lauantai 8. huhtikuuta 2017

Mustavalkoinen Frantz


Jo lähtökohdiltaan on mustavalkoiselle 35 mm:n filmille kuvattu elokuva parempi kuin digitaalitekniikalla tehty värielokuva. Francois Ozonin Frantz on tästä erinomainen esimerkki, mitä korostaa se, että elokuva kertoo ajasta ”ennen värejä”. Elokuvan tapahtumat ajoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan 1919, ja Ozon itse sanoi Helsingissä käydessään: ”Kaikki filmit ja valokuvat, joita olemme nähneet tuolta aikakaudelta, ovat mustavalkoisia. Siksi ajattelin, että mustavalkoisuus tekisi elokuvasta realistisemman.”

Pelkästään tästä ei silti ole kysymys. Kun katsoo kokeneen Pascal Martin kuvaaman elokuvan kohtauksia esimerkiksi kaduilla, ravintoloissa, hautausmaalla ja sadan vuoden takaisessa Pariisissa, tuntuisi mahdottomalta vaihtaa näihin kohtauksiin värifilmi. Kun ovat vain musta, valkoinen ja niiden välissä harmaiden sävyt, eivät katsojan silmät hakeudu mihinkään epäoleelliseen, kuten aina on mahdollista, kun valkokangas on täynnä värikylläistä katsottavaa.

Elokuva alkaa Saksan keskiosassa olevan pienen Quedlinburgin kaupungin hautausmaalla, jossa nuori Anna on käymässä edellisvuonna sodassa kaatuneen sulhasensa Frantzin haudalla. Kun Anna kävelee pois haudalta, hän näkee nuoren miehen menevän haudan ääreen. Myöhemmin selviää, että mies on tullut Pariisista varta vasten tuomaan kukkia Frantzin haudalle. Alkaa monimutkainen tarina, johon liittyy peittelyä ja suoranaisia valheita.

Mitä on kaiken takana? Miksi Adrien on tullut Ranskasta Saksaan muistelemaan Frantzia? Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että Adrien voi olla vaikka homo. Mitä siellä sodassa oikein on tapahtunut? Tämä selviää vasta elokuvan puolivälissä. Kaikkiaan on kysymys sovinnonteosta, anteeksipyytämisestä ja -saamisesta. Myös pasifismista, ja siitä, että vastuussa nuorten miesten kuolemista sodissa eivät ole he itse, vaan heidän isänsä, vanhat miehet, jotka sodista päättävät.

Vanhat miehet baareissa laulavat uholaulujaan. Tanssia kuolemaan ajettujen nuorten miesten haudoilla. Saksassa kuohuu olut, Ranskassa juhlitaan viinin kanssa. Eikä edelleenkään opita mitään. Sama toistuu 20 vuoden kuluttua.

Ozon on selvästi sitä mieltä, että anteeksi pitää antaa pahatkin teot. Tästä voi olla eri mieltä, ja kun minä hänen elokuvatarinaansa teatterissa selvitin mielessäni, niin siihen tulokseen tulin, että en olisi anteeksi antanut.

Yksi kysymys koskee valehtelua. Onko se hyväksyttävää, jos sillä ei saada aikaan mitään pahaa, vaan ainoastaan helpotetaan joidenkin ihmisten elämää? Onko parempi, että Frantzin vanhemmat eivät saa tietää sodasta kaikkea sitä, mitä Anna ja Adrien tietävät? Kyllä on.

Francois Ozon puhui Helsingissä siitäkin, miten elokuvan voi nähdä myös ajankohtaisena: ”Kansallismielisyys ja rajojen vahvistaminen ovat tätä päivää. On tärkeää palata menneeseen, koska historialla on taipumus toistaa itseään. Unohtamisen seuraukset ovat usein traagiset.”

Elokuva on myös rakkaustarina, outo sellainen, eikä lopultakaan kovin koskettava. Loppukohtauksessa Anna katsoo Louvressa Édouard Manet´n maalausta Le Suicidé (Itsemurha). Manet oli ensimmäisiä modernia elämää kuvaavia taiteilijoita, ja Ozon sanoi: ”Minulle maalaus on koko tarinan symboli. Anna etäännyttää itsensä tarinasta ja katsoo sitä ulkopuolelta, kuin kuvaruudulta tai valkokankaalta. Lopussa hän ikään kuin sanoo, että nyt olen valmis lähtemään, nyt haluan pois tästä tarinasta.” (www.episodi.fi)

kari.naskinen@gmail.com