS 10 PROSENTTIA


Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan henkilöautojen merkittävä sähköistyminen yhdistettynä vähähiiliseen sähkön tuotantoon on välttämätöntä liikenteen päästöjen vähentämiseksi pitkällä aikavälillä.

IEA ennustaa, että vuonna 2020 verkosta ladattavien autojen myyntiosuus olisi maailmassa kuitenkin vasta 10 prosentin luokkaa. Tämä merkitsisi, että sähköautojen osuus ajoneuvokannasta vuonna 2020 olisi joitakin prosentteja. Sähkön osuus ajoneuvokannassa kasvaisi merkittävämmäksi IEN:n mukaan vasta vuoden 2030 jälkeen.

EU:n tulevaisuusskenaarioissa henkilöautokannasta ladattavia tai akkukäyttöisiä sähköautoja on vuonna 2050 noin 8 %. Dieselautojen osuus on 30 %, bensiinikäyttöisten 18 % ja hybridien 36 %. Autojen energiankulutuksesta nestemäisten polttoaineiden osuus vuonna 2050 on 90 %. Tästä dieselin osuus on 52 %, bensiinin 29 % ja biopolttoaineiden 9 %.

IEA:n mukaan täyssähköautojen suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat akkutekniikan puutteista johtuva lyhyt toimintamatka (100-150 km ja lyhenee vielä kylmissä olosuhteissa), autojen korkea hinta sekä latausinfrastruktuurin puute.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Autoviha purkautuu taas

Yksityisautoliikenteen vihaajat perustivat 1960-luvun lopulla oman yhdistyksen Enemmistö ry:n, joka neuvoi jalankulkijoita pitämään aina vasara taskussa ja kolhimaan sillä autoja, jos ne tunkevat eteen suojatiellä. Nykyisin tätä protestiliikettä vastaa punavihreä pölhöpopulismi, jonka tavoitteena on lopettaa autoliikenne kaupunkien keskusteoista kokonaan.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 23.4. juttu siitä, että Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ehdottaa autoliikenteen rajoittamista tai kokonaan poistamista monelta keskikaupungin kadulta. Saman päivän Keskisuomalaisessa Jyväskylän entinen kaupungininsinööri Osmo Rosti arvosteli kauppakeskusrakentamista Jyväskylän laita-alueille.

Tässä on 1 + 1. Kun autoilua vaikeutetaan keskustoissa, hakeutuvat ihmiset autoineen kauempana oleville markettialueille, joista parkkipaikkoja löytyy, eikä tarvitse edes mittariin panna rahaa.

Osa poliittisesta vasemmistosta on lähtenyt tähän vihreiden kelkkaan. Se osa, mikä luulee, että vasemmistolaisuutta on autoilun vastustaminen, koska köyhillä ei ole varaa omaan autoon. Tätäkin aihetta sivuttiin sunnuntain Hesarissa, jossa käsiteltiin poliitikkojen julkikuvaa sosiaalisessa mediassa: voiko Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne syödä katkarapuja, koska köyhät eivät voi?

Entä pitääkö minun seuraavalla kerralla äänestää porvareita, koska minulla on oma auto? Paitsi jos vaihdan sen kalliiseen sähköautoon, niin sitten vihreitä?

EI KENENKÄÄN ETU

Meillä Lahdessa rakennettiin yli 20 miljoona euroa maksanut parkkihalli torin alle, jotta kaupungin ydinkeskusta vilkastuisi. Ei ole vilkastunut. Päinvastoin tyhjiä liiketiloja tulee koko ajan lisää. Turha sinne parkkikellariin on ajaa, kun kaupungin keskustassa ei kuitenkaan enää ole muita kuin baareja ja kuihtuva torikauppa.
Sama kehitys tulee lähivuosina jatkumaan, kun keskustan autoliikennettä on uusilla katujärjestelyillä vaikeutettu. Tämä ei ole kenenkään etu.

Helsingissä 25 vuotta liiketoimintojen ja organisaatioiden kehittäjänä toiminut Minna Isoaho ihmettelee, että j
ollakin taholla on saatu idea kivoista bulevardeista ja autottomasta keskustasta, mutta ei kanneta vastuuta hankkeiden käytännön seurauksista:

Kenen etu voi olla esimerkiksi se, että Lahdenväylää pitkin keskustaan töihin tuleva perheenisä/-äiti viettää jatkossa tunnin nykyistä pidempään työmatkoilla ja lasten päivähoitoaika pitenee vastaavasti? Tai kenen etu on se, että asuntoja jätetään rakentamatta keskustaan, vaikka se on juuri se paikka, jossa ihmiset haluavat asua ja jonne rakentajat haluavat niitä ra
kentaa?” (Uusi Suomi 28.12.2016)

Näin kuitenkin nyt tunnutaan toimivan. Henki on sama kuin 50 vuotta sitten Enemmistö ry:llä, jonka mukaan ”autojen ahdistamat joukot, jalankulkijat, polkupyöräilijät on saatava nousemaan sortajiaan vastaan. Ahdistakaa heitä hullujen koirien tavoin.”

Enemmistö ry. toimii edelleen ja sen tavoiteohjelmaa näyttää myös kaupunkisuunnitteluvirasto lukeneen. Yhdistyksen nimi tarkoittaa, että se edustaa enemmistöä suomalaisista. Ei vain pidä paikkaansa. Suomessa on kotitalouksia 2,6 miljoonaa ja liikennekäytössä olevia henkilöautoja 2,6 miljoonaa. Tämä ei tietenkään tarkoita auto per perhe, mutta enemmistön autoperheet joka tapauksessa muodostavat.

Enemmistö ry:n kirjassa Alas auton pakkovalta (Tammi, 1969) yhdistyksen puheenjohtaja, filosofian maisteri Asko Salokorpi kirjoitti, että Enemmistö ry. ei tule suorittamaan liikennevalistusta eikä jakamaan heijastimia. Arkkitehti Leif Sundström sanoi samassa kirjassa suoraan, että yhdistyksen perimmäisenä tarkoituksena ei ole liikenneolojen parantaminen, vaan sosialistinen vallankumous:

”Liikkuminen ei ole irrallinen ilmiö. Se on tekemisissä koko yhteiskuntajärjestelmän kanssa. Tämä merkitsee sitä, että syvemmälle ulottuvia muutoksia on turha odottaa, ellei itse järjestelmässä ensin saada aikaan rakenteellisia muutoksia.”

Helsingin ja Jyväskylän vihreät eivät luultavasti pyri vanhanaikaiseen vallankumoukseen, mutta paljon haittaa he kyllä saavat aikaan.

PARKKIHALLIT
EIVÄT SOVI KAIKILLE


Osmo Rosti otti esille myös keskustelun parkkipaikoista: ”Usein sanotaan, että automarketeissa on parkkipaikkoja hirveästi ja keskustassa ei. Todellisuudessa keskustassa on vaikka kuinka parkkitaloja ja niitä rakennettu lisää. Samaan aikaan moititaan, että keskustassa joutuu kävelemään paljon, kun ihan joka liikkeen eteen ei saa autoa. Sitten ajetaan Seppälän markettiin. Yhtä lailla sitä kävelyä tulee Seppälässäkin. Siellähän sitä vasta joutuukin kävelemään, jopa enemmän kuin keskustassa.”

Matemaattisesti laskien voi joskus näin ollakin. Kysymys ei kuitenkaan ole joistakin kymmenistä metreistä, vaan siitä, että marketin pihassa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella paikkaa etsimässä. Ei pinna kiristy, kuten kaupungin keskustassa, jossa parkkiruudun kyttääminen on monta kertaa todella stressaavaa.

Eivätkä parkkihallit maksulaitteineen sovi kaikille. Yksinkertaisempaa on ajaa pari kilometriä marketin pihaan.

Helsinkiä paljon pienemmissäkin kaupungeissa otetaan nykyisin mallia 10-50 kertaa suurempien kaupunkien ideoista. Minna Isoaho kirjoitti, että varmaan on vihreän modernia vaatia autotonta keskustaa, mutta joku faktaperustelukin voisi olla paikallaan Suomessa, jossa etäisyydet ovat edelleen pitkiä ja auto monen perheen luonnollinen kulkuväline. Silläkin on merkitystä, kuinka hankalaksi ihmisten arki muodostuu autovihamielisten uudistusten takia.

Hyvinvoinnista puhutaan laajasti, mutta siitä ei olla huolissaan, jos kävelyintoilun johdosta työmatkoihin kuluva aika kasvaa olennaisesti tai jos asiointi tehdään nykyistä vaikeammaksi tai jos keskustan kauppiaat joutuvat lopettamaan toimintansa. Helsingissä ei luultavasti kauppakatoa tapahdu, mutta esimerkiksi Lahdessa tiedän liikkeiden lopettamisia, joissa syynä on ollut kaupungin ydinkeskustan kuihtuminen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jeltsin päästi oligarkit Kremliin, Kiinan taloustie on ollut parempi

Venäjän ensimmäisenä presidenttinä 1991-99 toiminut Boris Jeltsin kuoli päivälleen kymmenen vuotta sitten 76-vuotiaana. Jeltsinillä oli keskeinen rooli Neuvostoliiton alasajossa, mitä muu maailma pitää hyvänä asiana, mutta monet venäläiset ehdottoman huonona. Ainakin valtion omaisuuden tuhoaminen eli myyminen kyseenalaisilla tavoilla ns. oligarkeille oli Venäjän kannalta huonosti hoidettu.

Jeltsinin presidenttikaudella Venäjällä toteutettiin paljon sellaisia uudistuksia, joiden avulla haluttiin päästä kohti markkinataloutta. Toiminta oli nopeaa, kun katsottiin, että yksityistämisiä oli tehtävä heti ja peruuttamattomasti, jotta paluu neuvostojärjestelmään voitiin estää. Näin piti ajatella, koska seuraavat presidentinvaalit olivat edessä 1996 ja näytti täysin mahdolliselta, että kommunistit voittaisivat ne.

Jeltsinin ratkaisu oli, että hän ”päästi oligarkit Kremliin”, kuten kirjoitti Venäjään erikoistunut toimittaja-kirjailija Kalle Kniivilä, joka Neuvostoliiton hajotessa oli Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa. Kirjassaan Putinin väkeä (Into, 2014) Kniivilä selvittää, miten ns. panttihuutokaupoilla 1995 Venäjää yksityistettiin:

”Silloin pieni joukko uusrikkaita liikemiehiä, oligarkkeja, lainasi rahaa konkurssin partaalla olleelle Venäjän valtiolle. Pantiksi he saivat osakkeita strategisen tärkeissä, raaka-ainesektorilla toimineissa valtiollisissa suuryrityksissä, osakkeita, joita valtio ei lain mukaan saanut myydä. Mutta jo alusta alkaen oli selvää, että valtio ei pystyisi maksamaan lainojaan takaisin, mikä taas johti siihen, että oligarkit saivat osakkeet haltuunsa etukäteen sovittuun hintaan ilman avointa kilpailua.”

”Panttihuutokaupat mahdollistivat valtion omistaman raaka-ainesektorin yksityistämisen ilman parlamentaarista valvontaa, koska muodollisesti kyseessä olivat vain laina ja sen pantit. Huutokaupat olivat yksi Venäjän 1990-luvun kiistellyimmistä tapahtumista. Selityksiä on useita, ja ne ovat osin ristiriidassa keskenään.”

Huutokauppojen voittajat valittiin etukäteen ja hinnatkin oli käytännössä määrätty ennalta. Kniivilä kirjoittaa hyväntahtoisen selityksen olleen, että hallitus pelkäsi rikkaiden ulkomaalaisten muussa tapauksessa ottavan haltuunsa Venäjän luonnonvarat pientä rahaa vastaan. Ehkä näin, mutta kumpi sitten oli parempi ratkaisu, myydä esim. Jukos-öljy-yhtiö Mihail Hodorkovskille vai länsimaisille energia-alan yrityksille. Varmaan myös Fortum olisi ollut kiinnostunut.

Oikeampi selitys noille järjestelyille oli kuitenkin se, että Kremlin sisälle päästetyt oligarkit olivat hyvää pataa poliittisten vallanpitäjien kanssa ja maksoivat sisäpiirikaupoista lahjuksin ja vastapalveluksin.

Hodorkovski maksoi Jukosista 159 miljoonaa dollaria sen jälkeen, kun kilpaileva ostaja oli suljettu pois huutokaupasta. Vuonna 2003, kun presidenttinä oli jo Vladimir Putin, Hodorkovski pidätettiin Novosibirskin lentokentällä. Vuonna 2005 Hodorkovski tuomittiin veronkierrosta kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Vuonna 2011 Hodorkovskille luettiin talousrikoksista uusia tuomioita, jotka ylsivät vuoteen 2016 asti, ja hänet siirrettiin työleirille Segežaan Karjalan tasavaltaan. Vuonna 2013 Hodorkovski kuitenkin armahdettiin ja hän muutti Saksaan.

KIINA RAHOITTAA
LÄNNEN KAPITALISMIA


Se on selvää, että Venäjän siirtymisessä oligarkkikapitalismiin tehtiin virheitä. Nyky-Venäjää hyvin tunteva Esko Aho on kuitenkin todennut, että ”
tehtäväkin oli lähes mahdoton: piti purkaa valtava valtionomistus maassa, jossa ei ollut vaihtoehtoisia omistajia, ei ostajia eikä rahaa millä ostaa. Toisaalta, entiselleen jääminen tiesi varmaa taloudellista turmiota. Pelastivatko vai tuhosivatko Jeltsinin tukemat nuoret uudistajat Venäjän talouden? Lopullista vastausta ei varmasti saada koskaan, mutta mikä olisi ollut vaihtoehto?” (HS 25.9.2009


Joka tapauksessa vanha neuvostojärjestelmä oli ajautunut täydelliseen vararikkoon, kultavarantoja oli myyty, tuotanto oli romahtanut ja nälänhätä uhkaamassa. Jotain piti tehdä ja nopeasti. Apuun tulivat oligarkit, jotka vannoivat demokratian nimeen ja anastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta.

Voi helposti sanoa, että miksei menetelty niin kuin Kiinassa, jossa kommunistipuolue piti ohjat hallussaan ja aloitti siirtymisen kapitalismiin fiksummin kuin Venäjällä.

Nyt Kiina juhlii maailmantalouden huipulla.
Kiinalaiset yritykset investoivat länteen. Lisäksi Kiinan valtio sijoittaa lännen rahastotalletuksiin pitkäkestoisia lainoja, jotka ovat peräisin ulkomaankaupan ylijäämästä. Kommunistisen Kiinan hallitus siis rahoittaa lännen kapitalismia, ja voi itse oikein hyvin.

Vuoden 2016 bkt-tilaston kärjessä olivat USA, Kiina ja Japani. Venäjä oli sijalla 12 ja Suomi sijalla 44.


kari.naskineng@mail.com


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Avioliitto kansainvälisen kriisin uhallakin

Betsuanamaan kruununperillinen Seretse Khama meni naimisiin valkoihoisen englantilaisen Ruth Williamsin kanssa ja aiheutti peräti kansainvälisen kriisin. Tästä hankalasta asetelmasta kertoo elokuva A United Kingdom. Betsuanamaa tunnetaan nykyisin nimellä Botswana.

Betsuanamaa kuului tuohon aikaan 1940-luvulla Brittiläiseen imperiumiin, eikä ollut senkään etujen mukaista, että Oxfordissa opiskelemassa ollut Seretse lähti omapäiselle rakkausretkelleen. Pahennusta se aiheutti kaikkialla ja seurauksena oli suuren luokan selkkaus. Kaukaa ei ehkä hakenut sekään, etteikö Betsuanamaassa olisi syttynyt sisällissota.

Hurja ratkaisu Seretseltä. Rakkaudet menevät ja tulevat, joten oman valtion saattaminen noin vaikeaan tilanteeseen oli edesvastuutonta, vaikka siitä lopulta kunnialla selvittiinkin. Hyvä kysymys elokuvassa esitettiinkin: olisiko Elisabeth kruunattu Englannin kuningattareksi, jos hän ei olisi 1947 mennyt naimisiin Kreikan entisen kuninkaan Yrjö I:n pojanpojan Philipin kanssa, vaan olisi koukannut Afrikasta jonkun tavallisen mustan talliaisen. Ruth Williams oli tavallinen ”konttorirotta”.

Englantilaisen Amma Asanten ohjaama elokuva ilmeisesti seuraa jokseenkin todenmukaisesti oikeita tapahtumia. Lopputulos vain on kuivahko, tulevat mieleen ne television dokumenttiohjelmat, joissa historiallisia tapahtumia elävöitetään näytellyillä jaksoilla. Elokuvaa leimaa myös liika opettajamaisuus – soo, soo, rotuerottelu on paha asia.

Betsuanamaa itsenäistyi 1966 ja Seretse Khamasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Hänen neljännestä lapsestaan Ian Khamasta tuli presidentti 2008.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Rajamaa – suomalainen erikoisuus itsenäisyyden alkuvuosina

Vuoden 1918 lokakuusta 1920-luvun puoliväliin oli Karjalassa lähellä itärajaa erityinen Rajamaan alue. Nimi jopa kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Rajamaan muodostivat yksitoista lähinnä rajaa olevaa kuntaa, joiden asukkaiden piti esittää passinsa, jos lähtivät ulos alueelta. Tästä Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden erikoisuudesta kertoi historian professori Maria Lähteenmäki Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Suomi 100 -luentosarjassa keskiviikkona 19.4.

Tilanne itärajan pinnassa oli Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen vaikea. Kansalaissodan jälkeen Suomessa pidettiin Rajamaan aluetta liian venäläistyneenä ja liian vasemmistolaisena, sillä se oli työväenliikkeen vahvaa aluetta. Venäjälläkin tilanne oli sekava siihen asti, ennen kuin sisällissota oli saatu päätökseen puna-armeijan vallattua Vladivostokin 1922.

Rajamaan alue määriteltiin 28.10.1918 ja valtioneuvoston asetuksella 31.1.1919 tehtiin mahdolliseksi asukkaiden pakkosiirrot alueelta, joka tuossa vaiheessa tulkittiin sotilasvyöhykkeeksi. Sisäinen tulliraja määriteltiin asetuksella 20.4.1920.

Niin hankalaksi alue koettiin, että sinne perustettiin Helsingin jälkeen toiseksi suurin Etsivän keskuspoliisin yksikkö. Myös poliisivoimia vahvistettiin, ja suojeluskunta teki samoin.

Alueella oli noin 50 000 asukasta. Heidän asuinkuntansa olivat Kanneljärvi, Kivennapa, Kuolemanjärvi, Metsäpirtti, Muolaa, Rautu, Sakkola, Terijoki, Uusikirkko, Valkjärvi ja Vuoksela.

Maria Lähteenmäki kertoi, että sisäinen passiraja poistettiin 1920-luvun puolivälissä, mutta vuoteen 1938 asti tuo 120 kilometriä pitkä raja oli merkitty piikkilanka-aidalla, ”etteivät ihmiset vahingossa joutuisi väärälle puolelle”.

MAAILMOJEN RAJALLA

Vuonna 2009 Maria Lähteenmäeltä ilmestyi kirja Maailmojen rajalla (SKS), missä kerrotaan Kannaksen Rajamaasta ja poliittisista murtumista 1911-44. Maria Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston historian dosentti. Kirjassa hän toteaa, että Rajamaan yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin muutoksen mallia sovellettiin jossain määrin muillakin itärajaan rajautuvilla alueilla Petsamosta Suomenlahdelle ja kohta kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa.

Strategisesti tärkeän "maailmojen rajalla" olevan asemansa vuoksi Terijoen seutu joutui kuitenkin ennennäkemättömän poliittisen huomion ja ideologisen kasvatuksen kohteeksi.

”Laajemmassa mielessä Terijoen tapaus on nähtävissä paraatiesimerkkinä siitä, kuinka Suomesta tehtiin suljettua, holhottua ja säänneltyä yhteiskuntaa: suomalainen yhteiskunta muokattiin 1910-20-luvulla malliin, joka purettiin vasta 1970-80-luvulla”, kirjoittaa Lähteenmäki.

Kannaksen ongelmallinen raja oli 1920-luvun jännittyneessä poliittisessa ilmastossa osa laajempaa "Suomen rajaseutukysymystä" eli itsenäisen valtion ensimmäistä laajaa aluepoliittista ohjelmaa ja liikettä.

Rajaseudun 1930-lukua leimasivat IKL:n nousu ja kommunistivainot, mutta näistä huolimatta alkoi Terijoen yhteisö vähin erin sisäisesti avautua ja eheytyä. Yksi tärkeä eheyttäjä oli matkailun kehittämishanke, johon sekä paikalliset toimijat että Suomen Matkailuyhdistys, Itsenäisyyden Liitto ja valtiovalta osallistuivat aktiivisesti. Terijoesta kasvoi "Pohjolan Riviera", taiteilijoiden kuuluisa kesäkoti, kuumien kesien ja eksoottisten polkupyöräretkien luvattu maa. Rajaseudun matkailu ei kuitenkaan ollut pelkästään huvia ja raikasta ajanvietettä, vaan matkailun kehittäjillä oli vissit poliittiset tarkoitusperänsä: tehdä rajaseudun väestöstä enemmän suomalaisia, enemmän poliittisesti luotettavia puskureita suurta punaista imperiumia vastaan. Sanalla sanoen: Suomea haluttiin vahvistaa poliittisesti ja kulttuurisesti sen herkimmiltä alueilta eli rajoilta käsin.


Sitten alkoi sota. Talvisodan syttyminen 30.11.1939 vei terijokelaiset evakkoon pääjoukon asettautuessa Heinolaan. Jatkosodan päätyttyä terijokelaisen pääjoukon sijoituspaikaksi tuli Järvenpään seutu.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. huhtikuuta 2017

Nyhtökauraa ensimmäisen kerran


Nyt olen kuin Etelä-Suomen Sanomien edellinen päätoimittaja Heikki Hakala: eilen kirjoitin oopperasta ja nyt tulee ruokajuttu, toinen elämässäni. Se ensimmäinen oli joskus 20 vuotta sitten, kun kirjoitin rosvopaistista, jollaisen me suvun miehet kesämökillä teimme. Nyt tulee täyttä asiaa nyhtökaurasta, mutta ensin täsmennys otsikkoon: ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Nyt en osallistunut ruuanvalmistukseen itse muuta kuin valokuvaamalla. Toin pakkauksen kaupasta ja annoin vaimon tehdä annoksen. Valitsimme pakkauksessa olleen ohjeen pasta bolognesesta, kun halusin kokeilla nyhtökaurakastiketta spagetin kanssa. Näin se meni:

250 g nyhtökauraa
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
400 g tomaatti-pastakastiketta
1 dl ruokakermaa
mustapippuria

Reseptiin kuului myös parmesaanijuusto, mutta sen hirvityksen jätimme pois.

Lopputulos: ulkonäkö oli aivan samanlainen kuin jos annos olisi tehty jauhelihasta. Loppu oli kuitenkin erilaista. Ei maistunut miltään. Kuin sahajauhoista olisi tehty. Lisäsin lautaselle runsaasti mustapippuria ja ketsuppia ja taisin panna vielä jotain muutakin, mutta ei auttanut. Täysin mitätön maku, ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin jauheliha, joten se siitä sitten.

Netistä luin, että nyhtökaura on lihan rakennetta muistuttava vegaaninen proteiinivalmiste. Se on tehty kaurasta, herneistä ja härkäpavuista, lisukkeina rypsiöljyä ja jodioitua suolaa. Sitä vaan on ole saanut selville, missä kohtaa se nyhtäminen tapahtuu. Ainakin kaupan kassalla.

Kyllä rosvopaisti oli paljon parempi ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin grillattu liha, sillä rosvopaisti muistutti enemmän keitettyä lihaa. Rosvopaistissa tällaiselle maallikkorotissöörille olikin parasta valmistusprosessi, mihin liittyivät kuopan tekeminen, paistin peittäminen, sytyttäminen ja ruokajuomien maistelu valmistumista kahdeksan tuntia odoteltaessa. Nopeassa nyhtökauraoperaatiossa ei ollut edes tätä viimeistä vaihetta.

Ruokajuttuja löytyy myös osoitteesta
www.heikinherkut.fi


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tarpeeton ihminen ja Tatjana

Venäjällä pidetään äärimmäisenä esimerkkinä tarpeettomasta ihmisestä Ivan Gontsharovin luomaa romaanihenkilöä Oblomovia (1859), joka on kiinteistötuloillaan elävä joutilaisuuden perikuva; viettää kaiken aikansa vuoteessaan ja miettii, mitä tekisi, jos nousisi ylös. Ivan Turgenjev oli jo tätä ennen kirjoittanut Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850), mutta ehkä ensimmäinen tämän lajin edustaja oli kuitenkin Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin (1923-31).

Jevgeni Onegin on kaiken kokenut ylimielinen keikari ja naistenmies. Hän panee naiset järjestykseen suorasukaisin arvioin:

On Olgan muoto eloton,
on niin kuin madonna van Dyckin,
on ympyriäinen kasvoiltaan
aivan kuin hölmö täysikuu,
mi yhtä hölmön taivaan rantaan nousee.
Mä ottaisin tuon toisen.

Oneginissa lienee jotain Pushkinia itseäänkin, kuten voi päätellä Mihail Hofmanin 1937 Pariisissa julkaisemasta kirjasta Pushkin – Don Juan, joka perustuu Pushkinin itse muistiinmerkitsemään naislistaansa. Vuonna 1929 Pushkin nimittäin
kirjoitti Ushakovin salongissa talon neitien albumiin 16 nimeä, joista viimeinen oli Natalia Nikolajevna. Myöhemmin hän lisäsi listaan vielä 21 nimeä. Hofman piti ensimmäistä listaa platonisena, toista ruumiillisena. Entiselle piirityksensä kohteelle Vera Vjazemskajalle Puškin ilmoitti naistensa kokonaismäärän:Avioitumiseni Nataliaan (joka, totean suluissa, on sadaskolmastoista rakkauteni) on ratkaistu. Pushkinin lopullisella listalla oli 137 naista, joiden kanssa voi kuvitella Pushkinin olleen muhinoissa.
Pushkinin kotimuseossa Moskovassa naiset ovat selvästi esillä: maalauksia ja kirjeitä.

Natalian kanssa Pushkin meni naimisiin 1931 Suuressa taivaaseen astumisen kirkossa Bolshaja Nikitskaja ulitsalla, avioliitto kesti Pushkinin kuolemaan 1937 asti. Pushkin kuoli kaksintaistelussa, jonka aiheena oli Natalian uskottomuus tai uskollisuus.

Myös Jevgeni Onegin joutuu kaksintaisteluun, mutta voittaa sen. Jevgeni Onegin on taas ajankohtainen, kun Pjotr Tshaikovskin siitä tekemä ooppera (1878) menee nyt Kansallisoopperassa. Päähenkilö ei kuitenkaan ole Onegin, vaan Tatjana (kuvassa roolin esittävä Olesya Golovneva).

Tatjana on rakastunut tuohon kelvottomaan tyhjäntoimittajaan. Onegin ei kuitenkaan anna vastarakkautta kuin vasta vuosia myöhemmin, jolloin se on jo turhaa, sillä
Tatjana on naimisissa ruhtinas Greminin kanssa. Onegin kirjoittaa Tatjanalle kirjeen, jonka Tatjana repii ja käskee miehen häipyä.

Tatjana on venäläisen kirjallisuuden yksi suuria naisia, Fjodor Dostojevskin mielestä suurin. Kun Pushkinin patsas paljastettiin Moskovassa 1880, pääpuhujana ollut Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi. Dostojevski sanoi, että Pushkinin teos on koko venäläisen elämän tietosanakirja. Siihen Pushkin oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä – ja parhaana esimerkkinä tästä on Tatjana.

”Muualla
Euroopassa on tietenkin ollut suuria neroja — Shakespeareja, Cervanteseja, Schillereitä, mutta kenelläkään heistä ei ollut sellaisia kykyjä yleismaailmalliseen myötätuntoon kuin meidän Pushkinillamme
”, sanoi Dostojevski.

Hyvin venäläinen oli myös Tshaikovski, joka sanoi, että häntä ”kiehtovat intohimoisesti kaikki venäläisen hengen ilmaukset. Lyhyesti: olen venäläinen läpikotaisin.”

Samalla tavalla perinjuurin venäläinen on Oneginin kaveri Vladimir Lenski: tuskin hän olisi Oneginia kaksintaisteluun haastanut, ellei olisi juhlissa tämän kanssa riitauduttuaan vetänyt niin monta votkaa – tunnistan tuosta kyllä myös suomalaista itseäni.

Oneginista Dostojevski ei paljon sanonut, mutta heppuhan onkin tarpeeton tyyppi. Tatjana sitä vastoin on oikea ihminen, maalaiskodista. Pushkinin runoromaanissa kertojakin surkuttelee sitä, että Tatjana menee aluksi rakastumaan tarpeettomaan ihmiseen:


Tatjana, voi Tatjana,
nyt itken takiasi.
Olet nyt antanut kohtalosi
muodikkaan tyrannin käsiin.

Tatjanan onni on, että Onegin ei vielä tuossa vaiheessa tajua mitään.

Sen sijaan venäläiset tajuavat Aleksandr Pushkinin suuruuden – ”Hän on kaikkemme”, kuuluu tuttu sanonta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Surkea maailmanloppu

Kanadalais-ranskalainen elokuva Vain maailmanloppu on niin surkea, että siitä en pitkään viitsi kirjoittaa. Elokuvan nimellä ei ole mitään tekemistä sen sisällön kanssa – jossakin repliikissä se vain ohimennen heitetään.

Elokuvan päähenkilö on 34-vuotias näytelmäkirjailija (Gaspard Ulliel, kuvassa), joka on 12 vuoden jälkeen palaamassa kotiin kertoakseen, että on kohta kuolemassa. Ilmeisesti aidsiin, koska on homo, kuten nykyelokuvissa päähenkilöt niin usein. Homoja, lesboja, transperstiittejä tai muita epänormaaleja. Elokuvan ohjannut Xavier Dolankin
on homppeli.


Elokuvan alussa kirjailija pohtii, kannattiko aikoinaan lähteä ja kannattaako nyt palata. Ainakaan palata ei olisi kannattanut, sillä kertomisesta ei tule mitään, ja paras olisi ollut, että tällaista täysin turhaa elokuvaakaan ei olisi tehty. Pelkkää huutoa ja riitelyä.

Ilmaisullisestikin elokuva on älytön. Ilmeisesti nuorella ohjaajalla ei vielä ole ollut varaa kuin yhteen objektiiviin kamerassaan, se on lähikuvalinssi, joten koko elokuva on yhtä ja samaa lähikuvaa henkilöiden kasvoista, jotka eivät koskaan näy kokonaan.

Harmittaa, että mukana on myös Marion Cotillard, joka on tällä hetkellä yksi kaikkein viehättävimmistä filmitähdistä. Hukkaan menee nyt. Sen sijaan Vicent Cassel joutaa olla tässäkin huonossa elokuvassa, sillä hän on jo ulkonäkönsä perusteella sellainen, ettei sovi muihin kuin mulkun rooleihin, kuten on viime vuosina nähty. Aikoinaan Åke Lindman oli vastaavanlaisessa asemassa, mutta hän oli symppis verrattuna Casseliin.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pojat – Mikko Niskanen ja Vesa-Matti Loiri itkivät yhdessä

Toisena pääsiäispäivänä tulee televisiosta Mikko Niskasen ensimmäinen pitkä elokuva Pojat (1962). Oli se myös Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva. Niskanen oli etsinyt kymmeneen poikarooliin esittäjiä lehti-ilmoituksella, jonka perusteella ehdokkaita ilmaantui lähes 700. Koekuvausten jälkeen Niskanen kiinnitti erityistä huomiota helsinkiläiseen Matti Loiriin, josta Niskanen kertoo kirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971): ”Jo tuossa iässä (17) hänessä oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa, joka on vuosien mittaan vain vahvistunut. Hänen ilmaisutapansa oli aktiivinen ja herkkä ja hän heittäytyi vilpittömästi tehtäväänsä.”

Kun ohjaajana sitten oli Niskanen, siinä oli todella kaksi herkkää. Mikko Niskanen oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä joutui sotaan. Niskanen osasi samaistua helposti elokuvan Jaken rooliin ja johdatteli siihen myös Vesa-Matti Loirin.

”Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Tilanteen tragiikka, pojan epätoivo äitinsä perään oli ilmaistava aidosti, pateettisuus suodatettava vaistosiivilän lävitse. Minä elin Vesa-Matin kanssa kohtauksen, me itkimme yhdessä.”

Loirille tämä elokuva oli ratkaiseva: ”En usko, että ilman tätä kokemusta olisin tullut pyrkineeksi Teatterikouluun. Olin vahvasti kääntymässä musiikin alueelle.”

Elokuvan loppukohtaus on kova. Jake juoksee Oulun rautatieasemalle, josta saksalaisjuna on juuri lähdössä mukanaan Fritzujen huoraksi heittäytynyt Jaken äiti, joka lähtee saksalaisihastuksensa kanssa ja hylkää Jaken. Äitiä huutaen Jake tarttuu kiinni liikkuvasta junasta ja raahautuu sen mukana jonkin matkaa jalat ratapölkkyihin iskeytyen. Kaleva-lehdessä Loiri muisteli, että kohtauksen tekeminen oli pelottanut. Se piti vielä kuvatakin kahteen kertaan - ”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri sanoi. (Kaleva 1.5.2005)


Niskanen oli vaatinut Veskua kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä tuossa kohtauksessa.

”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Isä sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen”, muisteli Loiri.

Hänen lisäkseen elokuvan pojista löysi näyttelijänuran Markku Söderström, joka Ylioppilasteatterin ja Ryhmäteatterin jälkeen muutti Kuopioon ja jäi kaupunginteatterista eläkkeelle 2011.

Myös 11-vuotiaalle Matti Pellonpäälle tämä oli ensimmäinen elokuva, mutta hän ei kuulunut roolinimen saaneisiin poikiin, mutta oli siellä joukon jatkona.

KÄSIKIRJOITUS
SYNTYI MOSKOVASSA


Vuosina 1958-60 Niskanen opiskeli Elokuvakorkeakoulussa Moskovassa opettajinaan mm. Sergei Bondartshuk, Ivan Pyrjev ja Grigori Tshuhrai. Diplomityönä siellä valmistui Poikien käsikirjoitus, sovitus Paavo Rintalan sennimisestä romaanista (Otava, 1958). Rintalan omaelämäkerrallinen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti "kuvaus Oulun poikain suhteesta aikakauden suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin". 

Mikko Niskasen tuotantoon perusteellisesti perehtynyt Sakari
Toiviainen kirjoittaa Niskasen elokuvia käsittelevässä kirjassaan, että kirjan
ja elokuvan episodit kuvittavat kasautuvalla teholla sodan vaikutuksia kotirintamalla, ristiriitaa saksalaisihailun, militaristisen isänmaallisen fraseologian sekä pienistä yksilökohtaloista ja arjen tapahtumista hahmottuvan tragedian välillä. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)

Saksalaissotilaat olivat tulleet Ouluun kesällä 1941, kun alkoi Suur-Suomen rakentaminen ja hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämä Suomen kannalta tuhoisa seikkailu päättyi 1944, jolloin saksalaiset lähtivät karkuun myös Oulusta. Jälkeen jäi itkeviä naisia, rikottuja perheitä ja aviottomia lapsia.


Pojat on kuvaus suomalaisesta lähihistoriasta, sota-ajasta yhden ikäpolven silmien läpi suodattuneena. Niskanen kuvittaa niitä tuntemuksia ja ahdistuksia, jotka ovat olemassa yhtä hyvin rauhan kuin sodankin aikana.  Kun draama ja tragedia huipentuvat Jaken jäädessä makaamaan kiskoille, katsoja ymmärtää, että vaikka sota on päättynyt, se on nostanut pintaan asioita, jotka seuraavat elokuvan henkilöitä heidän loppuelämänsä ajan.

Elokuvan loppukohtaus on sydäntäsärkevimpiä koko suomalaisessa elokuvassa. Rintalan romaanissa tätä kohtausta ei ole, vaan siinä Jake ampuu itsensä.

Elokuvan ensi-ilta oli provosoivasti talvisodan syttymispäivää muistellen 30.11.1962. Yllättävästi kriittisimmän arvostelun kirjoitti Kansan Uutisten Martti Savo: "Lavastuksista, puvuista, kuvauksesta ja ohjauksestakin huomaa kyllä, että ponnistettu on, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että jälleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Elokuvan todellinen heikkous on aikuisnäyttelijöiden henkilöohjaus. Roolihenkilöt ovat liian karrikoituja, ja tämä sama ongelma toistuu monissa muissa Niskasen elokuvissa. Parhaimmillaan Niskanen oli aina amatöörinäyttelijöiden kanssa, mistä esimerkkinä on hänen paras elokuvansa Kahdeksan surmanluotia (1972).

Koomista on myös, kun saksalaisten rooleissa ovat Kauko Helovirta, Paavo Hukkinen ja Matti Tapio. Koska kuvauksiin oli varaa tuoda runsaasti saksalaista sotakalustoa, niin olisi myös pitänyt tuoda 3-4 saksalaista näyttelijää.


kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ohjeet hyvään elämään: äänestä aina demareita ja karta rasvaista ruokaa

Kirjailija Paul Auster:

”Pidä pää pystyssä. Älä hyväksy vaihtorahaksi puupennejä. Aja fillarilla puistossa. Ota vitamiinipillerit. Juo kahdeksan lasillista vettä päivässä. Katso paljon elokuvia. Älä rehki duunissa liikaa. Harjaa hampaat joka aterian jälkeen. Äänestä demokraatteja kaikissa vaaleissa. Älä ylitä katua päin punaista. Puolusta vähäosaisia. Pidä aina puolesi. Muista kuinka kaunis olet. Juo joka päivä yksi skottilainen jäiden kera. Hengitä syvään. Pidä silmät auki. Karta rasvaista ruokaa. Nuku vanhurskaan unta.” (Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008)


Arthur Millerin
käsikirjoittamassa elokuvassa Sopeutumattomat (John Huston, 1961) Marilyn Monroe kysyy Clark Gablelta:

- Mitä te teette työksenne?
- Minä vain elän.
- Miten vain eletään?
- Ensin mennään nukkumaan, ja noustaan kun huvittaa. Paistetaan kananmunia ja katsellaan ikkunasta. Heitellään kiviä ja vihellellään.

DALAI LAMA:

Elä hyvä, kunnioitettava elämä. Sitten kun vanhenet ja muistelet menneitä, pystyt nauttimaan siitä toisen kerran.

Kun häviät, älä menetä häviön oppituntia.

Opettele säännöt, jotta tiedät, miten rikkoa niitä oikein.

Älä anna pienen kiistan vahingoittaa suurta ystävyyttä.

Kun huomaat tehneesi virheen, toimi heti korjataksesi se.

Avaa sylisi muutokselle, mutta älä päästä irti arvoistasi.

SAVOLAISET:

Liijan paljo hyvvee on ihanoo.

Anna kaekkes, vua elä anna periks.

Kompastelu voep estee kuatumisen.

Elämän tarkotus on murheen karkotus.

Naara itelles ennenkun muut kerkijää.

Ne tekköö, jotka ossoo - jotka ei ossoo, ne arvostelloo.

Murheen kantaa yksinnii, vuan illoon pittää olla kaks.

Turha hättäely ja voohoilu on mielkuvituksen viärinkäyttöö.

Koppoo kiinni tästä päevästä - huomisessa on omat kahvansa.

Leoka pystyyn kun tulloo kova paekka - pyssyypähän aenae suu kiinni.

Kaks syytä olla tekemättä mittään: Out yrittännä ennenkii. Et ou ennenkään yrittännä sitä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kunnallisvaalit eivät ole henkilövaalit

Helsingissä kunnallisvaalien tulos vääristyi, kun puolueet tekivät niistä myös henkilökohtaisen pormestarivaalin. Vanhastaan pormestarikaupunkina oleva Tampere ei näin menetellyt, joten siellä äänestettiin kaupungin asioiden hoitamisesta kokonaisvaltaisesti.

Kunnallisvaaleissa kukin antaa äänensä jollekin henkilölle, mutta kun asioita aletaan pääsiäisen jälkeen panna käytännössä raiteilleen, järjestys on se, että asioita katsotaan ensin puolueiden kannalta.

Alkaa luottamuspaikkojen järjestäminen. Ensin neuvotellaan siitä, mille puolueille kuuluvat tärkeimmät puheenjohtajuudet. Otan esimerkiksi kotikaupunkini Lahden, jossa kaksi ylivoimaisesti suurinta ryhmää ovat SDP (19) ja Kokoomus (14). Tapana on, että toinen saa kaupunginvaltuuston ja toinen -hallituksen puheenjohtajuuden. Toinen melko yleinen tapa on, että valtuuston puheenjohtajaksi valitaan joku kansanedustajista, koska heillä ei kuntatasolla ole aikaa paljon muuhun kuin tällaiseen seremonialliseen luottamustehtävään.

Tässä kohtaa tulee tietenkin kysyneeksi, miksi kansanedustajien sallitaan olla myös kotikuntiensa hallinnossa, koska se näin vaikeata on.

Lahdessa valtuuston puheenjohtaja on nyt kansanedustaja Mika Kari
(SDP), mutta tämän tilanteen jatkuminen ei ole itsestään selvää, koska suuren vaalivoiton saavuttanut SDP ehkä haluaa kuitenkin tärkeämmän eli kaupunginhallituksen puheenjohtajuuden.

Jos näin, niin tässä vaiheessa tullaan sitten jonkin verran myös henkilökohtaisiin äänimääriin. Koska demareissa eniten ääniä saaneet, kansanedustajat Mika Kari ja Ville Skinnari eivät siis tule kysymykseen, katsotaan tuloslistassa eteenpäin: Sirkku Hildén ja Pasi Karjalainen...

On kuitenkin otettava huomioon se, että vaaleissa eivät äänestäjät äänestä nimenomaan siitä, kenestä tulee valtuuston ja kenestä hallituksen puheenjohtaja. Kuvio on aina monimutkaisempi, kun näitä valintoja lopulta puolueiden sisällä tehdään.

Entä jos SDP siis ottaa hallituksen puheenjohtajuuden, kenestä Kokoomus tekee valtuuston puheenjohtajan? Luultavasti ei eniten ääniä saaneista, koska Juha Rostedtia ja Sari Niinistöä tarvitaan todellisemmille politiikanteon paikoille, ja Francis McCarron on jo munaskuitaan myöten sote-hommissa hyvinvointikuntayhtymässä. Otetaan siis ehdolle Hannu Rahkonen.

Tämän jälkeen valitaan kaupunginhallitus ja sen jälkeen lautakuntien puheenjohtajat. Palapeli on monimutkainen, koska mukaan on otettava muitakin valtuustoryhmiä kuin SDP ja Kokoomus, ja lisäksi on laskettava se, että naisia on kh:ssa tarpeeksi tasa-arvopykälän täyttymiseksi. Tärkeimpien lautakuntien puheenjohtajuudet joka tapauksessa menevät SDP:lle ja Kokoomukselle, mutta ensikertalaisia valtuutettuja tuskin näihin tehtäviin valitaan.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Noloa: Lahden Paasikivi-seura piti lakkauttaa

Ensimmäinen Helsingin ulkopuolelle perustettu Paasikivi-seura syntyi luonnollisesti Lahteen 1962 - asuihan J.K. Paasikivi Lahdessa 1875-99 ja vaikutti täällä merkittävällä tavalla. Puoliso Alli (o.s. Hilden) puolestaan oli kotoisin läheltä Kärkölästä. Nyt Lahden Paasikivi-seura kuitenkin lakkautettiin, kun kiinnostusta toimintaan ei enää ollut käytännöllisesti katsoen muilla kuin sen hallituksen jäsenillä.

Lahden Paasikivi-seuran toiminta oli samanlaista kuin muidenkin paikkakuntien Paasikivi-seuroilla (19), järjestettiin luentotilaisuuksia. Luennoitsijat olivat melkein aina Helsingistä, tohtoreita, professoreita, kansainvälisen politiikan ja Suomen ulkopolitiikan asiantuntijoita ja vastaavia. Vaikka olen aina tiennyt, että Lahti ei kuulu sivistyksen kärkijoukkoihin, niin yllättävää silti oli, että näihin korkeatasoisiin luentotilaisuuksiin Lahden kansanopiston auditorioon ei enää viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut kuin 10-15 kuulijaa. Nolotti luennoitsijoiden puolesta.

ALOITTEENTEKIJÄNÄ
OLAVI KAJALA


Helsingissä Paasikivi-seura oli perustettu 1958. Lahdessa aloitteentekijänä Paasikivi-seuran perustamiseksi tänne oli kaupunginjohtaja Olavi Kajala, joka toimi myös puheenjohtajana valmistelevassa kokouksessa Seurahuoneella maaliskuussa 1962. Jo tuossa kokouksessa piti vierailuesitelmän Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Reino Kuuskoski.

Varsinainen perustava kokous pidettiin 27.3. kaupunginvaltuuston istuntosalissa, jossa seuran puheenjohtajaksi valittiin sosiaalijohtaja, pastori Erkki Puuperä, varapuheenjohtajiksi kunnallispormestari Hans Olof Walamies ja yli-insinööri Pauli Mustakallio sekä sihteeriksi toimitusjohtaja Yrjö Kokko. Kokousesitelmän piti Helsingin yliopiston valtio-opin professori Jan-Magnus Jansson.

Lahden Paasikivi-seura rekisteröitiin 26.10.1962. Sen jälkeen vuoden viimeisessä kokouksessa Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtaja, everstiluutnantti Wolf H. Halsti esitelmöi Suomen puolueettomuudesta ja maanpuolustuksesta. Seuraavan kevätkauden ensimmäisessä kokouksessa osastopäällikkö Max Jacobson esitelmöi Yya-sopimuksesta ja Suomen puolueettomuudesta.

Lahden jälkeen seuraava ”maaseutukaupunki” oli Tampere, johon Paasikivi-seura perustettiin. Paasikivi-seurojen tarkoituksena on presidentti Paasikiven muiston vaaliminen, toiminta kansalaismielipiteen muovaajana Paasikiven ulkopoliittisen työn jatkamiseksi.

Lahden Paasikivi-seuran puheenjohtajina toimivat Erkki Puuperän jälkeen rovasti Ensio Partanen, metsänhoitaja Mauno Uusitalo ja rehtori Ville Marjomäki.

Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtajat:

Reino Kuuskoski 1959-61
Wolf H. Halsti 1962-64
Jan-Magnus Jansson 1965-66
Matti Valtasaari 1967-75
Jan-Magnus Jansson 1976-85
Jaakko Iloniemi 1986-94
Harri Holkeri 1995-2000
Mikko Viitasalo 2001-10
Martti Häikiö 2011-13
Matti Vanhanen 2014-

Kova oli sekin nimilista, minkä Lahdessa käyneet esitelmöitsijät muodostivat: Keijo Korhonen, Vladimir Stepanov, Paavo Väyrynen, Johannes Virolainen, Ensio Siilasvuo, Urpo Levo, Juhani Paasikivi, Kalevi Sorsa, Vladimir Sobolev, Jaakko Iloniemi, Johan Nykopp ja aivan viime aikoina mm. Seppo Lindblom, Janne Virkkunen, Lasse Lehtinen, Esko Aho, Pekka Visuri ja Timo Vihavainen. Lahden intelligentsija on kuitenkin liian harvalukuinen, jotta tällaista tarjontaa olisi ollut mahdollista jatkaa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. huhtikuuta 2017

Parasta kirkossa ja uskonnossa on musiikki

Pääsiäinen alkoi jo keskiviikkoiltana, kun Lahden Ristinkirkossa kuultiin kaupunginorkesterin, kuorojen ja solistien esittämänä Bachin Matteus-passio. Se on yksi musiikinhistorian suurimpia teoksia. Kun se muutama vuosi sitten esitettiin Johanneksenkirkossa Helsingissä, oli Helsingin Sanomien ennakkojutussa hyvä toteamus: ”Passiota ei pidä ahmia, sillä pohdittavaa riittää koko elämäksi.”

Aikaisemmin oli myös runoilija Saima Harmaja kerran kuunnellut Johanneksenkirkossa Matteus-passion: ”Pitkäperjantain konsertti oli taivaallinen. Vapisin ja riemuitsin musiikin mukana. - - - Mitä eivät mitkään saarnat, kirkossakäynnit, rukoukset ja hengelliset kirjat voineet antaa, sen antoi yhtenä pyhäiltana Bachin ikuinen musiikki.” (Palava elämä - päiväkirjaa, kirjeitä, WSOY, 1985)

Jos meille tulisi ulkoavaruudesta kisavieraita Salpausselällä ehkä vielä joskus järjestettävien hiihtokilpailujen takia ja he kysyisivät jotakin Maapallon musiikista, niin kyllä Matteus-passio olisi yksi vaihtoehto heille levyltä soitettavaksi.

Musiikki onkin parasta, mitä kirkot ja uskonnot ovat koskaan pystyneet tarjoamaan. Ilman jumalanpalveluksien ja muiden kirkkojuttujen tarpeita ei olisi Matteus-passiota, eikä sitä jumalatonta määrää muita hienoja sävellyksiä, joita Bach ja kumppanit ovat tehneet – Haydn, Händel, Mozart, Brahms, Bruch, Dvorak, Liszt, Bruckner, Schubert, Verdi jne. + lukematon määrä hienoja urkusäveltäjiä.

Vaikea tietää kuinka syvästi uskonnollinen Johann Sebastian Bach oli, sillä valtaosan sävellyksistään hän teki virkatöinä. Bach toimi Leipzigissä Tuomas-kirkon ja -koulun kanttorina 1723-50, ja tuona aikana syntyi satamäärin kirkkomusiikkiteoksia. Matteus-passion ensimmäinen osa vietiin läpi pitkänperjantain jumalanpalveluksen aluksi ja toinen osa samana päivänä iltavesperin yhteydessä.

Syntyisin Bach oli Eisenachista, joka toisen maailmansodan jälkeen kuului DDR:ään. Eisenachissa on kuuluisa Wartburgin linna, ja sillä nimellä tunnettuja autoja Eisenachissa valmistettiin 1956-91.

Leipzigin konservatorion professorina puolestaan toimi niin ikään kirkollekin säveltänyt Robert Schumann. Hän oli syntynyt 1810 Zwickaussa, jossa sotien jälkeen tehtiin Trabant-guttaperkka-autoja ja Zwickau-pahviautoja.

Bachin Matteus- ja Johannes-passioiden ohella suurin pääsiäisteos on Leipzigissä 1813 syntyneen Richard Wagnerin ooppera, pitkänperjantain ihmeestä kertova Parsifal. Wagner ei kuitenkaan tehnyt sitä kirkollisiin tarpeisiin, nimenomaan ei, sillä Wagner inhosi kirkon hierarkista instituutiota ja sen uskonnollisia dogmeja. Kirkon liturgista elämää ja uskonnollisia symboleja hän sen sijaan ihaili. Hienoa joka tapauksessa, että Parsifal palaa Kansallisoopperaan taas pääsiäiseksi 2018.

Wagnerin mielestä kristinusko oli väärin perustein ympätty juutalaisuuteen. Wagner-tutkija Pekka Asikainen kirjoittaa, että Parsifalin viimeisiä sanoja ”Erlösung dem Erlöser” (Vapahdus Vapahtajalle) on vuosikymmenten aikana tulkittu jopa niin, että lause tarkoittaa kristinuskon ja Vapahtajan vapauttamista juutalaisuudesta. (Tilaksi avartuu aika - Wagnerin Parsifal, 2015)

Leipzigin säveltäjiä oli myös Felix Mendelssohn Bartoldy, joka toimi Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kapellimestarina 1835-47. Autopuolelta pitää mainita, että Leipzigissa on nykyisin BMW:n tehdas, jossa valmistetaan sen kaikki i-mallit.

Uskonpuhdistuksen 500-juhlavuoden kunniaksi pitää ottaa esille myös Martti Luther, joka jo ennakoi tulevaisuuden DDR:n autoteollisuutta sanoessaan tienposkessa: ”Tässä seison enkä muuta voi! Jumala minua auttakoon, aamen!”

Leipzigiin Luther ehti 1519 ja väitteli siellä yhden vastustajansa, Ingolstadtin yliopiston teologin Johann Eckin kanssa. Nykyisin Ingolstadt tunnetaan Audin kotikaupunkina. Tuo väittely toi Lutherille yhä enemmän kuuluisuutta. Seuraavana vuonna Kölnin ja Louvainin yliopistot tuomitsivat Lutherin harhaoppiseksi ja paavi Leo X julkaisi Lutherin tuomitsevan bullan eli paavillisen kirjeen, jossa Lutherille annettiin 60 päivää aikaa peruuttaa väitteensä tai hän ja hänen kannattajansa joutuisivat kirkonkiroukseen.

NUMEROPELIÄ

Reformaatio joka tapauksessa tuli. Uuden ajanjakson katsotaan alkaneen 500 vuotta sitten, kun Luther oli julkaissut 95 teesiään anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Numeroita käytti myös Bach, joka oli barokin ajan mestari lukusymboliikassa. Esimerkiksi aakkosten jokaisella kirjaimella oli oma numeronsa ja näin voitiin sävellyksiin piilottaa kaikenlaisia viestejä.

Lukusymboliikka tunnetaan Saksassa hyvin edelleenkin. Ei tulisi kuuloonkaan, että siellä viskin nimeksi annettaisiin ”88”, koska aakkosten kirjain H on järjestyksessä kahdeksas, joten 88 = HH = Heil Hitler.

Kun
Leipzigin musiikkiyliopistossa opiskellut tenori Tobias Hunger lauloi Ristinkirkossa resitatiivin Mein Jesus schweigt (Jeesukseni vaikenee), kuultiin 39 taukoa. ”Minä olen nyt vaiti, en avaa suutani”, sanotaan psalmissa 39. Sitten kansanjoukko huusi 70 kertaa: ”Hänen verensä saa tulkoon päällemme ja lastemme päälle!” Tällä Bach viittaa Jerusalemin tuhoon vuonna 70.

Juudaksen palauttaessa Jeesuksen kavaltamisesta saamansa 30 hopearahaa ylipapeille on sitä kuvaavassa aariassa 30 säveltä.

Kun Jeesus vangitaan Öljymäellä, ei turvauduta numeropeleihin. Fanien epätoivo on niin kova, että apua huudetaan jo pahimmalta vastustajaltakin: ”Päästäkää hänet, älkää pitäkö, sitoko! Ovatko salamat ja ukkosen jyrinät kadonneet pilviin? Avaa tulinen kuilu, oi helvetti, syö, nielaise, tuhoa, muserra yhtäkkisen raivoisasti petollinen kavaltaja.”

Lahden Laulupuu-kuoro Ristinkirkossa taas näytti jääkiekkofaniporukalta, sillä laulajat oli puettu Reippaan ja Pelicansin väreihin. Mukana oli myös Dominante-kuoro, josta panin merkille, että sen kolme laulajaa osasivat Matteus-passion ulkoa, eivätkä he tarvinneet partituurikansioita – näyttivät, että he ovat parempia ihmisiä. Jeesus tykkäsi.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Pakolaisille ei pitäisi opettaa suomea

Sosiaali- ja työllisyyspoli­tiikan asiantuntijakon­sult­ti Lilja Tamminen on keksinyt uudenlaisen ratkaisun maahanmuuttajien kotouttamiseen: ei opeteta heille suomea, vaan englantia. Lilja Tamminen lienee alan asiantuntija, sillä hän on mm. kirjoittanut kirjan Olipa kerran työ (IVA-kustannus, 2016), joka käsittelee työn murroksen ilmiöitä.

Omassa blogissaan Lilja Tamminen kirjoittaa nyt, että maahanmuuttajille tehtäisiin iso palvelus, jos heille opetettaisiin suomen kielen sijasta englantia:


”On aivan käsittämätöntä, että edelleen opetamme maahanmuuttajille koko muun maailman kannalta ufoa kieltä eli suomea, joka on heidän tulevaisuuden potentiaalisen työmarkkina-alueen kannalta suunnilleen eestin jälkeen huonoin koulutusinvestointi. Helsinki, jonka alueelle suurin osa maahanmuuttajista sijoittuu, on yhä enemmän englanninkielinen kansainvälinen kaupunki, jossa englanti on suomen jälkeen merkittävin asiointikieli ja on esimerkiksi jo ravintoloita, joissa palvelua saa vain englanniksi.”

”Tietenkin suomenkielentaito helpottaa työllistymistä, mutta aikuisista maahanmuuttajista harva saavuttaa erityisen hyvän taitotason, mikä ei silloin myöskään paranna työllistymismahdollisuuksiakaan merkittävästi. Yleensä maahanmuuttajat osaavat jo esimerkiksi englantia, ja prioriteetin tulisi olla se, että hallitsee edes yhden paikallisesti käyttökelpoisen kielen. Suomen opettelua tulee toki harrastaa, jos kykenee siihen”, kirjoittaa Lilja Tamminen.

Maahanmuuttopolitiikan kannalta tämä olisi hyvä ratkaisu myös siksi, että jos pakolainen osaisi mieluummin englantia kuin suomea, hänen olisi helpompi lähteä pois Suomesta. Myös ruotsin oppiminen olisi fiksumpaa, koska sillä pärjäisi Pohjoismaissa paremmin kuin suomella.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Julkinen etu ei ole sama kuin yksityinen etu

Kunnat ovat viimeisten 10-15 vuoden aikana muuttaneet omia laitoksiaan osakeyhtiöiksi kiihtyvällä vauhdilla. Ikään kuin tällaista rakenteellista muutosta ajettaisiin eteenpäin joissakin yläkerrosten kabineteissa, koska esimerkiksi kunnalliset päättäjät ja sellaisiksi haluavat ovat enimmältään toista mieltä.

Esimerkiksi Lahdessa asia tuli ajankohtaiseksi juuri ennen vaaleja, kun vanha kaupunginhallitus päätti
yhdistää ja yhtiöittää kaupungin ateria- ja laitoshuoltopalvelut Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymän vastaavien toimintojen kanssa. Etelä-Suomen Sanomien vaalikoneessa esitettiin sitten väittämä, että "kuntien palvelulaitoksia pitää yhtiöittää". Vaalikoneeseen vastanneista vaaliehdokkaista vain kolmasosa ilmoitti olevansa samaa mieltä väitteen kanssa.

Toisenlaisen kyselyn teki helmikuussa konsulttiyhtiö EY kuntapäättäjille. Väärinkäytöksiin erikoistuneen tiimin johtaja Markus Nylund veti vastauksista sellaisen johtopäätöksen, että kun yritysmaailmassa tytäryhtiöitä johdetaan hyvinkin tiukasti emoyhtiöstä käsin, niin kuntapuolella kuntien omistamat osakeyhtiöt ovat korostetusti itsenäisempiä. Eivätkä niissä tehdyt päätökset tule julkisuuteen samalla avoimuudella kuin kunnalliset päätökset muuten.

”Usein vedotaan tiedonsaannissa yrityssalaisuuteen, mutta nähdäkseni kuntien omistamissa osakeyhtiöissä on hyvin vähän sellaisia yrityssalaisuuksia, jotka estäisivät omistajaa saamasta tietoja toiminnasta. Konsernivalvonnan pitää olla relevantti asia kuntapäättäjille. Yksityisellä puolella konsernin ohjaukseen liittyvät kysymykset kuuluvat emoyhtiön hallitukselle”, sanoi Nylund.

Kunnan toimintojen yhtiöittäminen on monta kertaa myös riskipeliä. Kun yhtiömuotoinen joutuu markkinoille vapaaseen kilpailutilanteeseen, voi käydä kuten vastikään Lahdessa: Lahden seudun kuntatekniikka yhtiöitettiin 2009, mutta se epäonnistui niin pahasti kadunrakennusalalla, että yhtiö lopetettiin viime vuoden lopussa.

Yhtiöittämisen ja yksityistämisen tuominen kunnan toimintoihin on kaikkiaankin hankala asia siinä mielessä, että julkinen etu ei koskaan ole samanlainen asia kuin yksityinen etu. Kunnan tehtävä on aina ja kaikessa kuntalaisten yhteisistä eduista huolehtiminen, kun taas liiketoiminnan ainoa tavoite on voiton maksimoiminen. Sitten on sekin asia, että kunnan yhtiöittämän toiminnan tie voi johtaa aivan muunlaisiin lopputuloksiin: kunnan omistaman yhtiön osaomistajiksi saattaa tulla ulkopuolisia, ja jossain vaiheessa kunta voi myydä omistuksensa pois kokonaan.

Tässä kaikessa ovat takana ideologiset tavoitteet. Julkinen hallinto halutaan ajaa niin pieneksi kuin mahdollista, jotta yksityinen kapitalismi saisi entistä suuremman vallan. Kapitalistista yhteiskuntaa hallitsee voitontavoittelu, eikä tämä ole sopusoinnussa veronmaksajien kustantaman kunnallisen toiminnan kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Niemenpään kauppa ja Lidl

Selatessani äskettäin kuolleen sosiaalineuvos Väinö Pässilän jälkeensä jättämiä papereita tuli eteen hänen pitämänsä esitelmä valtakunnallisilla kyläpäivillä Varkaudessa vuonna 2002. Esitelmän aiheena oli paikallisidentiteetti, mitä Pässilä ei oikein ollut löytänyt kaupungeista. Itse hän oli suurimman osan elämästään Lahdessa, jossa työskenteli työvoimatoimiston johtajana. – ”Voisiko paikallisidentiteetti rantautua myös kaupunkiin”, hän oli esitelmänsä päätteeksi kysynyt.

Nykyisin kaupungeilla on jopa palkattua henkilökuntaa tai ainakin konsultteja kehittämässä kaupungin imagoa ja professorit tutkivat, millä kaupungeilla on parhaat identiteetit. Gallupeilla kysytään, mitkä kaupungit ovat maineeltaan sellaisia, että niihin voisi ajatella muuttavansa. Jyväskylään ja Tampereelle ehkä, mutta ei esimerkiksi Varkauteen eikä Lahteen.

Tekniikan tohtori Pekka V. Virtanen käsittelee näitä asioita kirjassaan Kaupungin imago (Rakennustieto, 1999). Hän kirjoittaa mm. maineenhallinnasta, mikä aina ei ole kovin helppoa. Kunnolla pieleen menneenä tapauksena hän ottaa esille Lahden, joka teki kaupungin naurunalaiseksi ryhtyessään aikoinaan käyttämään itsestään sanontaa ”Business City”.

Väinö Pässilä sanoi esitelmässään, että paikallisidentiteetin paras ilmenemismuoto on kyläyhteisö. Hän oli kotoisin Kouvolan pohjoispuolelta Valkealasta, jossa hänen oma kyläyhteisönsä oli Anttila ja siitä vielä tarkemmin Mietunahon ja Uutelan kulmakunta. Kun Pässilä oli nuori, oli Anttilan kylä hyvin itsenäinen, omavarainen ja monipuolisesti toimiva kokonaisuus, kuten Pässilä sanoi:

”Siellä oli saha, mylly, kansakoulu ja kaksi kauppaa. Siellä toimivat vapaapalokunta, urheiluseura, nuorisoseura, Martta-seura, metsänhoitoyhdistys, maatalousseura, seurakuntapojat, körttiseura, maalaisliiton osasto sekä monta muuta rinkiä ja piiriä.”

Tärkeä paikka oli Niemenpään kauppa: ”Siellä oli posti, postipankki, vakuutustoimisto, lääkekaappi, matkahuolto, huoltoasema sekä kesällä kioski ja maitolava. Kauppa suljettiin normaaliin tapaan, mutta takakautta pääsi asioimaan milloin tahansa ja mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Kauppa oli myös informaatiokeskus. Sieltä ja siellä käyviltä asiakkailta sai tiedon, kenellä on pontikkaa, mistä löytyy vapaita naisia, kuka tarvitsee työtä, kuka työmiehiä ja kuka ostaa tai myy jotakin. Itse asiassa kauppa oli kylän henkinen keskus, johon kokoontui postintuloaikaan kaikista kylänosista vuorossa olevat talojen postinkantajat. Usein sipuliteemakkaran ja pilsneripullon myötä tiedot kaikista asioista levisivät samanaikaisesti kaikkiin taloihin ja torppiin paremmin ja elävämmin kuin nykyisen internetin välityksellä.”

Ei ole enää näin. Tosin postipalvelut löytyvät nykyisin taas kaupoista, mutta nämä järjestelyt aiheuttavat vain kiukkua, koska palvelu ei ole yhtä hyvää kuin oikeissa postitoimipaikoissa.

RAKAS KAUPUNKI

Toisinkin voi kuitenkin olla myös kaupungeissa. Kun olin sunnuntaina käynyt Lahden Lyseolla äänestämässä ja perinteisillä vaalikahveilla Mariankadun Sinuhessa, kävelimme Ulla-vaimoni kanssa kotiin. Kirkonmäkeä ylittäessämme Ulla sanoi: ”Ai että mä rakastan tätä kaupunkia.”

Tämän saman asian hän ottaa esille muutaman kerran vuodessa, ja saan aina parin minuutin esitelmän joistakin hänen Lahti-rakkautensa kohteista.

Minä kun en ole syntyperäinen lahtelainen, en osaa kokea yhtä syvästi, mutta varsin lämmin on minunkin suhteeni tähän kotikaupunkiini. Pois en muuttaisi, vaikka mikä olisi. Lihamukia en ole koskaan nähnyt, enkä ole Torvessakaan käynyt kai kahta kertaa enempää, mutta Salpausselän kisojen ilotulitukset ovat aina vuoden kohokohtia, ja Suomessa juon aina Lahdessa pantua olutta.

Kivistönmäen Lidl ei tietenkään vastaa Niemenpään kauppaa, mutta kyllä sielläkin muutaman kerran viikossa käydään tuttujen kanssa läpi ajankohtaisia asioita.

Luonnollisesti tulee myös takaiskuja. Minulle suurin sellainen näissä kaupunkiasioissa oli Jalkarannantien Shellin sulkeminen. Enää ei kaupungin keskustassa ole sellaista baaria, johon autollakin pääsee oven viereen, eikä tarvitse parkkimaksua pulittaa. Nykyisin käynkin autokahveilla Nesteen bensa-aseman baarissa Holmassa.

MISTÄ KAUPUNGIT
TUNNETAAN?

Virtasen kirjassa on mielenkiintoinen luettelo siitä, mistä eri kaupungit tunnetaan, esimerkiksi:

Espoo – Tapiola.
Forssa – Koijärvi.
Hamina – Ympyrä.
Hanko – Hangon keksi.
Heinola – Sillat.
Helsinki – Linnanmäki.
Hämeenlinna – Sibelius.
Ikaalinen – Kylpylä.
Imatra – Koski.
Jyväskylä – Ralli.
Kemi – Lumilinna.
Kitee - Pontikka
Kotka – Meripäivät.
Kouvola – Tykkimäki.
Kuopio – Kalakukko.
Lapua – Vihtori Kosola.
Loimaa – Alpo Jaakola.
Loviisa – Ydinvoimala.
Mikkeli – Mannerheim.
Naantali – Kultaranta.
Nokia – Tapsan Tahdit.
Raisio – Margariini.
Rauma – Pitsit.
Rovaniemi – Ounasvaara.
Tampere – Särkänniemi.
Turku – Joulurauha.
Uusikaupunki – Autotehdas.
Vammala – Vanhan kirjan päivät.
Vantaa – Lentokenttä.
Varkaus – Esa Pakarinen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kunnat maksavat mieluummin sakkoja kuin työllistävät

Jos kunta ei työllistä pitkäaikaistyöttömiä, se joutuu maksamaan sakkoa Kelalle. Näitä sakkoja kunnat tuntuvat maksavan mielellään, viime vuonnakin yhteensä 426 miljoonaa euroa. Helsinki yksin maksoi näitä Kela-sakkoja 60 miljoonaa euroa.

Kuntien talousarvioissa ei budjetoida tarpeeksi rahaa työllistämiseen. Kun sitten käy niin, että kunta ei pysty työllistämään tai osoittamaan työharjoittelu- tai koulutuspaikkaa pitkäaikaistyöttömälle, joutuu maksamaan sakkoa Kelalle. Tarjottava työ voisi olla puistojen ja katujen puhtaanapitoa, vanhustenhoitoa tai aivan mitä tahansa, mutta kunnissa ei viitseliäisyyttä tähän ole. Mieluummin maksetaan ja annetaan sosiaalikulujenkin kasvaa.

Tämä on selvästi sellainen asia, mihin kunnallisvaaleissa läpi menevät ehdokkaat voivat vaikuttaa. Muutenhan valtuutettujen valta yleisesti ottaen pienenee, koska kunnallinen itsemääräämisoikeus vähenee mm. tulevan sote-uudistuksen takia.

Asia herätti huomioni, kun siitä oli juttu SKP:n Tiedonantaja-lehdessä (7.4.2017), jonka eilen kaupungilla kävellessäni käteeni sain. Siinä ihmetellään esimerkiksi juuri Helsingin tilannetta:
kaupungin viime vuoden tilinpäätös kaupungin omistamat yhtiöt mukaan lukien oli 600 miljoonaa euroa voitollinen, mutta siitä huolimatta ei työllistämiseen ole muka varaa.

Pienemmistä kaupungeista jutussa mainitaan Porvoo, joka maksoi sakkoja Kelalle 4,4 miljoonaa euroa, ja Hyvinkää 3,3 miljoonaa euroa.

Olisi paljon järkevämpää järjestää työttömille töitä kuin maksaa sakkoja. Työpaikat järjestämällä Porvoo saisi näiden ihmisten tekemän työsuoritteen ja säästäisi sosiaali- ja terveysmenoissa, eikä vähiä verorahojamme tarvitsisi tuhlata näihin Kela-sakkoihin. Työtön pääsisi kiinni normaaliin elämään ja välttyisi syrjäytymiseltä”, sanoo porvoolainen medianomi Jussi Saari.

SKP:n puheenjohtaja Juha-Pekka Väisänen sanoo, että Helsingin poliittinen eliitti esitti vaalikentillä huolta koulutuksesta ja palveluista, mutta vuodesta 2002 asti se on alibudjetoinut ja tietoisesti näin leikannut kaupunkilaisten peruspalveluista.

”Helsingin eliitti kokoomuksen ja muiden porvarien johdolla jättää kaupungin vuosittaisen ylijäämän pankkitileille, vaikka työttömät haluavat itse omalla työllään rakentaa omaa perusturvaansa. Työllistämisen sijaan Helsinki on vuosittain maksanut sakkoja Kelalle siitä, että se ei ole työllistänyt pitkäaikaistyöttömiä”, sanoo Väisänen.

Tällaisten Kela-sakkojen maksaminen siitä, että ihmisiä pidetään työttömänä, on taloudellisesti järjetöntä ja sosiaalisesti epäoikeudenmukaista. Ei tätä tosiasiaa tarvitse vain kommunistien sanoa. Pitkittyvällä työttömyydellä on monia kielteisiä vaikutuksia, ja sen tietävät kaikki.

kari.naskinen@gmail.com