tiistai 17. lokakuuta 2017

Suomalaisia epäjumalia

Muinaisilla hämäläisillä ja karjalaisilla oli molemmilla 12 epäjumalaa. Mikael Agricola luetteli ne 1551 julkaistussa Dauidin Psalttarissa, joka on Agricolan tekemä käännös Vanhan testamentin psalmikokoelmasta. Kirjan runomuotoisessa alkupuheessa Agricola luettelee nämä muinaiset epäjumalat. Kaksitoista epäjumalaa kummallekin heimolle tuli kreikkalaisten ja roomalaisten esikuvan perusteella. Kaikki luetellutt eivät olleet varsinaisesti epäjumalia, vaan mukana oli myös erilaisia uskomusolentoja, kuten haltioita ja vainajaolentoja.

Kielitieteilijä Osmo Ikolan (1918 – 2016) nykyaikaistetun tekstimuodon mukaan hämäläisten jumalat olivat seuraavat:

Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monia villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.

Karjalaisten epäjumalat:

Ronkoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui sekä piika että akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, niin kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi, mahtavasti Ukko pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja uuden sadon. Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsän väestä soi voiton, veden emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsästä, Hittavainen toi jänikset pensaasta.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 16. lokakuuta 2017

”Lue netistä”

Television uutislähetyksissä neuvotaan nykyisin lukemaan esille otettavista asioista lisää tv-yhtiön verkkosivuilta. Sanomalehdet eivät tee edes näin. Ne vain jättävät uutisointinsa vajaaksi.

Kotikaupunkini Etelä-Suomen Sanomissa on yleistynyt sellainen tapa, että esimerkiksi joistakin kilpailuista kerrotaan jotakin, mutta ei kuitenkaan tuloksia. Kun ystävyyskaupunkien Lahden ja Västeråsin joukkueet kohtasivat keilahallissa, oli lehdessä kuva kilpailijoista, mutta ei sanaakaan siitä, kumpi voitti.

Tämän päivän lehdessä on kuva autoilijoille järjestetystä perinteisestä Leijona-ajosta, mutta ei taaskaan minkäänlaisia tuloksia. Kyllä meitä lukijoita kiinnostaisi nimenomaan tällaisia paikallisia asioita paikallisesta lehdestä lukea – keitähän tuttuja mahtaisi tuloslistan kärjessä olla. Näitä visailuajoja on järjestetty vuodesta 1970 lähtien, ja ennen vanhaan tulokset olivat aina maanantain lehdessä.

Kun pienenä poikana tulin toiseksi polkupyöräilijöiden liikennekilpailussa ja nimi oli seuraavan päivän lehdessä, siitä varmaan alkoi kiinnostukseni liikenneasioihin.

Kahden yön takaiset tulokset Amerikan jääkiekkosarjasta kuitenkin ovat lehdissä aina, vaikka juuri ne ovat sitä aineistoa, minkä siitä lajista kiinnostuneet kyllä lukevat netistä heti tuoreeltaan. Luullaanko siellä, että joku odottaa puolitoista vuorokautta lukeakseen lehdestä otteluiden tulokset?

Ei ihme, että lehtien levikit pienenevät. ESS:n painetun lehden levikki on viidessä vuodessa pudonnut 53 000:sta 43 000:een, Helsingin Sanomien 338 000:sta 250 000:een jne.

Västerås on jokseenkin samansuuruinen kaupunki kuin Lahti, Västerås Tidningin levikki on 79 000.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Televisioviihdettä elokuvissa

Kun elokuva näytetään televisiossa, se on vain tv-ohjelmaa. Lumiukko-rikoselokuva esitetään teattereissa, mutta siitä voi sanoa, että se on kuitenkin vain keskinkertaista jännäriviihdettä, jollaista televisiosta tulee nykyisin aivan riittämiin.

Tämä amerikkalainen elokuva perustuu norjalaisen Jo Nesbön romaaniin ja on kuvattu Norjassa. Eksoottiset talvikuvat ovat hyviä, mutta juoni on sitä samaa soopaa, mitä tv-sarjat ovat täynnä, ja lopussa tietenkin väkivaltainen toimintaratkaisu. Uusi kidutus- ja murhalaitekin esitellään.

Ohjaaja on ruotsalainen Tomas Alfredson, joka ei ole saanut jutusta irti mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa. Odottaa olisi voinut parempaa, sillä hänen edellinen elokuvansa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) tavoitti hienosti alkuperäisaiheen, John le Carrén romaanin.

Lumiukossa kertautuvat kaikki tutut kliseet. Päähenkilöpoliisikin on taas juoppo, millä ilmeisesti näihin nykyisiin elokuviin haetaan jotakin ”särmää”. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta kun ei vedä, niin ei vedä. Tulee muutaman vuoden päästä television joltakin pikkukanavalta myöhään illalla.

Jouluaattona joulurauhan julistamisen jälkeen tulee televisiosta onneksi taas se oikea Lumiukko.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. lokakuuta 2017

Erikoinen 100-vuotisjuhlanäytelmä

Amerikkalaisen John Irvingin Kaikki isäni hotellit on Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) yli 20-vuotisessa historiassa hieman poikkeuksellinen näytelmä. Aivan tavallinen puhenäytelmä ilman huutamista tai modernia teatteri-ilmaisua. Toinen erikoisuus on, että teatteri on nimennyt sen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlanäytelmäkseen.

Vanhan Jukon taiteellinen johtaja ja näytelmän ohjannut Linda Wallgren perustelee valintaa koukeroisesti. Ei puhu pakolaisista eikä maahanmuutosta, mutta tarkoittaa näitä asioita. Hänen mielestään mielikuva Suomesta ja suomalaisuudesta on liian kapea ja rajoittava, kansakunnan muotokuvasta puuttuu paloja.

Näitä puuttuvia paloja näytelmä tuo esille. En olisi tällaisen Suomi 100 -näytelmän jujusta älynnyt mitään, ellei Linda Wallgren olisi sitä rautalangasta vääntänyt.

Irvingin romaanin (1981) henkilöt ovat kuin hassunkurisen korttipelin hahmoja. Isä on pilvilinnoja tavoitteleva romantikko, yksi pojista on mallinukkea rakastava homo, toinen poika ja tämän sisko harrastavat sukurutsausta ja menestysromaanin kirjoittava pienempi sisko tekee itsemurhan. Tavallisempia tapauksia ovat äiti ja pienin poika, mutta he kuolevatkin lento-onnettomuudessa. Lisäksi perheeseen kuuluvat vanha karhu ja piereskelevä koira, joka pitää tappaa hajun takia. Kun tarina etenee, joukkoon liittyy lisäksi nuori nainen, joka pitää itseään rumana ja on alkanut piiloutua karhun nahkoihin.

Lisäksi näyttämön poikki kulkee välillä valkopukuinen mies, josta en ymmärrä mitään. Selitystä ei anneta, enkä 500-sivuisesta kirjastakaan enää paljon mitään muista. Koska näytelmässä puhutaan Siegmund Freudista, niin voisikohan valkopukuinen mies olla Freudin haamu. Joka tapauksessa isän yksi hotelleista on Freudin kotikaupungissa Wienissä.

Linda Wallgren selittää ohjelmalehtisessä monisanaisen filosofisesti, miten maailma on pelottava paikka. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, kuten poliitikotkin nykyisin sanovat. Terrorismin kanssakin joudutaan tekemisiin, mutta siitäkin selvitään. Koiran nimi näytelmässä on Suru, ja suru onkin hyvä asia, koska suru todistaa, että olemme välittäneet.

Jukolaisten näytteleminen on taas erinomaista tasoa. Seuraavaksi jään odottamaan Niskavuorta, johon minulla olisi roolijakokin valmis: Loviisa Maria Nissi, Juhani Jarkko Mikkola, Aarne Jussi-Pekka Parviainen, Heta Minja Koski, Ilona Ilona Pukkila, pehtoori Markus Karekallas, Simolan isäntä Simo Saukkola.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. lokakuuta 2017

Suruaika ohi Pohjantähden alla

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokonaistaideteos. Sen ilmiasu ei perustu vain puhuttavaan tekstiin, vaan oleellinen osa on myös näyttelijöiden liikkuminen tarkan koreografian mukaan. Välillä tämän näytelmän ensimmäinen osa vaikuttaa peräti modernin tanssin teokselta. Myös musiikkia on paljon. Toisen osan ensi-ilta on 15.11.2017.

Näytelmän uusiksi panneet nuorenpolven tekijät ovat lähteneet siitä, että kansallinen suruaika on nyt ohi. Historia muistetaan, mutta enää ei tehdä samanlaista surutyötä kuin Väinö Linnan romaanitrilogian ilmestyessä 1959-62. Tuon surutyön jääminen vuoden 1918 jälkeen jäi myöhäiseksi, koska tilanteet Suomessa olivat heti tuoreeltaan edelleen liian vaikeita. Valkoista valtioterroria oli vaikea lähteä tuoreeltaan perkaamaan, ja yhtä hankalalta tuntui analysoida niitä syitä ja seurauksia, joita liittyi punaisten kapinallisten tekoihin.

Sitten tultiinkin jo Lapuanliikkeen ja 1930-luvun oikeistodiktatuurin vuosiin ja lopulta kahteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin Linnan romaanit, ennen kuin kansalaissodan ja sitä edeltäneiden vuosien kurjat tapahtumat vasta voitiin ottaa kunnolla laajempaan käsittelyyn. Suomen kannalta oli ehkä hyvä, että kansalaissodan kaikkia asioita ei ehdittykään heti setviä, sillä jos olisi, ei talvisotaan olisi ollut yhtä helppoa saada yhtenäistä kansaa taistelemaan.

Surutyön alku yritettiin tietenkin valkoisten puolella mitätöidä sekä kirjallisuusarvostelijoiden että historioitsijoiden toimesta. Maalaisliittolainen kulttuurivaikuttaja Jouko Tyyri kirjoitti suhtautuvansa kirjan ensimmäiseen osaan vastahakoisesti, koska Linna ei päässyt tavoitteeseensa ja koska henkilöiden kuvaus ei ollut kiinnostavaa. Kun kirjallisuuslehti Parnasso vuonna 1960 kysyi 15 kirjallisuusekspertiltä, mitkä olivat 1950-luvun parhaat suomalaiset romaanit, Täällä Pohjantähden alla mainitsi vain Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Nils-Börje Stormbom.

Historioitsijat puolestaan sanoivat, että Linnan ei pitäisi ollenkaan tulla heidän osaamansa historiankirjoituksen puolelle.

KAIKKI IHMISET
OVAT SAMANLAISIA

Näytelmän ensimmäinen kuva on viitteellisesti lavastettu iso näyttämö, jolla on noin 20 tuolia. Tuoleilla on vaatteita. Näyttämölle alkaa kävellä ihmisiä alusvaatteisillaan. Kukin menee oman tuolinsa luo ja alkaa pukeutua.

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti ja ohjaaja Juha Malmivaara halunnevat tällä alkuasetelmalla sanoa, että kaikki me ihmiset olemme periaatteessa samanlaisia ja samanarvoisia. Kuitenkin vain periaatteessa, sillä paljon merkitsee se, millaiseen perheeseen sattuu syntymään. Niin kuin nykyisinkin.

Sitten alkavat tapahtumat Pentinkulmallakin ja kahtia jakautunut kansa ottaa ja joutuu ottamaan paikkansa. Torpparit, kirkkoherra, muurari, paroni, köyhät, rikkaat, punaiset, valkoiset.

Näytelmän ensimmäinen repliikki ei ole Linnan lähes raamatulliselta vaikuttava ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, vaan kolme miestä esittää mielipiteitään. Vuorosanat varmaankin ovat Linnan tekstiä, mutta katsoja ei vielä tunne, keitä puhujat ovat. Alku on muutenkin hakemista, oli ainakin minulla. Ensimmäinen tunti vaikutti siltä kuin Täällä Pohjantähden alla olisi nyt jonkinlainen show.

Vasta väliajan jälkeen näytelmä saa itsestään kunnolla kiinni. Ari-Pekka Lahti sanoo käsiohjelmassa, että Linnan ”teos antaa mahdollisuuden emotionaaliselle reissulle menneiden sukupolvien kanssa”. Näin ei kuitenkaan täysin käy, en saanut siitä nimenomaan sellaisia tunnetta koskettavia tarttumakohtia, jotka olisivat sykähdyttäneet niin kuin oli käynyt tätä ennen neljässä eri teatterissa näkemieni Pohjantähtien kanssa. Hassulta tuntui, että 1918 teloitetun punikin pojanpoikana katsoin näytelmää nyt kuin mitä tahansa näytelmää ilman minkäänlaista tunnelatausta – viha pysyy, mutta suruaika minullakin ohi?

TILA ON
KOHTAAMISPAIKKA

Koreografian suunnitellut tanssitaiteen maisteri Panu Varstala kirjoittaa käsiohjelmassa tilallisesta pinnasta kohtaamispaikkana, aineellisesta maisemasta ja historioiden muodostelmasta. Tällaisista asioista on siis kysymys, kun Pohjantähden väki liikkuu ja heiluu. Välillä vain on koomista, kun joku henkilöistä repliikin sanottuaan lähtee kävelemään kuin kenguru. Mitään symboliikkaa en tästä koikkelehtimisesta tavoittanut.

Näytelmän selväksi päähenkilöksi on nostettu Koskelan torppariperheen vanhin poika Akseli. Hän ei ole vielä syntynytkään näytelmän alussa, mutta istuu jo valmiiksi aikuiseksi puettuna näyttämön etuosassa. On siinä hiljaa niin pitkään kuin nuorukaisvaihe myöhemmin koittaa.

Akselia näyttelee Tapani Kalliomäki. Komea suoritus roolissa, jonka painoarvo näytelmän toisessa osassa tulee olemaan vielä suurempi. Kalliomäen maneeriton näytteleminen korottaa hänet viimeistään nyt siihen Lahden teatterin suurimpien näyttelijöiden joukkoon, jossa tätä ennen ovat mm. Ola Johansson ja Pekka Räty.

Toinen vahva näyttelijä on Jarkko Lahti, joka tätä ennen tunnetaan lähinnä nyrkkeilijä Olli Mäen roolistaan elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Lahti on Lahdessa vierailijana ja esittää kolmea roolia jämerän vakuuttavasti: kirkkoherran poikaa Ilmari Salpakaria, Laurilan perheen häädöstä vastaavaa upseeria ja punapäällikkö Hellbergiä. Ilmari Salpakarin osuus fasistisena valkoisena jää pieneksi, mutta rooli saanee lisää tilaa seuraavassa osassa.

Kummallinen kohtaus on sian kuolema. Hiski Grönstrand röhkii ja kuolee. Täysin turha. Toinen eläin on suolla huutava kurki, jota esittää Paavo Kääriäinen, ja tämä toimii. Vasta kotona käsiohjelmasta luin, että Kääriäinen esitti myös hevosta, oli mennyt ohi silmien.

Näytelmän jälkeen oli joidenkin kanssa puhetta siitä, että tällainen versio näytelmästä on vaikeaselkoinen sellaisella katsojalle, joka ei Linnan teoksia tunne. Niin on, mutta jos suomalainen ei Pohjantähteä tunne, hän ei ole vielä valmis ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kieli huononee ja saa hyväksyntää

Helsingissä järjestetään ylihuomenna torstaina keskustelutilaisuus, jossa kysytään, miten suomen kieli pärjää muuttuvassa maailmassa. Jo puoli vuosisataa sitten runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti yhdessä lehtijutussaan, että ”äidinkielen puhtaana pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia. Oikeakielisyysaate on epädemokraattinen.” (Parnasso 7/1960) Yllättävä mielipide alan mieheltä, ja jos Saarikoski vielä eläisi, hän olisi nykytilanteeseen varmasti tyytyväinen.

Saarikoski piti vain hyvänä sitä, että esimerkiksi possessiivisuffiksi (omistusliite) oli kielenkäytöstä jo häviämässä. Enää ei ollut väliä, vaikka sanoi minä tulen mielellään, vaikka oikeampi muoto olisi minä tulen mielelläni. Verbin monikon ensimmäinen persoonakin sai mennä: me menemme -> me mennään. Eikä Saarikoski pitänyt tarpeellisena istuutua-sanaa – minä istun tähän.

Kielen muuttuessa sanat lyhenevät ja jopa yhdistyvät, Saarikoski otti esimerkin: en minä tiedä -> emmä tie.

Kielitoimistokin on viime aikoina antanut joitakin hyväksyntöjään kielen huononemiselle. Kun esimerkiksi pitäisi sanoa kello alkaa olla kaksi, niin Kielitoimisto hyväksyy nyt myös muodon kello alkaa olemaan kaksi.

Saarikosken mielestä kielen pitäminen kansallisena ilman ulkopuolisia vaikutteita oli vanhanaikaista ja naurettavaa. Oli kansalliskiihkoilua käyttää samasta asiasta erikielisiä sanoja, esimerkiksi Fernsprecher (puhelin saksaksi), simi (puhelin islanniksi) ja puhelin.

”Kehitystä” onkin tapahtunut. Entinen aviopuoliso on suomeksikin nykyisin eksä, jonka pohjana on latinan kielen prepositio ja etuliite ex. Tavarataloissa tai pysäköintihalleissa poistumistie on exit ja lääkärit käyttävät kuolemasta termiä exitus.

Kun lähetän jostakin asiasta tekstiviestin, saan monta kertaa lyhyen vastauksen: ok. Tällä amerikkalaisella lyhenteellä on pitkä historia, mutta yksinkertaisesti se tarkoittaa okei. Oma vastaukseni noissa tilanteissa on suomalaisittain selvä pyy.
Asema on nyt assa, seminaari on semma, haastattelu on haastis ja tiedotustilaisuus on tiekkari (isolla alkukirjaimella Tiedonantaja).

Television urheiluselostajat ja varsinkin heidän asiantuntija-avustajansa ovat luku sinänsä. Heidän kielensä on usein surkuhupaisaa kuunneltavaa. He puhuvat kuin nuoret kaduilla, esimerkiksi relatiivipronomininkäyttö on aivan hukassa: nämä ovat ne pelaajat, ketä on ehdolla maajoukkueeseen. Sitten kun maajoukkue pelaa, on hyvä keli, kun tarkoitetaan säätä. Hyvä ralliajaja pystyy koviin suorituksiin soralla kautta asvaltilla eli nykyisin kautta-viiva (/) on puhekielessäkin korvaamassa ja-sanan.

Erikoinen ilmiö on myös se, että muotisanoilla korvataan tukku muita sanoja. Nykyisin on paljon tilanteita, jotka ovat haasteellisia – ennen oli tarkempia ilmaisuja: huono, ongelmallinen, suuritöinen, vaikea jne. Televisiossa ja radiossa haastateltavia pyydetään avaamaan jotakin asiaa, tämä sana korvaa kertomisen, kuvailemisen, perustelemisen, selittämisen, täsmentämisen jne.

Huonontuvaa kieltä siirtyy nykyisin myös painettuun sanaan. Sairausloma on nykyisin saikku, jolla joku voi vaikka elvistellä. Jyväskylässä Sokoksen tavaratalostakin tuli osuuskaupan tekemällä nimenmuutoksella Sokkari.

Pentti Saarikoski: ”Tulevaisuudessa robotit saattavat suomen kielen lehtorit, kirjailijat ja kansallisrunoilijat työttömiksi. Mikä näköala!”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kadonnutta kaupunkia etsimässä



















Turun kirjamessuilla julkistettiin tänään Vuoden kotiseututeos. Kotiseutuliitto palkitsi parhaana tietokirjailija, fil. tri Jussi Jäppisen Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista taloista. Kotiseutuliitto oli antanut valinnan tekemisen historioitsija Teemu Keskisarjalle, joka sanoi Jäppisen herättäneen eloon kadonneen, tuhotun kaupungin. - ”Rakennusvainajiin ja niiden asukkaisiin kiintyy sellainenkin lukija, jolla ei ole mitään kytköstä Jyväskylään”, sanoi Keskisarja.

Koska minulla ei heti tähän hätään ole käytettävissäni Jäppisen kirjaa, käytän omia vanhoja kuviani 1960-luvulta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 5. lokakuuta 2017

Hyvää iltaa, nimeni on Cox

Äänikirjojen suosio on viime aikoina kasvanut. Niitä voi ostaa joko cd-levyinä tai klikkaamalla niitä saa kuunneltaviksi internetistä. Uusia kuunnelmia sen sijaan tulee radiosta vähemmän kuin 50 vuotta sitten. Tänä syksynä on uusintana lähetetty Veristä lyhtyä (1979), joka perustuu Jalmari Finnen samannimiseen romaaniin (1928). Se saattoi olla peräti ensimmäinen suomalainen romaani, jossa poliisi tutki rikosta.

Kuunnelma on vaativa laji kuuntelijalle. Se nimittäin edellyttää erilaista keskittymistä kuin elokuvan katsominen. Koska silmiä ei tarvita, käy helposti niin, että siinä kuunnellessa ottaa vaikka lehden käsiinsä ja vähän vilkuilee sitä. Pari kertaa olen nukahtanutkin, kun olen mennyt pitkäkseni ja alkanut kuunnella kuunnelmaa muka keskittyneesti.

Parhaiten radiokuuntelu onnistuukin autossa, jossa olen pannut soittimeen myös äänikirjoja. Ne ovat kuitenkin tylsempiä kuin kuunnelmat, koska äänikirjoissa yksi ja sama lukija esittää kaikkien henkilöiden vuorosanat.

Tuossa otsikon alla on kuva nauhoituksesta, jossa Joel Rinne (vas.), Jorma Nortimo ja Ritva Ahonen ovat äänittämässä jännityskuunnelmaa Hyvää iltaa, nimeni on Cox. Ne olivat kuunnelmien kulta-aikaa. Uhkapeluri Coxia esitti tietenkin Rinne, jonka toinen samankaltainen kuunnelmarooli oli Paul Temple. Pekka Lipposta puolestaan esitti Oke Tuuri. Kun tähän vielä lisään Baskervillen koiran, niin siinä ne parhaat kuunnelmamuistot ovatkin.

Kuunnelmien tekeminen alkoi melkein heti, kun Yleisradio oli perustettu 1926. Silloin niistä käytettiin nimityksiä kuulelma ja kuulonäytelmä. Kuunnelmien esityspäivä radiossa oli maanantai, sillä ne esitettiin suorina, eikä maanantaisin ollut teattereissa esityksiä, joten näyttelijät pääsivät silloin radiotaloon kuunnelmia tekemään. Magnetofonit saatiin käyttöön 1937, mutta uusi hieno tekniikka ei muuttanut kuunnelmien esityspäivää.

Sotien jälkeen radion kaksi kuunnelluinta ohjelmaa olivat kuunnelmat ja poliitikkojen suora keskusteluohjelma Pienoisparlamentti, jonka ”tähdiksi” nousivat Urho Kekkonen ja Hertta Kuusinen hyvällä supliikillaan.

Niin suosittuja kuunnelmat olivat, että Yleisradio perusti Radioteatterin 1948, ensimmäisenä Euroopassa. Yleisradion pääjohtajana oli silloin Hella Wuolijoki, joka palkkasi Radioteatterin päälliköksi Olavi Paavolaisen sekä ohjaajiksi Eero Leväluoman ja Markus Raution. Siis tuttuja nimiä suomalaisesta kulttuurielämästä, samoin kuin ensimmäiset näyttelijät Emmi Jurkka, Helge Ranin ja Reino Valkama.

Erikoisuus oli, että kuunnelmien ensi-iltoja järjestettiin myös julkisina tilaisuuksina, joissa yleisö pääsi kuuntelemaan nauhoituksia Yleisradion studiossa.

Suomisen perhe taitaa olla tunnetuin kuunnelmasarja. Sen jaksot esitettiin perjantaisin ja oli radion toiseksi kuunnelluin ohjelma heti Markus-sedän lastentunnin jälkeen.

Hella Wuolijoki halusi Suomisen porvarisperheen vastapainoksi työmies Rantasen elämästä kertovan Työmiehen perheen, mutta se ei vetänyt alkuunkaan yhtä hyvin, eikä siitä myöhemmin tehty näytelmäkään yltänyt samalle tasolle kuin Hella Wuolijoen muut näytelmät.

Kantolan perhe 1970-luvulla sen sijaan tuli suosituksi, ja sitä pyöritettiin sarjana aina 2000-luvun alkuvuosille saakka. Eivätkä kuunnelmat vieläkään mihinkään poistuneet ole. Verisen lyhdyn viimeinen jakso tulee ensi lauantaina, Seitsemän veljeksen uusintasarja (1954) jatkuu sunnuntaina, Juhanina Tauno Palo, futuristinen Sadan vuoden matka päättyy maanantaina jne.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 3. lokakuuta 2017

Jo ennen ruotsalaisten tuloa Viipuriin siellä oli karjalaisten kalastajakyliä

Viipurin historiasta tiedetään paljon 1200-luvun lopulta alkaen, kun ruotsalaiset tulivat sinne ja rakensivat ensimmäisen version Viipurin linnasta, mutta alueella oli asukkaita ennen sitäkin. Viipurin muinaisesta historiasta luennoi eilen Suomen kirkkohistoriallisen seuran tutkimusillassa Viipurin pääarkeologi Aleksandr Saksa, joka on myös Venäjän tiedeakatemian aineellisen kulttuurin historian instituutin johtava tutkija ja Itä-Suomen yliopiston dosentti.

Viipurin arkeologiset tutkimukset ovat tuoneet arvokasta tietoa kaupungin alkuvaiheista ja sen kehityksestä. Uusien tutkimusten alkuvuosina kaivaukset tehtiin Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön tuella Viipurin historiallisen keskustan itäisessä osassa Possen- ja Vahtitorninkatujen kulmauksessa sekä Luostarinkatu 8:ssa. Vuonna 2003 Etelävallin kohdalla pelastuskaivaukset tehtiin jo rakentajan kustannuksella.

Vuosina 1998 - 2013 Viipurissa tutkittiin tieteellisesti noin 600 neliömetriä kulttuurikerrosta sen historiallisessa osassa (karttakuva, jonka pohjana on Juha Lankisen laatima kartta). Pelastuskaivaukset ovat käsittäneet noin 3000 neliömetrin alueen vanhan kaupungin ja Sarvilinnoituksen alueella sekä sen ulkopuolella. Vuonna 2010 yhteistyössä Agricola-seuran kanssa aloitettiin vanhan tuomiokirkon mittaukset ja arkeologiset tutkimukset. Kirkon raunioilla, sen sisä- ja ulkopuolella, avattiin noin 130 neliömetriä pinta-alu
etta.

Aleksandr Saksa sanoi kaivauksissa tulleen ilmi, että mitä todennäköisimmin tulevan kaupungin alueella oli jo ennen ruotsalaisten tuloa karjalaisten kalastajakyliä meren rannalla. Ne muodostivat linnasta vastakkaiselle niemellä asuneiden kanssa tulevan kaupungin ”alkupesän”. Tämän karjalaisen väestön elinkeinon perustana olivat kalastus ja karjanhoito, joilla oli kysyntää kasvavan linnan väestön kannalta. Se varmasti oli huomattavana osana asutuskantaa kaupungissa koko keskiajan.

Viipurin kehitystä rajoitti hankala maasto. Keskustaa hallitsee korkea kalliokukkula, jonka pohjoinen rinne laskee kohti rantaa linnaa vastapäätä ja vastakkainen rinne etelässä putoaa jyrkästi Raatitornin kohdalla. Kaikki rinteet olivat täynnä kuoppia ja muita epätasaisia kohtia kallion pinnassa. Myös kallion alapuolella oli asutukselle niukasti sopivaa tasaista maata. Tästä syystä talot muodostivat erillisiä ryhmiä ja kaupungin kehitys sen eri puolilla oli epätasaista.

NOVGORODILAISET JA
TULIPALOT TUHOSIVAT


Vuonna 1411 nuori kaupunki tuhottiin lähes kokonaan novgorodilaisten hyökkäyksessä, ja se oli rakennettava miltei uudestaan. Suuria muutoksia arkeologisessa aineistossa ei ole havaittavissa, vaan kyseessä oli lähinnä jälleenrakennus. Talot pääasiassa rakennettiin samoille paikoille ja pinta-alaltaan yhtä pieninä.

Vuoden 1477 iso tulipalo hävitti taas melkein koko kaupungin. Tämän jälkeen kaupunkikuvassa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Kaupunki ympäröitiin 1470-luvulla kivimuurilla ja Viipurista tuli linnoitettu kaupunki. Rakennustoiminnassa otettiin käyttöön uudet aikaisemmin hylätyt epätasaiset alueet täyttäen pinnassa olevat syvennykset tulipalossa tuhoutuneiden rakennusten jäänteillä, edellisen ajan kulttuurikerroksella ja paksuilla rakennustoiminnan seurauksena jääneillä puulastukerroksilla.

Ensisijaisen kehittämisen alueeksi muuttui kaupungin keskusta eli kirkon, sataman (Etelävalli) ja dominikaaniluostarin välinen alue sekä ”vuoren” toisella puolella olevan Saksalaiskadun ja fransiskaaniluostarin tienoot. Todennäköisesti aivan kirkon läheisyydessä sijaitsi kaupungin koulu, jonka koulumestari mainitaan jo 1409. Raatihuone oli rakennettu kallion laelle. Sen toisella puolella kaupungin koillisessa osassa Linnan- ja Saksalaiskatujen välisellä rinteellä Harmaidenveljestenkadun varrella oli isoja kuoppia ja kallionjyrkänteitä täynnä oleva asumaton alue.

Rakennuskanta muuttui olennaisesti. Se vastasi kasvavan kaupungin tarpeita. Pienten rakennusten tilalle tulivat suuremmat, usein jo kaksiosaiset kivikiukailla varustetut tuvat ja talousrakennukset, joiden pinta-ala saavutti 25-50 neliömetriä. Hyvän esimerkin tästä kehityksestä antaa Luostarinkatu 8:n tontti, josta on tutkittu 310 neliömetrin alue. Yleisiä olivat tallit ja navetat sekä muut karjasuojat, mikä antaa Viipurin keskiajan oloista hyvin yksinkertaisen ja vaatimattoman kuvan. On mahdollista, että asukkaat jakoivat eläinten kanssa saman rakennuksen; ihmisillä oli vain tasaisempi lattia ja heidän puolellaan sijaitsi kiuas.

KAUPANKÄYNTI VILKASTUI
1400-LUVUN JÄLKIPUOLELLA


Kauppa Itämeren rannikon kaupunkien kanssa vilkastui 1400-luvun jälkipuoliskolla, mistä todisteina ovat ulkomaakaupan kehitykseen viittaavat esine- ja rahalöydöt. Vaikuttaa siltä, että kaupunki haki uuden, keskiaikaa vastavan muodon; jopa 1.2 sukupolven aikana tietyillä keskustan tonteilla rakennuskanta saattoi muuttua useita kertoja, kun kaupunkilaisten tarpeet ja vaatimukset muuttuivat nopeasti.

Vuosisadan vaihteessa Viipuri olikin jo aivan oikea keskiaikainen kaupunki, joka oli verrattavissa muiden Itämeren piirin keskuksiin. Taloudellinen kehitys nopeutui huomattavasti 1500-luvulla, mikä näkyi koko elinpiirin muuttumisessa. Tällöin otettiin käyttöön viimeiset, aikaisemmin talojen väliin jääneet rotkot nostamalla maanpintaa. Korttelijako järjestyi ja edellisen ajan puisten katulinjojen tilalle tuli vakituisia hirsillä tai jopa kivillä päällystettyjä katuja, ja viemärijärjestelmä kehittyi.

Liivinmaan ritarikunnan kaupungeissa lyötyjen rahojen tilalle tulivat 1520-30-luvulla ruotsalaiset. Erot eri kaupunkiosien välillä lisääntyivät, mikä johtui siitä, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen toiminta keskittyi tietyille alueille keskustassa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Luostarinkatu 8:n tontti, jonka erittäin hyvin säilyneet rakennustasot ja kulttuurikerroksesta löytyneet esineet kuvastavat 1400-1730-luvuilla tapahtunutta kehitystä. Tämän ajanjakson sisällä selvästi erottuu 1500-luku, koko Viipurin vanhemman historian rikkaimpana aikana. Tontilla toimi 1400-luvun lopulta alkaen kiltatupa ja varmasti sen naapurissa asuvat porvarit tai kauppiaat kuuluivat kaupungin yläluokkaan. Tämä antaa oman leimansa 1500-luvun alkupuoliskon ja puolivälin löytömateriaalille, johon kuuluvat komeat pöytäastiat, ruokaveitset, lukot, 119 rahalöytöä, 8 kirjansolkea, kirjan nahkakannen kappale sekä lukuisat koruhelat, vaskineulat, sormukset ja sormustimet. Tämä kukoistuskausi päättyi todennäköisesti tulipaloon 1575, minkä jälkeen alkaneet Vallin linnoitustyöt veivät kaikki kaupungin resurssit.

SAMANLAISIA LÖYTÖJÄ
WITTENBERGISSÄ


Kirjasolki- ja korulöydöille antavat oman merkittävän valonsa Martti Lutherin talon (Lutherhaus) vuosina 2004-05 tehdyt kaivaukset Wittenbergissä, joissa löytyi mm. aivan saman tyypin kirjansolkia kuin Viipurista. Myös Piritan ja Katariinan luostareista Tallinnassa sekä muista Itämeren piirissä arkeologisesti tutkituilta luostarialueilta ja kaupungeista löytyy runsaasti vastineita monille löydöille Viipurista.

”Uutta tietoa keskiaikaisesta Viipurista saatiin myös vanhan tuomiokirkon kaivauksissa. Vuoden 2011 kaivauksissa löytyi asehuoneen alta hautoja, jotka ajoittuvat radiohiilimenetelmän mukaan 1300-luvun loppuun ja 1400-luvun alkuun. Haudat löytyivät välittömästi kirkon eteläseinän kivijalan vierestä. Asehuone on rakennettu sen jälkeen, kun kivikirkko oli jo olemassa. Haudat kuuluvat siis ensimmäiseen rakennusvaiheeseen”, sanoi Aleksandr Saksa.

Tämän jutun valokuvassa ovat vuoden 2007 pelastuskaivaukset Harmaidenveljestenkadun varrella. Taustalla on todennäköisesti 1600-luvun toisella puoliskolla rakennetun talon (Harmaidenveljestenkatu 4) kellarit. Kuvattu idästä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 2. lokakuuta 2017

4,7 vai 5,5 %

Torju rajuilma: sytytä tuli,
sekoita viiniä säästelemättä,
nojaa pää pehmeään tyynyyn.

Päivää ei ole jäljellä kuin sormen verta,
ota esiin isot, koristellut pikarit.
Täytä maljat! Pikari kalahtakoon pikariin.

Älä moiti juopunutta:
hän on nöyrä ja painaa pään,
syyttää itseään, pyytää anteeksi
sanojaan, jotka eivät palaa.

On kesä, artisokka kukkii,
naiset ovat parhaimmillaan,
mutta miehet heikkoina:
Sirius pehmentänyt heiltä polvet ja pään.

(Alkaios, kreikkalainen runoilija Lesboksen Mitylenestä, n. 620 - 560 eaa.)

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kolme sisarta – kun elämä vain lipuu ohi

Prozorovin sisarukset ovat jumissa pienessä maaseutukaupungissa, jonne he muuttivat Moskovasta, kun heidän edesmennyt isänsä oli saanut uuden työpaikan. Kaikkien mieli tekee takaisin Moskovaan, mutta kuten Tshehovin näytelmissä yleensäkin, pelkkä haikailu jostakin paremmasta tekee unelmat tyhjiksi. Kolmessa sisaressakin suuret odotukset ja toiveet jäävät toteutumatta, koska toimeen ei tartuta. Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmässä asetelma tulee hyvin esille, ja kun näytelmä loppuu, jäljellä on vain Olgan, Mashan ja Irinan kaipuu.

Tshehov kuvaa tätä hyvin toimeentulevan perheyhteisön tilannetta haluten sanoa, että elämä voi lipua ohi kuin huomaamatta, jos asioiden vain annetaan lipua. Eikä tämä tietenkään koske vain aikaa yli sata vuotta sitten, vaan kyllähän tätä saamattomuutta oman elämänsä suhteen on ollut aina ja edelleen. Prozorovin sisarusparvi ei kuitenkaan elä sosiaalitukien varassa, joten kannustinloukkujakaan ei ole, vaan isän jättämä perintö turvaa aineellisen elämän hyvin.

Onni ei kuitenkaan ole siellä pienessä kaupungissa, vaan Moskovassa? Kun sattumalta käsiini osui jokin aika sitten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22), niin otanpa siitä yhden sopivan kohdan tähän: "Onnen vuodet ovat tuhlattuja vuosia, meidän on odotettava kärsimystä voidaksemme tehdä työtä. Onni on terveellistä ruumiille, mutta suru kehittää sielun voimia."


Kolmessa sisaressa etsitään onnea myös rakkaudesta, mutta vaikeaa on sekin. Rakastetaan kyllä, mutta ei oikein osata suunnata sitä tai ei tiedetä, kuka juuri minua rakastaa. Esimerkiksi Andrei on naimisissa Natashan kanssa, heillä on kaksi lasta, mutta vähän tuntuu siltä, että Natasha on pihkassa Protopopoviin, jota näytelmässä ei näy. Masha on naimisissa Versininin kanssa, mutta Kulygin on myös rakastunut Mashaan. Irina taas rakastaa puolisoksi sopimattomia Soljonyitä ja Tshebutykiniä, ja paroni Tusenbach puolestaan kyttää Irinaa. Vai onko kaikissa tapauksissa kysymys rakkaudesta, vaan enemmänkin omistamisesta?

Mielenkiintoinen naisasia liittyy Kolmen sisaren käsikirjoitukseen. Kun Konstantin Stanislavski 1901 oli ohjaamassa näytelmää sen kantaesitykseen Moskovan taiteellisessa teatterissa, hän sai juuri ennen pääharjoitusta kirjeen Tshehovilta, joka kirjoitti, että yksi Andrein monologi on poistettava. Stanislavski poisti sen, mutta kirjassaan Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa (1926) hän paljasti, mikä tuo poistettava kohta oli, Andrei sanoo: ”Ennen naimisiinmenoaan heissä (naisissa) on runollisuuden ja naisellisuuden häivähdys, mutta naimisiin mentyään he kiirehtivät pukemaan ylleen kaavun, tohvelit, mauttoman runsaat koristeet; noissa kaavuissa ja tohveleissa he paljastavat sielunsa. Mitä on sanottava tuollaisista naisista, ja kannattaako heidän rinnalleen jäädä pitkiksi ajoiksi?”

Tämä korvattiin Andrein sanoilla: ”Vaimo mikä vaimo!”

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä Jyväskylässä ei ole aivan klassista Tshehov-tyyli, mutta modernisointi on sen verran hillittyä, että se ei vieraannuta katsojaa. Mukana on myös muutama laulunumero, joiden ongelmana on kuitenkin se, että koko porukan laulaessa sanoista ei saa mitään selvää. Ei ole mitään tietoa siitä, ovatko tekstit Tshehovilta vai mistä.

Yhdessä kohtauksessa lukionopettaja Kulygin antaa everstiluutnantti Versininille luettavaksi kirjan, jossa esitellään koulun 50 menestynyttä opiskelijaa. Sopi hyvin esitykseen, sillä huomenna maanantaina vanhin suomenkielinen oppikoulu Jyväskylän Lyseo täyttää 159 vuotta.

kari.naskinen@gmail.com