keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Rover 100 Sedan (1961), Nash Metropolitan (1952), Opel 4D Sedan Sonnenlimousine (1931)…

Orimattilassa on mielenkiintoinen vanhojen autojen aarrekammio. Päijät-Hämeen Mobilistit ry:n kaksikerroksisen kerhotalon alakerrassa on muutama kymmenen autoa, osa yhdistyksen omia, osa jäsenistön autoja. Pankkilainalla, EU-tuella ja vuosittain järjestettävien rompetorien tuotolla saatiin aikaan rakennus, jonka hieno laajennusosa valmistui 2012. Yläkerran kokoushuoneessa on myös kirjasto, jossa on mm. yli tuhat korjaamo- ja varaosakirjaa, autolehtien vuosikirjoja 1950-luvulta alkaen ja noin 42 000 katsastuskorttia Lahdessa katsastetuista autoista. Enää tällaisia kortteja ei tehdä, sillä 1970-luvun jälkeen katsastustiedot alettiin panna atk-rekisteriin.

Päijät-Hämeen Mobilistit on Suomen suurin museoautoharrastajien yhdistys. Jäseniä on runsaat 600, joilla on yhteensä yli 800 museoautoa. Kerholla itselläänkin on kahdeksan autoa:

Chevrolet Truck/3340 (1928)
Ford A-A (1931, paloauto)
Chevrolet HS Special 15J (1938)
Ford 817 T-157 (1938, kuorma-auto)
Donau Kombi F-800/2750 (1955)
Bedford (1963, linja-auto)
Ford Anglia (1965)
Scania L-50 S/48 (1968)

Suomen ajoneuvohistorialliseen keskusliittoon kuuluu 29 jäsenyhdistystä. Liiton jäsenillä on eri puolilla maata 13 museota. Orimattilan halli ei kuitenkaan ole museo, mutta yhdistyksen edellisellä puheenjohtajalla Antti Vähällä on noin 30 auton museo Vesivehmaalla Vähälän tilan vanhaan navettaan remontoituna. Joka pääsiäisenä Antin automuseossa on avoimet ovet (muulloin sopimuksen mukaan). Vähälä toimii Päijät-Hämeen Mobilistien vastaavana museoajoneuvotarkastajana ja on SA-HK:n teknisen valiokunnan jäsen.

Kun lasketaan muutkin kuin nämä museot, on Suomessa kaikkiaan noin 30 ajoneuvomuseota. Automuseoiden neuvottelukunta aloitti viime vuonna uuden perinteen ja valitsi Vuoden ajoneuvomuseoksi 2017 Liperissä olevan Keijo Hirvosen Myllyn vanhat autot -museon. Palkinto luovutettiin Hirvoselle Lahden Classic Motorshowssa viime keväänä.

Museoajoneuvo on arkikäytöstä poistettu harrasteajoneuvo, joka on museotarkastettu ja hyväksytty museoajoneuvorekisteriin. Suomessa museoauton tulee olla vähintään 30 vuotta vanha. Trafin pitämässä rekisterissä on reilusti yli 30 000 museoajoneuvoa.

Lisäksi on uusi perinneajoneuvorekisteri, johon valitaan museaalisin perustein sellaisia ajoneuvoja, jotka voivat kertoa jotakin Suomen ajoneuvohistoriasta. Tähän rekisteriin merkitään vain sellaisia ajopelejä, jotka ovat olleet Suomessa rekisterissä ennen vuotta 1922. Toistaiseksi tässä rekisterissä ovat vain Opel Torpedo (1911), Ford T (1914), moottoripyörä Rudge Multi (1914) ja kuorma-auto Republic (1920).

kari.naskinengmail.com


tiistai 16. tammikuuta 2018

Lintulasta ei ehditty pelastaa aarteita samoin kuin Valamosta

Venäläisten pitää olla kiitollisia suomalaisille siitä, että he pelastivat vanhan Valamon luostarin pyhäinjäännöksiä, sanoi presidentti Vladimir Putin. Muitakin aarteita suomalaiset saivat Valamosta mukaansa. Siitäkin venäläiset voivat kiittää suomalaisia, että Pervomaiskojessa (Kivennapa) on ortodoksiluostari. Siellä ollut Lintulan luostari tuhoutui talvisodassa, mutta on nyttemmin rakennettu uudelleen. Uusi kirkko muistuttaa arkkitehtuuriltaan vanhaa kirkkoa (kuvassa).

Lintulan kylään perustettiin luostari 1895. Siihen liittyvää perimätietoa selvittää Anna Kortelainen kirjassaan Avojaloin (Gummerus, 2015). Luostari rakennettiin salaneuvos F.B. Neronovin maille Pietarin - Viipurin maantien lähelle 50 kilometrin päähän Pietarista. Alkusyynä oli se, että Neronov oli saanut kuolemantuomion, koska tsaari Aleksanteri III:n juna oli joutunut attentaatin kohteeksi ja korkea rautatievirkamies oli kuollut. Attentaatti tapahtui junan ollessa Neronovin mailla. Neronov kuitenkin anoi armoa ja lupasi perustaa hyväntekeväisyysyhteisön, jos saisi pitää henkensä.

Näin tapahtui ja Lintulaan perustettiin Suomen ensimmäinen ortodoksinen naisyhteisö. Sen sisaristo tuli kuitenkin emämaasta Venäjältä ja luostarin kielenä pysyi venäjä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin. Valamon tavoin Lintulan luostarikin joutui talvisodan sytyttyä evakkoon, ja 1945 nunnat hankkivat omistukseensa Hackman & Co:n tilan Heinävedeltä.

Kivennavalta nunnat lähtivät pakoon lokakuussa 1939. Vaikka sotatoimet eivät vielä olleet alkaneet, pidettiin sen verran hoppua, että mukaan ei otettu pyhäinjäännöksiä, ikoneita eikä paljon muutakaan kallisarvoista esineistöä. Siitä vain 47 nunnaa lähtivät kävellen Terijoen asemalle. Evakointiapua nunnille ei annettu, mutta saivat mukaansa sentään kaksi tärkeää ikonia, kaksi ehtoolliskalustoa, suitsutusastian, pari käsiristiä ja evankeliumikirjan.

Valamo oli tärkeämpi paikka. Mannerheimin määräyksellä Valamon evakuointiin annettiin avuksi 40 armeijan ajoneuvoa, joilla Putinin nyt kiittelemät kuljetukset hoidettiin Laatokan jään yli turvaan.

Talvisodassa tuhoutui Lintulan hautausmaakin, jonne oli haudattu mm. Ilja Repinin miniä Paraskeva Repina vuonna 1929.

Jo edellisen sodan aikana 1918 Lintula oli kokenut kovia. Ensin punaiset rosvosivat elintarvikkeita ja karjaa, ja igumenia Larisa menetti johtajanpaikkansa kahdelle komissaarille, jotka luostariin lähetti Raivolan sosialistinen neuvosto. Sitten punaiset lähtivät ja luostarin otti haltuunsa 400 miehen valkokaarti. Sadat sotilaat jäivät luostarin alueelle moneksi vuodeksi, kun armeija tulkitsi luostarin sotasaaliiksi. Vasta 1925 asia oikaistiin ja luostari palautui nunnien haltuun.

Nunnat hakivat kansalaissodan jälkeen Suomen kansalaisuutta ja saivatkin myöhemmin, vaikka Etsivän keskuspoliisin Terijoen alaosaston lausunto 1926 oli kielteinen: ”Kuluvana vuonna on 20 nunnaa pyrkinyt maan kansalaisiksi turvatakseen heti siten Suomessa olonsa, mikä ei kuitenkaan ole vähimmässäkään määrin suotavaa.”

Putin puolestaan on tehnyt parhaansa turvatakseen ortodoksikirkon vahvan aseman Venäjällä. Ortodoksinen usko on ollut oleellinen osa venäläistä elämää noin tuhannen vuoden ajan. Sitä ei pystytty hävittämään edes ateistisessa Neuvostoliitossa, vaikka yritys oli kova.

Patriarkka Kirill on hyvää pataa Putinin kanssa, ja suostui 2016 todennäköisesti Putinin aloitteesta tapaamaan paavi Franciscuksen, vaikka Venäjän uskonnollisissa piireissä ei tätä pidetty pelkästään hyvänä asiana. Putin kuitenkin halusi tällaista kirkkokuntien johtajien tapaamista liennyttääkseen Venäjän eristyneisyyttä läntisestä maailmasta.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 15. tammikuuta 2018

Tarkka-ampuja Ljudmila oli hurja mimmi, tappoi 309 vihollista

Leningradin piiritys 1941-44 tiedetään hyvin, 872 päivää. Sevastopolin miehitys Krimillä oli myös kova paikka, mutta ei sentään kestänyt kuin 250 päivää lokakuusta 1941 heinäkuuhun 1942. Venäläinen elokuva Bitva za Sevastopol (Taistelu Sevastopolista, 2015) kertoo tapahtumista, mutta kuitenkin niin, että keskeinen asia on tarkka-ampuja Ljudmila Pavlitshenkon sankarillinen toiminta sodassa. Ennen Sevastopolia Ljudmila oli taistellut jo Odessassa, ja kun mukaan lasketaan Sevastopolissa käyty taisteli saksalaisia piirittäjiä vastaan, saadaan hänen tappamiensa vihollisten lukumääräksi 309.

Toisen maailmansodan tarkka-ampujien tilastossa ovat kärjessä Mihail Surkov (702), Vladimir Salbiev (601), Vasili Krashantiradze (534) ja Simo Häyhä (505). Tosin joidenkin tietojen mukaan Häyhän kaatamien vihollisten luku olisi jopa 542.

Elokuvan on ohjannut Sergei Mokritsky. Alkutekstien mukaan rahoitusta oli tullut monelta merkittävältä instanssilta, ja jälki on kyllä sellainen, että ruplamiljoonia on ollut riittävästi. Suomessa elokuva on saatavilla vain englanninkielisellä tekstityksellä (dvd).

Sevastopolin piiritykseen osallistui enimmillään kesäkuussa 1942 lähes 200 000 saksalaissotilasta apunaan ehkä 10 000 romanialaista, ja Puna-armeijan vahvuus oli 120 000. Piirittäjistä kaatui, haavoittui tai katosi 35 000 sotilasta, Sevastopolin puolustajista kaatui tai haavoittui 23 000 ja lopuksi joutui vangeiksi 95 000. Saksalaisten kova sota-ase piirityksessä oli toisen maailmansodan suurin rautatykki Dora.

Ljudmila Pavlitshenko kuitenkin selviytyi. Kesäkuussa 1942 Ljudmila haavoittui neljännen kerran kranaatinheitintulessa, minkä jälkeen hänet evakuoitiin Odessaan. Syksymmällä alkoi 54. kiväärirykmentin tarkka-ampujan elämässä uusi erikoinen vaihe, kun Ljudmila sai kutsun vierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Stalin antoi Ljudmilalle luvan lähteä, koska Stalin toivoi liittoutuneiden avaavan toisen rintaman saksalaisten miehittämään Eurooppaan, ja Ljudmila voisi toimia sotaponnisteluhengen nostattajana Amerikassa.

Ljudmilasta tuli ensimmäinen Neuvostoliiton kansalainen, joka sai kutsun Valkoiseen taloon. Siellä hänet vastaanotti presidentti Franklin Roosevelt, ja Eleanor Rooseveltin kanssa Ljudmila lähti kiertämään maata. Elokuvassa liikutaan vuorotellen Sevastopolissa ja Amerikassa, jossa Ljudmila mm. neuvoi Eleanor-rouvaa tekemään borshkeittoa.

Amerikan-kiertueesta on jäänyt historiaan etenkin Ljudmilan lyhyt puhe Chicagossa pidetyssä tilaisuudessa, johon elokuva päättyy. Ljudmila sanoi: ”Olen 25-vuotias ja olen tappanut tähän mennessä 309 fasistista miehittäjää. Eikö teistä, hyvät herrat, tunnu siltä, että olette jo tarpeeksi kauan piileksineet selkäni takana?”

Jossain toisessa tilaisuudessa Ljudmila antoi huutia amerikkalaisille naisille: ”Kannan univormuani ylpeydellä. Siihen on kiinnitetty Leninin kunniamerkki. Se on sotkeutunut vereen taistelussa. Amerikkalaisille naisille on ilmiselvästi tärkeintä, että he pukeutuvat silkkisiin alusasuihin omien univormujensa alla. Mitä univormu tarkoittaa, se heillä on vielä opittavanaan.”

Vierailun aikana asetehdas Colt lahjoitti Ljudmilalle Colt M 1911 -pistoolin ja Kanadassa hänelle lahjoitettiin Winchester Model 70 -kivääri. Folkmuusikko Woody Guthrie teki laulun Miss Pavlitshenko.

Palattuaan kotimaahansa Ljudmila toimi tarkka-ampujien kouluttajana, sodan loputtua hän opiskeli Kiovan yliopistossa historioitsijaksi, työskenteli sitten Neuvostoliiton laivaston päämajassa ja myöhemmin sotaveteraanikomiteassa. Ljudmila oli ylennetty majuriksi ja nimetty Neuvostoliiton sankariksi.

Vuonna 1957 Eleanor Roosevelt vieraili Neuvostoliitossa ja tapasi vanhan tuttunsa. Eleanoria esittää englantilainen Joan Blackham ja Ljudmilaa Julia Peresild. Ljudmila kuoli Moskovassa 1974.

Kaksituntinen elokuva kertoo tästä kaikesta, ja katsojan kannalta onkin hyvä, että elokuva ei ole pelkkää sotakuvasta. Ljudmilan lapsuuden ja nuoruuden kautta edetään niihin vaiheisiin, jolloin Ljudmila halusi värväytyä armeijaan, mutta naisia ei vielä kesällä 1941 hyväksytty rintamatehtäviin. Elokuussa 1941 Ljudmila sai lopulta mahdollisuutensa. Varsinaisten tarkkuusammuntojen lisäksi hänelle osoitettiin kaksi romanialaista sotavankia, jotka piti ampua. Ljudmila teki työtä käskettyä, mutta näitä kahta ei laskettu hänen tappotilastoonsa, sillä ”ne olivat vain koelaukauksia”, kuten Ljudmila myöhemmin sanoi.

Elokuvassa käydään läpi myös Ljudmilan hataria rakkausjuttuja rintamalla, jossa yksi miehistä kertoo muutamin sanoin edellisestä sotareissustaan Suomen talvisodassa.

Tämän jutun kuvassa on oikea Ljudmila Pavlitshenko.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. tammikuuta 2018

Lahden esteettisesti täydellistä arkkitehtuuria ei voi silloilla pilata

Kuva on suunnitelmasta, jonka mukaan Siltapuiston vajaakäyttöisestä pysäköintitalosta olisi tehty kävelysilta Sokokseen. Osuuskauppa Hämeenmaan esityksen tyrmäsi kaupungin tekninen lautakunta kymmenkunta vuotta sitten ilman sen kummempia perusteluja. Ei käy.

Silta olisi helpottanut Sokoksen parkkitilapulaa ja parkkitalon huonoa bisnestä. Nyt Hämeenmaa on ehdottanut, että Aleksanterinkadun yli tehtäisiin silta Seurahuoneen talosta Sokoksen yläkertaan, johon Seurahuone tekisi hotellihuoneita. Kaupungin virkamiehet ovat taas sanansa sanoneet. Ei käy.

Virkamiehistö katsoo Suomen hienoimman pääkadun olevan arkkitehtonisesti niin komea, että sitä ei millään silloilla pilata.

Lahden keskustasta on nyt tehty viihtyisä. Autoliikennettä on rajoitettu Aleksilta ja kun samalla kadunvarsipysäköintiä on ydinkeskustassa vaikeutettu, on keskustasta tullut koko jalankulijakansan mukava oleskelupaikka. Varsinkin Aleksanterinkatu on hieno. Se on esteettisesti täydellinen, se vetää asiantuntijoita ympäri maailman katsomaan, voisiko Lahdesta ottaa oppia.

Tuosta Vesijärvenkadun yli kuvitellusta sillasta näkee, että sellainen pilaisi koko kaupungin. Salpausselän kisoihin ja kirjailijakokoukseen ei enää viitsisi kukaan tulla, jos moisia hökötyksiä rakenneltaisiin.  

(Kuva: ARC Designers Laurila Oy, visualisointi Imager Oy)

kari.naskinen@gmail.com

torstai 11. tammikuuta 2018

Kylmäverisesti sinun

Vaimoni sanoo aina, että olen kuumaverinen, koska en palele pakkasella yhtä paljon kuin hän. Biologis-ilmatieteellis-matemaattisesti tarkasteltuna asia on kuitenkin päinvastoin, olen nimenomaan raaka kylmäverinen.

Ruumiinlämpöni on normaalisti 35,2. Jos ulkona vielä joskus on pakkasta 20 astetta, niin ruumiinlämpöni ero -20 asteeseen on 55,2 astetta. Kun vaimoni ruumiinlämpö on 35,7, niin hänellä on tuo vastaava ero 55,7 astetta, joten hän kokee pakkasen kovempana.

Sisälämpötila meillä kotona on 22 astetta. Se on 14,2 astetta vähemmän kuin kylmäverinen ruumiinlämpöni. Vaimoni kohdalla ero on 14,7 astetta, joten hänestä huoneenlämpö meillä tuntuu puoli astetta matalammalta.

Etelänmailla mittari nousee joskus 40 asteeseen. Niissä tilanteissa puolestaan kuumaverisen on helpompaa, koska ero ruumiinlämmöstä on pienempi kuin kylmäverisellä. Erot ovat näennäisen pienet, mutta kun esimerkiksi kuume alkaa nousta, niin pienenkin lämmönnousun tunnistaa ja silloin otetaan coldreksia.

Kylmäverinen – ei kuitenkaan siniverinen – viihtyy siis paremmin kylmässä ja kuumaverinen kuumassa. Sitten ovat vielä vauvakuume ja autokuume, jotka myös hyvin tunnen, mutta niiden termodynaamiikka on vaikeammin selitettävissä.

M.o.t.

kari.naskinengmail.com

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Unkarilainen versio Saga Norénista

Unkarilainen elokuvaohjaaja Ildikó Enyedi on siirtänyt Silta-sarjan Saga Norénin toisiin maisemiin. Kosketuksissa-elokuvan Maria on niin samanlainen kuin ruotsalainen kaksoisolentonsa, että tällainen kloonaus häiritsee. Tarkasti ottaen Maria ei ole unkarilainen, vaan roolin esittävä Alexandra Borbély on tshekki. Edestäpäin lähikuvattuna vaaleatukkainen Maria on jopa samannäköinen kuin Saga, oikeassa suupielessä ei ole polkupyöräonnettomuudesta jääneitä arpia, mutta on kaksi näppylää.

Mariallakin on Aspergerin oireyhtymä, joka ilmenee sosiaalisten taitojen olemattomuutena, tunteettomuutena, suorapuheisuutena ja absoluuttisena muistina. Uudessa työtehtävässään teurastamon laadunvalvojana Maria aiheuttaa ongelmia epänormaalin tarkkuutensa takia, kun hän merkitsee ruhoja kakkoslaatuisiksi turhan herkästi. Joillakin on absoluuttinen musiikkikorva, Marialla on absoluuttinen muisti.

Elokuvan varsinainen aihe on kuitenkin se, että hän näkee jatkuvasti samanlaisia unia kuin teurastamon hallintojohtaja Endre. Myös Endre on siipirikko, sillä hänen toinen kätensä on toimintakyvytön. Niissä samoissa unissa Maria on naaraspeura ja Endre on samassa metsikössä elelevä urospeura. Kysymys on siis rakkauden etsimisestä.

Uniasia selviää psykologin teurastamossa tekemässä henkilöstöhaastattelussa. Kun Maria ja Endre pääsevät perille yhteisistä uniseikkailuistaan, he yrittävät siirtää ne oikeaan elämään. Marialle seksi on valveilla täysin vieras asia ja Endre taas on eronnut ja lopettanut jo vuosia sitten kaiken seksitouhun. Tätä sitten vatkataan puolitoista tuntia kyllästymiseen asti. Hölmöimpiä elokuvia pitkään aikaan. Yliluonnollista höperehtimistä. Vain kauniit kuvat talvisen metsälammen luona käyskentelevistä peuroista kiinnostavat.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 8. tammikuuta 2018

Algoritmit muuttaneet maailmaa, ja vasta ollaan alussa

Kun tilaan verkkokaupasta dvd-elokuvia, ilmestyy tietokoneruudun oikeaan reunaan ehdotuksia muista sellaisista elokuvista, joista ehkä pidän. Tämä perustuu järjestelmään, jossa tilaamani elokuvan ominaisuuksia syötetään verkkokaupan algoritmiin, ja sitten algoritmi tekee johtopäätöksen siitä, mitkä elokuvat minun seuraavaksi kannattaisi ostaa.

Algoritmeja käytetään jo paljon, ja ne tulevat muuttamaan ihmisten elämää digitaalisessa maailmassa vielä hurjasti, jos on ennusteisiin ja arvioihin uskominen. Algoritmi on yhdistelmä tilastotiedettä, todennäköisyyslaskelmia ja matematiikkaa. Algoritmin nimi tulee persialaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän Muhammed ibd-Musa al-Khwarizmin vuonna 825 kirjoittamasta kirjasta Algoritmo de numero Indorum, joka toi Eurooppaan algebran ja intialaisarabialaisen lukujärjestelmän.

Algoritmit ovat nyt arkipäivää. Auton navigaattorikin perustuu algoritmiin. Minulla on halpa Tom Tom, joka antaa ajoreitin haluamaani paikkaan. Se ei kuitenkaan tunnista mahdollisia liikennetukoksia, mutta kehittyneemmät navigaattorit tämän jo osaavat. Kun vähän vielä odotetaan, tulee navigaattori, joka ajattelee lisää puolestamme: jos iso onnettomuus tukkii tien, se neuvoo autoilijat kiertotielle, mutta jos se ohjaisi autoilijat samalle kiertotielle, tie ruuhkautuisi, ja siksi navigaattori ohjaa joka toisen kiertotielle X ja joka toisen kiertotielle Y.

Historian tohtori Yuval Noah Harari ennakoi kirjassaan Huomisen lyhyt historia (Bazar, 2017), että algoritmi on lähitulevaisuuden suurimman vallankumouksen aiheuttaja. Kohta ei tarvita demokraattisia vaalejakaan, koska algoritmit hoitavat valinnat puolestamme. Kun yksittäisen ihmisen mielipiteet yhdistetään Googlen, Facebookin ja Twitterin perusteella algoritmiin, se pystyy sekunnin sadasosassa sanomaan, mitä puoluetta tämä ihminen kannattaa. Algoritmi on tässä jopa parempi kuin henkilö itse, joka antaa tunteidensa vaikuttaa asioihin. Harari sanoo, että tulevaisuudessa ei kannata kuunnella tunteitaan, vaan algoritmeja, jotka tietävät paremmin.

INTIMITEETTI MENEE,
MUTTA HENKI VOI SÄÄSTYÄ


Algoritmimaailmassa ihmiset menettävät jotakin intimiteetistään, mutta korvaukseksi siitä voi henki säästyä. Tämä liittyy siihen, että terveydenhoidossa algoritmit nopeuttavat ja parantavat diagnosointia. Kun henkilön kaikki terveystiedot ja sukulaistenkin terveystiedot on syötetty datapankkiin ja kun siellä on sisällä myös kaikki tieto uusimmista tutkimustuloksista ja lääkkeistä, tekee algoritmi hetkessä diagnoosin ja määrää toimenpiteet. Ihmislääkärit eivät pysty samaan yhtä tehokkaasti ja aukottomasti.

Tämä edellyttää sitä, että kaikki terveystiedot ovat yhdessä ainoassa datapankissa. Niin pitää Juha Sipilänkin järjestää sote-uudistuksensa, että kaikkien sairaaloiden ja terveysfirmojen tiedot ihmisistä tulevat yhteen nippuun.

Harari kertoo yhdestä äskettäin tehdystä tutkimuksesta, jossa tietokonealgoritmi diagnosoi oikein 90 prosenttia sille esitetyistä keuhkosyöpätapauksista, mutta ihmislääkärien onnistumisprosentti jäi 50:een.

”Tosiasiassa tulevaisuus on jo täällä. Tehtävään erikoistuneet algoritmit tarkastavat jo nyt tietokonekerros- ja mammografiakuvia. Ne vahvistavat lääkärien antaman lausunnon ja löytävät toisinaan kasvaimia, jotka ovat jääneet lääkäreiltä huomaamatta”, kirjoittaa Harari.

Sattumalta juuri tämän päivän Helsingin Sanomien välissä oli terveysteknologia-alan mainosliite, jossa on juttu Klinik Health Solutions Oy:n sähköisestä potilasarviointi- ja hoitoonohjausjärjestelmästä. Se on käytössä noin 50 terveyskeskuksessa. Systeemi toimii selaimen kautta. Ihminen voi kotona klikata tilanteeseen sopivat oireet ja myös taustatiedot aiemmista hoidoista ja lääkityksestä, joiden perusteella tekoälyyn perustuva algoritmi tekee kattavan tulkinnan hoidontarpeesta.

Algoritmit parantavat myös apteekkien toimintaa. San Franciscossa avattiin 2011 apteekki, jossa työskentelee vain yksi robotti. Kun apteekkiin tulee asiakas, robotti saa sekunnissa tietoonsa kaikki hänen lääkemääräyksensä, yksityiskohtaiset tiedot hänen kaikista käyttämistään lääkkeistä ja mahdollisista allergioistaan. Ensimmäisenä toimintavuotenaan robottifarmaseutti käsitteli kaksi miljoonaa lääkemääräystä tekemättä ainoatakaan virhettä. Ihmisfarmaseutit tekevät virheitä keskimäärin 1,7 prosenttia reseptintoimituksista; Yhdysvalloissa tämä tarkoittaa yli 50:tä miljoonaa virhettä vuodessa.

Autoissa on nykyisin tietokone, joka kertoo, montako kilometriä vielä voi ajaa ilman tankkausta, jos vauhti on tämä kuin se nyt on. Microsoftin Deadline-sovellus tekee saman ihmiselle: siihen on syötetty kaikki terveystiedot, elämäntapatiedot ja älyranneke mittaa koko ajan sykettä, unen laatua, päivittäin otettujen askelten määrää jne. Sitten kun painaa yhtä nappia, saa tiedon siitä, kauanko vielä elää, jos tällä meiningillä jatkaa.

ALGORITMIJOUKKUE
PÄRJÄSI URHEILUSSA

Vuonna 2002 vähävaraisen baseballjoukkueen Oakland Athleticsin johtaja Billy Beane loi seuraavan kauden joukkueen taloustieteilijöiden ja tietokonenörttien kehittämän algoritmin avulla. Algoritmiin syötettiin kaikki mahdollinen tieto niistä pelaajista, joita kykyjenetsijät eivät olleet noteeranneet.

Joukkue saatiin kasaan 44 miljoonan dollarin pelaajabudjetilla. Se voitti ensimmäisenä joukkueena American Leaguessa 20 peräkkäistä peliä ja piti tiukilla jopa 125 miljoonan dollarin New York Yankeesia. Varsin pian monet muut joukkueet omaksuivat saman tavan hyödyntää pelaajahankinnoissaan algoritmista lähestymistapaa.

Hararin kirjaa en ostanut verkkokaupasta, vaan Joulupukki toi sen. Jos olisin lukenut kirjan digitaalisella Kindle-laitteella, laite olisi saanut minusta mielenkiintoista tietoa. Amazonin Kindle pystyy tarkkailemaan, mitkä kirjan osat lukija lukee nopeammin, mitkä hitaammin. Tämänkin perusteella verkkokaupat voivat taas suositella seuraavia kirjahankintoja.

Jos ja kun Kindle päivitetään joskus kasvojentunnistuksella ja biometrisillä sensoreilla, algoritmi saa lisää aineistoa, koska paljastuu sekin, missä kohtaa kirjaa lukija hymyilee, suuttui tai jotakin.

Jos Amazon olisi nähnyt minut Hararin kirjaa lukemassa, sen algoritmi olisi seuraavaksi vinkannut ostamaan Hararin edellisen kirjan Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2017), mutta turhaan, koska olen nyt lukenut nämä molemmat, kaksi parasta tietokirjaa tällä vuosikymmenellä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kriitikon arvostelu ei ole ”vain yhden ihmisen mielipide”

Luen säännöllisesti kolmea sanomalehteä. Niissä oli nyt kuukauden aikana yhteensä 43 kirja-arvostelua. Se oli aika vähän, kun ottaa huomioon, että varsinkin loppuvuodesta ilmestyy joulumarkkinoita varten paljon kirjoja.

Tilanne oli ennen vanhaan toisenlainen. Merkittäviä kirjankustantamoja oli 5-6, joiden julkaisemat kirjat noteerattiin sanomalehdissä hyvin. Toisaalta kun mennään vielä kauemmas 1950-luvun alkuun, ei sanomalehdissä silloin edes ollut erillisiä kulttuurisivuja, vaan taidetta koskevat yksipalstaiset jutut luikertelivat siellä täällä muiden juttujen ja mainosten välissä. Urheiluosastot olivat.

Digitalisaation myötä kirjojen painaminen on nyt helpompaa ja halvempaa. Kustannustoimintaa harjoittavia yrityksiä tai muita yhteisöjä on nyt lähes 200. Vuodessa ilmestyy Suomessa nykyisin noin 12 000 kirjaa.

On iso asia, kun kirjailija saa kirjastaan arvostelun Helsingin Sanomiin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen myyntipiikin oululaisen Miki Liukkosen romaani O (WSOY, 2017) sai sen jälkeen, kun Hesari oli tehnyt siitä sivunkokoisen jutun.

Vanhempi oululainen kirjailija Antti Tuuri sai aikoinaan toisenlaisen kohtelun. Tuuri toimi myös Kaleva-lehden kirjapainon teknisenä johtajana, minä aikana häneltä ilmestyi kolme kirjaa. Näistä kirjoista eivät alueen muut lehdet kirjoittaneet rivin riviä. Koska Tuuri siis oli kilpailevan lehden palveluksessa, leikkasivat muut lehdet hänen ja hänen kirjansa nimet pois jopa kustantajien syysuutuusluetteloista.

Kun Tuuri sai Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahaston apurahan, Kansan Tahdon kirjallisuusarvostelija kirjoitti, että kysymyksessä on veronkiertotemppu. Tämän johtopäätöksen arvostelija oli tehnyt siitä, että Kaleva oli mukana ko. rahastossa, joten hän ajatteli Tuurin saaneen osan palkastaan kirjallisuusapurahana.

HEVOSEN KIMPUSSA
KIEHAAVIA PAARMOJA


”Arvostelijat ovat kuin kyntävän hevosen kimpussa kiehaavia paarmoja”, sanoi Tshehov. ”Olen 25 vuotta lukenut novellieni arvosteluja, mutta yhtäkään arvokasta ohjetta en muista. Kerran vain on Skabitshevski tehnyt minuun vaikutuksen: hän kirjoitti, että tulen kuolemaan humalapäissäni aitoviereen.”

Japanilainen kirjailija Takeshi Kaiko vertasi kriitikkoja gangsteripomoihin: ”Myös he polttavat kylvyssä, viinalasi kädessä, lueskelevat silmiään siristellen ja riipustelevat jotakin muistiin. Joskus he ovat kuin profeettoja, joskus kuin uhrieläimiä.”

Usein kritiikki tietenkin ärsyttää, kun se ei ole mieleen. Ammattimaisen kriitikon arvostelu ei kuitenkaan ole ”vain yhden ihmisen mielipide”, kuten monesti sanotaan. Kun hyvä arvostelija arvostelee taidegalleriassa olevia teoksia, hän tekee sen vankkaan kokemukseen perustuen. Hän tuntee tyylilajien historian, kehityksen ja senhetkiset trendit. Ammattilainen osaa erottaa teoksista sellaisia asioita, joita me maallikot emme osaa. Kriitikolle ei riitä se, mikä riittää vaikkapa minulle yhden ihmisen mielipiteeksi ilman varsinaisia perusteluja: ”Tuo on kiva, voisin ottaa seinälleni – tuosta en maksaisi mitään” jne.

Teatteriarvostelija ei kirjoita näytelmästä sen mukaan, miten se mahdollisesti vetää yleisöä. Arvostelija kirjoittaa näytelmästä taiteena. Arvostelija katsoo vuosittain ehkä 50-70 näytelmää, hän tietää perinjuurin, mistä teatteritaiteessa on kysymys.

Edesmennyt kriitikko-kirjailija Pekka Lounela sanoi, että kriitikko on ammattilukija, ammattikatsoja, ammattikuuntelija. Kriitikon ammattitaidon perusta on se, että hän lakkaamatta ottaa työkseen vastaan taidetta, hänen aistinsa terästyy, hänen tarkkaavaisuutensa suuntautuu yhä enemmän olennaiseen, hän oppii yhä paremmin käyttämään havaintomateriaaliaan hyväkseen.

Arvostelijakin on silti kannanotoissaan subjektiivinen. Tästä huolimatta hän ei ole ihan tavallinen ”yksi meistä”. Hän on ammattilainen.

Arvostelut ovat joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Kun menen teatteriin, oopperaan tai elokuviin, en ennakkoon lue arvosteluja, mutta kotiin tultuani hyökkään heti vertailemaan, onko arvostelija ollut yhtään samaa mieltä kuin minä. Elokuvista puheen ollen on erikoista, että lehdissä julkaistaan arvostelut kaikista ensi-iltansa saavista elokuvista, kaikkein paskimmistakin, mutta kirjoista vain murto-osa saa lehtiarvostelun.

Graafisen alan diplomi-insinööri Antti Tuuri on muuten sitä mieltä, että kaikki henkisempi elämä vaikeutuu 65. leveyspiirin pohjoispuolella.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 5. tammikuuta 2018

Taiteilijuudesta ei pääse vapauteen

Menestynyt sooloviulisti Karin Nordström kävelee Kööpenhaminassa pitämänsä konserttinsa jälkeen majapaikkaansa ja jää auton alle. Vasemman käden kolmesta sormesta menevät hermot rikki, eikä soittaminen enää ole mahdollista. Tästä alkaa Paavo Westerbergin ohjaama elokuva Viulisti. Karin on kuin umpikujassa, kun elämässä ei tähän asti ole muuta ollut kuin soittaminen. Perhe hänellä kyllä on, mutta se ei ole yhtä tärkeä asia.

Elokuvan alkutekstien yhteydessä on mottona Kungfutsen viisaus, että aloita toinen elämä siinä vaiheessa, kun huomaat sinulla olevan vain yksi elämä. Tämä ei kaikkensa taiteelle antaneelle ole helppoa. Yhdessä kohtauksessa Karin näkee valkoisen kyyhkysen porraskäytävässä, saa linnun käsiinsä ja yrittää lennättää sen ulos ikkunasta vapauteen, mutta kyyhkynen ei suostu, vaan räpiköi takaisin käytävän portaille. Myös Karin pitää kiinni taiteilijuudestaan, vaikka hänen tilanteensa onkin nyt muuttunut.

Paavo Westerbergille asetelma on varmasti tuttu. Hänen isänsä on runoilija Caj Westerberg ja hän itse on ollut teatterin kanssa tekemisissä pikkupojasta alkaen, näytteli Kansallisteatterissakin ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana. Taiteilijaelämästä sivuun hyppääminen on mahdotonta.

Karin jatkaa soittouran katkettua viulunsoitonopettajana. Melko arvattavasti juonenkulkuun liittyy pian retkahtaminen 18 vuotta nuorempaan opiskelijaan Anttiin. Vähän seksiä ja oikeaa rakkauttakin, mutta tilanteet ovat tietenkin vaikeita. Onneksi elokuva ei jämähdä tähän saippuaoopperavaiheeseen, vaikka suhde jatkuukin, vaan tapahtuu sellainen siirtymä, että päähenkilöksi nousee Antti, joka ei nuorena opiskelijana vielä tiedä, mistä taiteilijuudessa on lopulta kysymys.

Musiikillisena runkona on Mendelssohnin viulukonsertto, jota Antti harjoittelee suurin tavoittein. Tutuksi tulee varsinkin konserton ensimmäinen osa allegro molto apassionata. Mutta kun Antin elämä Karinin suhteen ei kaikin paikoin mene niin kuin nuorukainen haaveilee, ei konserttokaan suju iloisesti erittäin intohimoisesti.

Karinin roolissa Matleena Kuusniemi kärsii niin kuin ymmärrettävää on. Tosin hän luo elokuvalle vain raamit, joiden keskellä on itseään ja elämäänsä hakevana viulistilahjakkuutena Olavi Uusivirta. Hänen roolinsa on kaikessa hourupäisyydessään mainio, tällaista se nuoruuden tuska on: välillä soitto on suruista tehty, mutta suurista epämiellyttävistäkin tunteista on kaikki ammennettava soittoon, koska se on kuitenkin tärkeintä.

Näyttävässä roolissa on myös tanskalaista huippukapellimestaria esittävä Kim Bodnia (kuvassa), joka kaiken kokeneena ja nähneenä tietää, mistä on kysymys. Vaikka en tätä sanaa herkästi käytä, niin Bodnia tekee suorastaan karismaattisen roolin. Elokuvan lopussa Bodnian osa korostuu, ja koin loppuhetkellä lähes samanlaisen tunnekuohun kuin Virenin voittaessa kymppitonnin Münchenissä.

Paavo Westerbergille tämä on ensimmäinen teatterielokuvaohjaus. Jälki on vakuuttavaa, ja konkreettista jälkeä on tehnyt kokenut puolalainen kuvaaja, Tukholmassa asuva Marek Wieser. Westerberg on viimeisten kymmenen vuoden aikana noussut suomalaisten näytelmäkirjailijoiden ehdottomaan kärkikaartiin. Ensimmäiset näytelmänsä hän sai teatteriin 2005, minkä jälkeen häneltä on neljä näytelmää esitetty Kansallisteatterissa. Viulistin käsikirjoitus on kuitenkin hänen avopuolisonsa Emmi Pesosen, joskin jossakin lehtihaastattelussa sanottiin, että käsikirjoitus on heidän yhteistyönsä tulos.

Pitkien elokuvien kanssa Westerberg on aikaisemmin ollut tekemisissä niinkin komeasti, että on saanut Jussi-palkinnot Aku Louhimiehen ohjaamista elokuvista, Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006).

Viulistin on tuottanut viisi vuotta sitten perustettu Mjölk Movies Oy. Se on pannut elokuvan alkutekstien edelle aiheellisen muistutuksen katsojille: kännykät kiinni, älkääkä edes availko ja välkytelkö niitä esityksen aikana.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 4. tammikuuta 2018

Wonder Wheel: paljon puhetta, vähän villoja

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Woody Allen, kuvaajana Vittorio Storaro, kaksi lajiensa mestaria, mutta Wonder Wheel on jäänyt aika heppoiseksi. Elokuvan kylläkin katsoo pitkästymättä, sillä näyttelijät ovat hyviä, mutta allenimaiseen taituruuteen ja nokkeluuteen ei nyt ole päästy. Taas on paljon puhetta, mutta tällä kertaa kuitenkin hyvin arkisella tasolla, sillä laajoja filosofisia ulottuvuuksia ei haeta.

Tapahtumat sijoittuvat Brooklyniin Coney Islandin rantakaupunkiin 1950-luvun alussa, jolloin alue oli suurimmassa suosiossaan. Uimavalvojana toimii Justin Timberlake, joka on sikäli allenimainen hahmo, että hänellä on päivälukemisenaan Sigmund Freudin elämäkerran tehneen Ernest Jonesin kirja Hamlet ja Oidipus. Kun uimavalvoja lisäksi havittelee näytelmäkirjailijan uraa, tulee mukaan myös Eugene O´Neill. Timberlake on myös elokuvan kertoja, joka heti alussa ilmoittaa, että elokuvassa käytetään symboliikkaa.

En löytänyt symboliikkaa muusta kuin Coney Islandin isosta maailmanpyörästä ja karusellista, jotka pyörivät pyörimistään ja tuovat ihmiset aina takaisin alkuasetelmiin. Näin käy elokuvan henkilöillekin. Uimavalvojaa lukuun ottamatta he ovat tehneet elämässään kohtalokkaita virheitä, mutta palaavat taas uudelleen tekemään samanlaisia.

Ehkä toinen symboli on katukuvassa näkyvä lännenelokuvan Winchester ´73:n mainos - ammutaanko nytkin? Miksi muuten tällaisia asioita pitää tuoda esille symboliikan avulla, voisihan asiat sanoa suoraankin?

Perheen isä ja äiti ovat Jim Belushi ja Kate Winslet, molemmat kerran eronneita. Heillä on yhteinen lapsi, jolla on sairaalloisesti pyromaanin oireita. Miehen ensimmäisestä avioliitosta on 26-vuotias tytär Juno Temple (kuvassa), joka on jättänyt italogangsterimiehensä. Hieman jännityselementtiä tuovatkin gangsterit, jotka ilmestyvät etsimään Junoa, joka nyt yrittää asua piilossa isänsä uusperheen luona. Gangsterit ovat katsojille tuttuja, vanhat kunnon Sopranos-heput Max Casella (Sopranosin Benny Fazio), Steve Schirripa (Bobby Baccolieri) ja Tony Sirico (Paulie Gualtieri). Winchesteriä ei kuitenkaan tarvita tai sitten symboliikka toimii ja Juno ammutaan, vaikka ei näytetä.

Suositut iskelmät soivat taustamusiikkina ja romantiikka luisuu väärille urille, kun Kate Winslet ja Juno Temple rakastuvat toisistaan tietämättä Justin Timberlakeen. Juonirakenteita siis on aivan tarpeeksi, mutta Allen ei ole saanut siitä kaikkea irti. Elokuva päättyykin juonen kannalta oudosti kesken kaiken. On aitoa intohimoa, pettämistä ja väkivaltaakin peitellysti, mutta kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin vajaaksi. Ehkä se filosofoinnin puuttuminen on yksi syy vajeeseen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Vuoden 2017 parhaat urheilijat

Onko MM-hopeaa Lahdessa saavuttanut Sami Jauhojärvi parempi urheilija kuin biljardin EM-kultamitalisti Jani Uski? Yleisesti ottaen ollaan sitä mieltä, että koska hiihdossa tulee hiki, on Jauhojärvi parempi.

Jotta esimerkiksi Jauhojärvi ja Uski voitaisiin urheilijoina panna paremmuusjärjestykseen, heille olisi järjestettävä 10-ottelu, jossa lajeina olisivat vaikkapa Cooperin testi, pituushyppy, jousiammunta, kolmen pisteen heitto koripallossa, lumilautailu, paini, painonnosto, shakki, suunnistus ja trial. Yleisurheilussa tällainen laji onkin, ja epäilemättä maailman paras yleisurheilija on paras 10-ottelija.

Pelkkiin faktoihin perustuvat vertailut ovat mahdottomia. Omat lajimieltymykset ratkaisevat paljon. Vaikea on sijoittaa listalle pyöräsuunnistuksen tai voimanoston maailmanmestareita, kun ei ole koskaan nähnytkään ko. lajeja. Sitten on vielä lajeja, jotka ovat niin vastenmielisiä, että jos niitä näkyy Urheiluruudussa, vaihtaa kanavaa.

1. Henri Kontinen, nelinpelitenniksen maailmanlistan ykkösenä 26 viikkoa, tällä hetkellä kolmantena. Monta turnausvoittoa, vuoden päätökseksi ATP-finaaliturnauksen voitto.
2. Iivo Niskanen, MM-kultaa Lahdessa, lisäksi MM-pronssi parisprintissä yhdessä Sami Jauhojärven kanssa.
3. Petteri Salonen, keilailun MM-hopeaa ja MM-pronssia.
4. Matti Heikkinen, MM-pronssia Lahden 50 kilometrillä.
5. Roope Korhonen, Superpesiksen lyöjäkuningas kaikkien aikojen ennätyksellä.
6. Lauri Markkanen, koripallomaajoukkueen paras pelaaja, erinomainen alkukausi Chicagossa.
7. Olli Määttä, Stanley Cupin voitto Pittsburghin joukkueessa.
8. Valtteri Bottas, kolme F1-osakilpailuvoittoa ja MM-pisteissä kolmas.
9. Juho-Matti Manninen, moottoriveneilyn F4-luokan MM-kultaa.
10. Pekka Päivärinta - Kirsi Kainulainen, ratamoottoripyöräilyn sivuvaunuluokan MM-hopeaa.

kari.naskinen@gmail.com