sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kuuma syksy 1917, ja kieltolaistakin päätettiin

Suomen suuriruhtinaskunnassa oli syksyllä sata vuotta sitten kuumat paikat. Kun eduskunta oli heinäkuussa hyväksynyt valtalain, jolla Venäjän keisarille kuulunutta korkeinta valtaa Suomessa siirrettiin eduskunnalle, se ei käynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, vaan parin viikon kuluttua pääministeri Aleksandr Kerenski hajotti eduskunnan. Elettiin niitä aikoja, jolloin Suomen itsenäisyysaikeet olivat jo pitkällä. Tilanteet kuumenivat lisää lokakuun alussa, kun uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät yksinkertaisen enemmistönsä, joskin säilyi edelleen suurimpana puolueena (92 paikkaa). Enemmistö siirtyi joka tapauksessa porvaripuolueille: Suomalainen puolue 32, Maalaisliitto 26, Nuorsuomalainen puolue 24, Rkp 21, Kansanpuolue 5.

Aikaisemmin kesäkuussa senaatin varapuheenjohtaja (pääministeri) Oskari Tokoi (SDP) oli avannut pelin eduskunnassa sanomalla, että nyt on lähdettävä itsenäisyyttä hakemaan, ja pari päivää myöhemmin SDP päätti puoluekokouksessaan, että Suomelle vaaditaan täyttä itsenäisyyttä. Porvaripuolueet eivät olleet samaa mieltä, ne kannattivat yhteistyötä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

SDP:n kannanmuodostusta auttoi varmasti se, että puoluekokouksessa oli paikalla Venäjän bolshevikkien edustajana Aleksandra Kollontai, joka V.I. Leninin kansallisuuspolitiikkaan perustuen antoi tukensa Suomen itsenäisyystavoitteelle. Asian kanssa edettiinkin, ja 3.7.1917 SDP:n delegaatio K.H. Wiik, Evert Huttunen, Ali Aaltonen kävi Pietarissa esittelemässä kongressin kansallisuusasiain jaostolle päätöslauselman, joka oli selvä suunnitelma Suomen täyden itsenäisyyden toteuttamiseksi.

Venäjällä suomalaisten touhua ei laajemmassa mielessä ymmärretty eikä hyväksytty. SDP:n Työmies-lehdessä lainattiin venäläisten lehtien kommentteja, jotka olivat ankaria, esimerkiksi Djenj-lehti: ”Kuinka vähä-älyisiä, kuinka tyhmiä oppilaita onkaan Venäjän vallankumouksella. Missä loogillinen, valtiollinen, yhteiskunnallinen tai muu syy heidän separatismiinsa?”

Rabotshnaja Gazeta: ”Suomen sosiaalidemokraatit ovat lausuneet epäluottamuksensa Venäjän vallankumoukselle. Muuksi ei saata käsittää SDP:n puoluekokouksen hyväksymää päätöslauselmaa.”

Rjetsh: ”Suomen sosiaalidemokratian esittämiä vaatimuksia ei voi hyväksyä mikään Venäjän valtiovalta, olipa se porvarillinen tahi sosialistinen.”

Lokakuun vaalien jälkeen tahti näennäisesti hieman hellitti. Eduskunnan perustuslakikomiteakin totesi mietinnössään, että tasavallaksi kyllä pyritään, mutta ulkopolitiikan pitää olla yhteinen Venäjän kanssa.

Kaiken tämän keskellä Venäjän väliaikainen hallitus antoi Suomen suuriruhtinaskunnalle asetuksen kieltolaista. Etyylialkoholia ei juomassa saanut olla yli kahta prosenttia, eikä oluen vahvuus saanut olla yli viittä prosenttia. Kieltolaki tosin määrättiin astumaan voimaan vasta kahden vuoden kuluttua.

Monenlaisia yksityiskohtia liittyi itsenäisyyspyrkimyksiin. Esimerkiksi 14.10.1917 Bostonissa asunut suomalainen lakimies J.A. Andersson pyysi yksityisesti presidentti Woodrow Wilsonilta Yhdysvaltain hallituksen tunnustusta Suomen itsenäisyydelle.

Tilanne kiristyi yhä, ja lokakuun lopulla sata venäläistä sotilasta tekivät kotietsintöjä Helsingissä, kun oli sellaista tietoa, että Suomessa olisi aseita kätkettyinä.

PUNALIPUN MAA

Historiantutkija Janne Könösen uudessa kirjassa Punaisen leijonan maa (Otava, 2017) kiinnitetään huomio siihen, että Suomen ensimmäinen varsinainen itsenäisyysjulistus annettiin 15.11.1917. Silloin eduskunta teki päätöksen Suomen julistautumisesta ”korkeimman vallan” haltijaksi. Tällä päätöksellä katkaistiin yhteys Venäjän hallintoon.

Näin vahvan päätöksen taustalla oli se, että keisari-Saksa antoi tukensa. Kenraali Erich Ludendorffilta oli saatu voimakas kannanotto Suomen nopean itsenäistymisen puolesta. Kärkihenkilöinä näiden saksalaissuhteiden kannalta olivat professori Edvard Hjelt ja eversti Wilhelm Thesleff.

Tuleva aseveli-Saksa oli muutenkin apuna: 31.10.1917 saapui saksalainen höyrylaiva Equity Pohjanmaan rannikolle. Kahdeksan suomalaisen jääkärin lisäksi lastina oli aseita suojeluskunnille.

Seuraavana vuonna Saksan keisarikunta hävisi ja Ludendorff sen mukana. Suomi kuitenkin muisti ystäväänsä ja loppuvuodesta 1918 suomalaiset järjestivät Ludendorffille väärän diplomaattipassin, minkä avulla hän pääsi pakenemaan Tanskaan. Tuossa vaiheessa Hjelt oli Suomen virallinen lähettiläs Saksassa.

Suomen itsenäisyys alkoi varmistua 24.11.1917, kun Venäjän kansankomissaarien neuvosto hyväksyi sen. Tieto toimitettiin itsenäisyyssenaatin puheenjohtajalle P.E. Svinhufvudille ja eduskunnan varapuhemiehelle Santeri Alkiolle.

Lopullisen itsenäisyysjulistuksen luki Svinhufvudin senaatti 4.12.1917 ja heti sen jälkeen nostettiin valtioneuvoston linnan katolle punakeltainen leijonalippu. Tosin joidenkin kuvatietojen mukaan lippu olisi siellä liehunut joskus aikaisemminkin. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.

kari.naskinen@gmail.com